Yhdessä eteenpäin – sota-ajan muistot sitovat yhteen Hilkka ja Väinö Rantiota
Maaliskuun 13. päivä tuli kuluneeksi 79 vuotta talvisodan päättymisestä. Muonituslottana talvisodassa toiminut Hilkka Rantio tietää miltä tuntuu, kun sota ei häivy mielestä koskaan. Onneksi hän on saanut jakaa kokemuksensa jatkosodassa palvelleen miehensä Väinö Rantion kanssa. Toinen toistaan tukien on ollut hyvä matkata eteenpäin.
Espoon Tapiolassa sijaitsee kerrostaloasunto, jota asuttaa hyväkuntoinen ja eloisa pariskunta. Tämä pariskunta ei ole mikä tahansa pariskunta, sillä kyseessä on 95-vuotias kaksikko, Hilkka ja Väinö Rantio. Pitkän iän ja hyvän kunnon salaisuudeksi molemmat heistä listaavat liikunnan ja toistensa seuran.
”Me olemme erittäin tyytyväisiä eloomme. Ensimmäisellä sijalla on hyvä kunto ja omilla jaloilla käveleminen”, Hilkka kertoo.
Sekä Hilkan että Väinön elämänteille on kuitenkin mahtunut myös rankkoja kokemuksia. Rankimmat niistä liittyvät sota-aikaan, jossa molemmat kantoivat oman kortensa kekoon isänmaamme eteen – Hilkka talvisodassa muonituslottana ja Väinö jatkosodassa Syvärin taisteluissa.
Sota ei häivy mielestä koskaan
”Elämän käsikirjoitusta ei voi säädellä, sattumalla on sormensa pelissä. Me koimme sodan, joka ei unohdu koskaan. Jälkipolvien ei tarvitse kokea samaa.”
16-kesäinen. Sen ikäinen oli Hilkka Rantio, kun hänen kotikyläänsä, Karjalan Kannaksen Vammelsuuta (nykyinen Serovo), alettiin venäläisten toimesta pommittamaan marraskuussa 1939. Samalla, kun oma kaunis kotikylä tuhoutui silmien edessä ja lähtö Vammelsuusta kävi rytinällä, sai Hilkka käskyn muonitustehtäviin, joissa hän toimi aina talvisodan loppumetreille saakka.
”Kuusitoistavuotiaan sielu turtuu vainajien ja haavoittuneiden näkemisestä. Rintaman lähestymisen kuulen aina lisääntyvästä tykkien jylinästä. Tuntuu kuin muistissani olisi musta aukko noista painajaismaisista päivistä, viikoista ja kuukausista”, Hilkka kirjoittaa valtakunnallisen Lotta Svärd -kirjoituskilpailun voittaneessa muistelmassaan.
Tummahiuksinen Hilkka Rantio (takarivin toinen vasemmalta) lottaseurueessa.
Hilkka muistaa yhä, kuinka hirveältä oman kotikylän jättäminen tuntui. Tuolloin kuitenkin vielä uskottiin, että Vammelsuuhun pystyisi palaamaan kahden viikon kuluttua. Sen takia Hilkankin kotiväki oli evakkoon lähtiessään jättänyt suurimman osan omaisuudestaan kotitalolle.
”Pommitusten saattelemana lähdettiin. Ei ollut sen jälkeen enää paluuta Valmmelsuuhun. Sodan päättyessä kohtasin väsyneenä ja sodan turruttamana omaiseni Joroisissa.”
Iällä ei ollut pilattu Väinökään, kun hän astui sotapalvelukseen jatkosodassa. Väinö eteni sotapalveluksensa aikana kouluttajaksi saakka. Muistot Syvärin taisteluista tuovat yhä tunteet vahvasti pintaan.
”Me ollaan Väiski kuitenkin läpipäästy. Kun on sen ajan eläneen ihmisen tuohon vierelle saanut, niin kyllä sen tietää, että ne sota-aikaiset kokemukset kulkevat mukana koko elämän”, Hilkka lohduttaa.
Hilkka Rantion kunniamerkkejä on ihastellut myös presidentti Tarja Halonen Rantioiden vieraillessa Linnanjuhlissa.
Elämää sodan jälkeen – rakastuminen ja urakehitys
Hilkka ja Väinö löysivät toisensa jatkosodan päättymisen jälkeen vuonna 1945. Poliisikoulun aloittanut Väinö sairastui kurkkumätään, ja hänen hoitajakseen sattui eräänä päivänä mielenkiinnon herättänyt Hilkka.
”Pikimusta tukka ja lemmikinsiniset silmät lumosivat minut heti”, Väinö muistelee.
Tuosta ensikohtaamisesta lähti hiljalleen kehittymään rakkaustarina, jota on kestänyt pian jo liki 75 vuotta.
Toisiaan tukien lähti nuori pari kehittämään sekä urapolkujaan että myöhemmin kasvavaa perhettään. Hilkka teki 36-vuotisen työuransa naistenklinikalla sekä silmäklinikalla, Väinö puolestaan eteni Helsingin poliisin murharyhmän päälliköksi.
”Me ollaan kumpikin sen ajan lapsia, että pohjakoulutus oli sillä tolalla, että ei ihan joka ammattiin vaan menty. Tärkeintä oli, kunhan töitä sai. Meitä molempia kuitenkin lykästi, ja saatiin antoisat ammatit, joissa pääsimme etenemään. On turvallista viettää vanhuutta, kun on virkaeläke”, Hilkka kertoo.
Seuratessaan tänä päivänä jälkipolviensa tekemisiä, toteavat Hilkka ja Väinö yhteen ääneen maailman muuttuneen. He kokevat, että heidän jälkipolvillaan on hurjasti erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joihin tarttua. Elämänmeno on myös tiuhentunut.
”Tänä päivänä on juostava tosi kovaa, että pysyy edes paikallaan”, Väinö kiteyttää.
Aktiivinen elämäntyyli pitää mielen ja kehon virkeänä
Rantioiden kotoa löytyy hyllykkö, jonka yhtä hyllyä koristaa liuta erikokoisia pokaaleja sekä mitaleja. Ne ovat merkkejä Rantioiden liikunnallisesta elämäntyylistä. Varsinkin eläkepäivät ovat täyttyneet jos jonkinlaisesta liikunnasta. Väinön lajeihin kuuluivat vielä yli 80-vuotiaaksi asti lentopallo, uinti, juoksu, hiihto ja kävely. Hilkka sen sijaan harrasti voimistelua sekä hiihtoa. Molemmilla on useita kymmeniä mitaleita veteraanien hiihtokisoista.
”Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa kisatessa jäin kyllä kakkoseksi”, Hilkka naurahtaa.
Liikunnallisuuden lisäksi aktiivinen sotaveteraanitoiminta on pitänyt kaksikon virkeänä. Hilkka toimi aikoinaan Rintamanaisten liiton varapuheenjohtajana ja Väinö Espoon Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana. Nykyään Hilkka ja Väinö käyvät joka maanantai Espoon veteraanien viikoittaisessa tapaamisessa.
”Kyllä meitä vielä viikoittain kokoontuu noin 60-70 henkilöä, veteraaneja, puolisoita ja leskiä sekä kannattajajäseniä. Tapaaminen ja ajatusten vaihto on tärkeintä”, Väinö summaa.
Toistensa tukena
Hilkasta ja Väinöstä voi aistia, kuinka hyvin yhteiset vuodet ja kokemukset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Toista tuetaan niin ylä- kuin alamäissäkin.
Väinö pitää huolen pariskunnan tietoteknisistä asioista ja maksaa laskut omatoimisesti verkkopankissa. Hilkka puolestaan pitää huolen, että liikunta pysyy osana arkea, eikä vielä ole suostunut Väinön ehdotukseen muutosta hissittömän kerrostalon kakkoskerroksesta ykköskerrokseen.
”Meillä menee oikein mukavasti yhdessä.”
Onnelliset eläkepäivät kuuluvat jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskilleen mukavat vanhuuspäivät. Helpota veteraanien arkea lahjoittamalla!
Auta veteraania
Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin, taksimatkaan ja lounaaseen!
Lue lisää
Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!
Lisää aiheesta:
Joulu rintamalla – sekahedelmäsoppaa ja pommituksia
Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
Sotamies Väinö Rämä haavoittui molemmissa sodissa
”Olet sotamies tai kuka tahansa, mutta arvostuksen muiden silmissä voit ansaita vain omalla toiminnallasi. Vahvat yksilöt tekevät sen minkä tekevät päättäväisesti oikeaksi katsomallaan tavalla, välittämättä siitä mikä kulloinkin on suosittua.”
Väinö lomalla rintamalta 1942.
Väinö Viljo Rämä syntyi 23.12.1906 Valkealan Inkerilässä Hilma ja Sylvester Rämän esikoiseksi.
Väinö joutui jo hyvin nuorena osallistumaan talon töihin, sillä lapsia syntyi paljon ja työvoimasta oli pulaa. Hän kävi kaikkiaan neljä luokkaa kansakoulua, ja teki tilalla koulupäivän jälkeen vielä reippaasti töitä. Illalla väsyneenä, puutteellisessa valaistuksessa, lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Puutyöt olivat mieluisin oppiaine ja menestyminen siinä kympin arvoista.
Väinön pojalleen puusta muotoilema taidokas kilpikonna
Kouluvuosien jälkeen Väinö teki töitä kotitilallaan. Varusmiespalveluksen hän suoritti Keski-Suomen Rykmentissä. Vetoamalla kotitilansa vakavaan työvoimapulaan hän sai poikkeuksellisesti luvan jäädä pois jo määrätyltä aliupseerikurssilta. Väinö oli hyvin maanpuolustushenkinen ja liittyi jo Inkerilässä Suojeluskuntaan. Kun perheeseen syntyi yhteensä kaksitoista lasta, joutui Väinö hankkimaan työtä tilan ulkopuolelta. 30-luvun puolivälissä hän muutti Kotkaan, jossa hän teki töitä Enso-Gutzeitin tehtaalla Talvisotaan saakka.
Talvisodassa 1939-40
Väinön sotapalvelus alkoi 13. lokakuuta 1939 sodan uhkan johdosta järjestetyissä ylimääräisissä kertausharjoituksissa. Hän palveli Jalkaväkirykmentti 32:ssa kranaatinheitinmiehenä ja osallistui seuraaviin taisteluihin: Niinioja – Valkeamatka, Punnus, Kuparsaari.
SA-kuva. Kranaatinheitin tuliasemassa. 1940.
Väinö haavoittui lentopommituksessa 21.2.1940 Kylä-Paakkolassa, jossa taloon majoitetuista sotilaista kuoli 18 ja 22 haavoittui. Yli seitsemän kuukauden palvelusajan jälkeen hänet vapautettiin asepalveluksesta toistaiseksi 22.5.1940.
Jatkosodassa 1941–44
Liikekannallepanossa Väinö ilmoittautui Jalkaväkirykmentti 45:n kranaatinheitinkomppaniaan kesäkuun 18. päivänä 1941. Hänen tehtävänsä oli sama kuin Talvisodassa.
Sotien jälkeen hän on kirjannut tuntojaan ja tapahtumia muistivihkoonsa. Sieltä jälkipolvet ovat saaneet lukea hänen kokemuksistaan.
Otteita Väinön sota-aikojen muistivihkosta:
SA-kuva. Tykkiä viedään Viipurinlahden yli lautalla. Lihaniemi 1941.
”Viipurinlahdelle tultuamme saimme tietää, että meidät kuljetetaan veden yli Lihaniemeen. Meidät piti viedä syöksypaateilla yli. Odottelimme rantamaisemissa ylipääsyä. Vihollinen alkoi ampua meitä lentokoneesta ja pudotteli pommeja. Siinä rantakivikossa etsittiin suojaa. Katseltiin rannalta, kun kuormastolauttoja meni. Yksi pommi putosi lautan viereen ja vesisuihku vaan nousi korkealle. Vastarannalla oli muutamia miehiä ja hevosia kaatunut. Se oli rumaa katseltavaa ja pahaa hajua.
Vihollinen alkoi näyttää meille hirveitä: tankkeja alkoi siinä lähellä pyöriä, puita kaatui niiden alle, kuului hirveää huutoa, kun ne hyökkäsivät.”
SA-kuva. Kotoinen korvikehetki teltan edustalla. 1942.
”Oli yö. Komppanian päällikkö tuli meidän telttaan ja sanoi, että tässä on vaarallinen paikka, olette liian lähellä vihollista, muuttakaa pois. Joukkueenjohtaja ei halunnut muuttaa.
Aamulla tuli raskaan heittimistön keskitys siihen. Miehet hyökkäsivät ulos teltasta. Meitä jäi muutama telttaan. Kun me viimeiset mentiin ulos, teltan edessä oli kaksi miestä kaatunut, jalat poikki molemmilla.”
Väinö haavoittui uudelleen Vuosalmen taisteluissa 1944, kun hän sai etulinjassa kranaatinsirpaleen polvilumpion alle ja toinen sirpale leikkasi reiden lihaksia poikki. Hän päätyi hoidettavaksi Kuusankosken sairaalaan. Väinö kuitenkin selvisi sodasta hengissä.
Väinö kertoi toisinaan sotatarinoita jälkipolvilleen. Väinö kuoli Kotkassa 1989.
Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja sotaleskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.
Kirjoituksen lähteenä on käytetty Väinö Rämän kirjoittamia muistelmia Talvi- ja Jatkosodasta. Kuvat ovat Pentti Rämän kotialbumista ja SA-kuvia.
Yhdessä eteenpäin – sota-ajan muistot sitovat yhteen Hilkka ja Väinö Rantiota
Maaliskuun 13. päivä tuli kuluneeksi 79 vuotta talvisodan päättymisestä. Muonituslottana talvisodassa toiminut Hilkka Rantio tietää miltä tuntuu, kun sota ei häivy mielestä koskaan. Onneksi hän on saanut jakaa kokemuksensa jatkosodassa palvelleen miehensä Väinö Rantion kanssa. Toinen toistaan tukien on ollut hyvä matkata eteenpäin.
Espoon Tapiolassa sijaitsee kerrostaloasunto, jota asuttaa hyväkuntoinen ja eloisa pariskunta. Tämä pariskunta ei ole mikä tahansa pariskunta, sillä kyseessä on 95-vuotias kaksikko, Hilkka ja Väinö Rantio. Pitkän iän ja hyvän kunnon salaisuudeksi molemmat heistä listaavat liikunnan ja toistensa seuran.
”Me olemme erittäin tyytyväisiä eloomme. Ensimmäisellä sijalla on hyvä kunto ja omilla jaloilla käveleminen”, Hilkka kertoo.
Sekä Hilkan että Väinön elämänteille on kuitenkin mahtunut myös rankkoja kokemuksia. Rankimmat niistä liittyvät sota-aikaan, jossa molemmat kantoivat oman kortensa kekoon isänmaamme eteen – Hilkka talvisodassa muonituslottana ja Väinö jatkosodassa Syvärin taisteluissa.
Sota ei häivy mielestä koskaan
”Elämän käsikirjoitusta ei voi säädellä, sattumalla on sormensa pelissä. Me koimme sodan, joka ei unohdu koskaan. Jälkipolvien ei tarvitse kokea samaa.”
16-kesäinen. Sen ikäinen oli Hilkka Rantio, kun hänen kotikyläänsä, Karjalan Kannaksen Vammelsuuta (nykyinen Serovo), alettiin venäläisten toimesta pommittamaan marraskuussa 1939. Samalla, kun oma kaunis kotikylä tuhoutui silmien edessä ja lähtö Vammelsuusta kävi rytinällä, sai Hilkka käskyn muonitustehtäviin, joissa hän toimi aina talvisodan loppumetreille saakka.
”Kuusitoistavuotiaan sielu turtuu vainajien ja haavoittuneiden näkemisestä. Rintaman lähestymisen kuulen aina lisääntyvästä tykkien jylinästä. Tuntuu kuin muistissani olisi musta aukko noista painajaismaisista päivistä, viikoista ja kuukausista”, Hilkka kirjoittaa valtakunnallisen Lotta Svärd -kirjoituskilpailun voittaneessa muistelmassaan.
Tummahiuksinen Hilkka Rantio (takarivin toinen vasemmalta) lottaseurueessa.
Hilkka muistaa yhä, kuinka hirveältä oman kotikylän jättäminen tuntui. Tuolloin kuitenkin vielä uskottiin, että Vammelsuuhun pystyisi palaamaan kahden viikon kuluttua. Sen takia Hilkankin kotiväki oli evakkoon lähtiessään jättänyt suurimman osan omaisuudestaan kotitalolle.
”Pommitusten saattelemana lähdettiin. Ei ollut sen jälkeen enää paluuta Valmmelsuuhun. Sodan päättyessä kohtasin väsyneenä ja sodan turruttamana omaiseni Joroisissa.”
Iällä ei ollut pilattu Väinökään, kun hän astui sotapalvelukseen jatkosodassa. Väinö eteni sotapalveluksensa aikana kouluttajaksi saakka. Muistot Syvärin taisteluista tuovat yhä tunteet vahvasti pintaan.
”Me ollaan Väiski kuitenkin läpipäästy. Kun on sen ajan eläneen ihmisen tuohon vierelle saanut, niin kyllä sen tietää, että ne sota-aikaiset kokemukset kulkevat mukana koko elämän”, Hilkka lohduttaa.
Hilkka Rantion kunniamerkkejä on ihastellut myös presidentti Tarja Halonen Rantioiden vieraillessa Linnanjuhlissa.
Elämää sodan jälkeen – rakastuminen ja urakehitys
Hilkka ja Väinö löysivät toisensa jatkosodan päättymisen jälkeen vuonna 1945. Poliisikoulun aloittanut Väinö sairastui kurkkumätään, ja hänen hoitajakseen sattui eräänä päivänä mielenkiinnon herättänyt Hilkka.
”Pikimusta tukka ja lemmikinsiniset silmät lumosivat minut heti”, Väinö muistelee.
Tuosta ensikohtaamisesta lähti hiljalleen kehittymään rakkaustarina, jota on kestänyt pian jo liki 75 vuotta.
Toisiaan tukien lähti nuori pari kehittämään sekä urapolkujaan että myöhemmin kasvavaa perhettään. Hilkka teki 36-vuotisen työuransa naistenklinikalla sekä silmäklinikalla, Väinö puolestaan eteni Helsingin poliisin murharyhmän päälliköksi.
”Me ollaan kumpikin sen ajan lapsia, että pohjakoulutus oli sillä tolalla, että ei ihan joka ammattiin vaan menty. Tärkeintä oli, kunhan töitä sai. Meitä molempia kuitenkin lykästi, ja saatiin antoisat ammatit, joissa pääsimme etenemään. On turvallista viettää vanhuutta, kun on virkaeläke”, Hilkka kertoo.
Seuratessaan tänä päivänä jälkipolviensa tekemisiä, toteavat Hilkka ja Väinö yhteen ääneen maailman muuttuneen. He kokevat, että heidän jälkipolvillaan on hurjasti erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joihin tarttua. Elämänmeno on myös tiuhentunut.
”Tänä päivänä on juostava tosi kovaa, että pysyy edes paikallaan”, Väinö kiteyttää.
Aktiivinen elämäntyyli pitää mielen ja kehon virkeänä
Rantioiden kotoa löytyy hyllykkö, jonka yhtä hyllyä koristaa liuta erikokoisia pokaaleja sekä mitaleja. Ne ovat merkkejä Rantioiden liikunnallisesta elämäntyylistä. Varsinkin eläkepäivät ovat täyttyneet jos jonkinlaisesta liikunnasta. Väinön lajeihin kuuluivat vielä yli 80-vuotiaaksi asti lentopallo, uinti, juoksu, hiihto ja kävely. Hilkka sen sijaan harrasti voimistelua sekä hiihtoa. Molemmilla on useita kymmeniä mitaleita veteraanien hiihtokisoista.
”Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa kisatessa jäin kyllä kakkoseksi”, Hilkka naurahtaa.
Liikunnallisuuden lisäksi aktiivinen sotaveteraanitoiminta on pitänyt kaksikon virkeänä. Hilkka toimi aikoinaan Rintamanaisten liiton varapuheenjohtajana ja Väinö Espoon Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana. Nykyään Hilkka ja Väinö käyvät joka maanantai Espoon veteraanien viikoittaisessa tapaamisessa.
”Kyllä meitä vielä viikoittain kokoontuu noin 60-70 henkilöä, veteraaneja, puolisoita ja leskiä sekä kannattajajäseniä. Tapaaminen ja ajatusten vaihto on tärkeintä”, Väinö summaa.
Toistensa tukena
Hilkasta ja Väinöstä voi aistia, kuinka hyvin yhteiset vuodet ja kokemukset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Toista tuetaan niin ylä- kuin alamäissäkin.
Väinö pitää huolen pariskunnan tietoteknisistä asioista ja maksaa laskut omatoimisesti verkkopankissa. Hilkka puolestaan pitää huolen, että liikunta pysyy osana arkea, eikä vielä ole suostunut Väinön ehdotukseen muutosta hissittömän kerrostalon kakkoskerroksesta ykköskerrokseen.
”Meillä menee oikein mukavasti yhdessä.”
Onnelliset eläkepäivät kuuluvat jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskilleen mukavat vanhuuspäivät. Helpota veteraanien arkea lahjoittamalla!
Auta veteraania
Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin, taksimatkaan ja lounaaseen!
Lue lisää
Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!
Lisää aiheesta:
Joulu rintamalla – sekahedelmäsoppaa ja pommituksia
Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
Sotamies Väinö Rämä haavoittui molemmissa sodissa
”Olet sotamies tai kuka tahansa, mutta arvostuksen muiden silmissä voit ansaita vain omalla toiminnallasi. Vahvat yksilöt tekevät sen minkä tekevät päättäväisesti oikeaksi katsomallaan tavalla, välittämättä siitä mikä kulloinkin on suosittua.”
Väinö lomalla rintamalta 1942.
Väinö Viljo Rämä syntyi 23.12.1906 Valkealan Inkerilässä Hilma ja Sylvester Rämän esikoiseksi.
Väinö joutui jo hyvin nuorena osallistumaan talon töihin, sillä lapsia syntyi paljon ja työvoimasta oli pulaa. Hän kävi kaikkiaan neljä luokkaa kansakoulua, ja teki tilalla koulupäivän jälkeen vielä reippaasti töitä. Illalla väsyneenä, puutteellisessa valaistuksessa, lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Puutyöt olivat mieluisin oppiaine ja menestyminen siinä kympin arvoista.
Väinön pojalleen puusta muotoilema taidokas kilpikonna
Kouluvuosien jälkeen Väinö teki töitä kotitilallaan. Varusmiespalveluksen hän suoritti Keski-Suomen Rykmentissä. Vetoamalla kotitilansa vakavaan työvoimapulaan hän sai poikkeuksellisesti luvan jäädä pois jo määrätyltä aliupseerikurssilta. Väinö oli hyvin maanpuolustushenkinen ja liittyi jo Inkerilässä Suojeluskuntaan. Kun perheeseen syntyi yhteensä kaksitoista lasta, joutui Väinö hankkimaan työtä tilan ulkopuolelta. 30-luvun puolivälissä hän muutti Kotkaan, jossa hän teki töitä Enso-Gutzeitin tehtaalla Talvisotaan saakka.
Talvisodassa 1939-40
Väinön sotapalvelus alkoi 13. lokakuuta 1939 sodan uhkan johdosta järjestetyissä ylimääräisissä kertausharjoituksissa. Hän palveli Jalkaväkirykmentti 32:ssa kranaatinheitinmiehenä ja osallistui seuraaviin taisteluihin: Niinioja – Valkeamatka, Punnus, Kuparsaari.
SA-kuva. Kranaatinheitin tuliasemassa. 1940.
Väinö haavoittui lentopommituksessa 21.2.1940 Kylä-Paakkolassa, jossa taloon majoitetuista sotilaista kuoli 18 ja 22 haavoittui. Yli seitsemän kuukauden palvelusajan jälkeen hänet vapautettiin asepalveluksesta toistaiseksi 22.5.1940.
Jatkosodassa 1941–44
Liikekannallepanossa Väinö ilmoittautui Jalkaväkirykmentti 45:n kranaatinheitinkomppaniaan kesäkuun 18. päivänä 1941. Hänen tehtävänsä oli sama kuin Talvisodassa.
Sotien jälkeen hän on kirjannut tuntojaan ja tapahtumia muistivihkoonsa. Sieltä jälkipolvet ovat saaneet lukea hänen kokemuksistaan.
Otteita Väinön sota-aikojen muistivihkosta:
SA-kuva. Tykkiä viedään Viipurinlahden yli lautalla. Lihaniemi 1941.
”Viipurinlahdelle tultuamme saimme tietää, että meidät kuljetetaan veden yli Lihaniemeen. Meidät piti viedä syöksypaateilla yli. Odottelimme rantamaisemissa ylipääsyä. Vihollinen alkoi ampua meitä lentokoneesta ja pudotteli pommeja. Siinä rantakivikossa etsittiin suojaa. Katseltiin rannalta, kun kuormastolauttoja meni. Yksi pommi putosi lautan viereen ja vesisuihku vaan nousi korkealle. Vastarannalla oli muutamia miehiä ja hevosia kaatunut. Se oli rumaa katseltavaa ja pahaa hajua.
Vihollinen alkoi näyttää meille hirveitä: tankkeja alkoi siinä lähellä pyöriä, puita kaatui niiden alle, kuului hirveää huutoa, kun ne hyökkäsivät.”
SA-kuva. Kotoinen korvikehetki teltan edustalla. 1942.
”Oli yö. Komppanian päällikkö tuli meidän telttaan ja sanoi, että tässä on vaarallinen paikka, olette liian lähellä vihollista, muuttakaa pois. Joukkueenjohtaja ei halunnut muuttaa.
Aamulla tuli raskaan heittimistön keskitys siihen. Miehet hyökkäsivät ulos teltasta. Meitä jäi muutama telttaan. Kun me viimeiset mentiin ulos, teltan edessä oli kaksi miestä kaatunut, jalat poikki molemmilla.”
Väinö haavoittui uudelleen Vuosalmen taisteluissa 1944, kun hän sai etulinjassa kranaatinsirpaleen polvilumpion alle ja toinen sirpale leikkasi reiden lihaksia poikki. Hän päätyi hoidettavaksi Kuusankosken sairaalaan. Väinö kuitenkin selvisi sodasta hengissä.
Väinö kertoi toisinaan sotatarinoita jälkipolvilleen. Väinö kuoli Kotkassa 1989.
Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja sotaleskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.
Kirjoituksen lähteenä on käytetty Väinö Rämän kirjoittamia muistelmia Talvi- ja Jatkosodasta. Kuvat ovat Pentti Rämän kotialbumista ja SA-kuvia.
