Pro Patria

Viime vuosisadan puolivälissä käydyt sodat kohtelivat kotipitäjääni Juukaa varsin lempeästi. Lukuun ottamatta muutamia paikallisia desanttihälyytyksiä, ei pitäjän alueella tapahtunut mitään tietooni tullutta tuhoa tuottanutta sotatointa, ei ilmasta, eikä maasta. Sotien raskain taakka siviiliväestölle olikin jatkuva huoli rintamalla taistelevasta perheenjäsenestä, pelko raakalaisiksi kuvattujen vihollisten miehityksestä ja mielivallasta, sekä taistelu välttämättömistä elämän tarpeista, ravinnosta ja lämmöstä.

Olin yhdeksänvuotias talvisodan syttyessä ja täytin viisitoista vuotta Lapin sodan päättymispäivänä 27. huhtikuuta 1945. Koin talvisodan ajan tuon ikäisen lapsen tavoin. Aistin vanhempieni mielialan ja koetin parhaani mukaan helpottaa heidän oloaan ja väsymystään. Isäni ei 1800-luvun puolella syntyneenä tarvinnut osallistua rintamapalvelukseen, vaan hänet oli komennettu paikallispäälikön tehtävään. Äiti ei kerinnyt enää kaikkeen ja minun oli vanhimpana lapsena otettava vastuuta nuoremmistani monien muiden kodin tehtävien lisäksi.

Juuan ensimmäinen ilmahälyytys

Jo pitkin syksyä oli juukalaisiakin opastettu suojautumaan ilmavaaran uhatessa. Jokaisella perheellä piti olla etsittynä suojapaikka, perunakuoppa tai joku muu sirpalesuojaksi kelpaava. Tulet uuneista ja hellasta oli sammutettava, etteivät savut paljastaisi lentäjille alhaalla lymyävää kylää. Samasta syystä oli tarkasti huolehdittava ikkunoiden peittämisestä illan pimetessä. Ilmasuojelun valvojat kiersivät kylää ja oveen nyrkillä paukuttaen ilmaisivat paheksumisensa valoa vuotavista ikkunoista. Henkilökohtaisena varautumisena tuli jokaisella olla hampaiden väliin asetettava puukapula kuulon suojelemiseksi, sekä kasteltava kangasrätti kaasupommien varalta. Ne, jotka joutuivat suojautumaan avoimeen kuoppaan tai ojaan, joutuisivat talvella varaamaan valkoisen lakanan peitteekseen. Kaikki oli valmista , mitään vaan ei tapahtunut. Asiat alkoivat unohtua.

Keskellä aurinkoista kirkasta pakkasaamua se sittem tapahtui, se ilmahälyytys. Laurilan mäeltä kuuluva moikuva ulina, nouseva ja laskeva läpitunkeva ääni kertoi, ettei nyt ole harjoituksesta, vaan tositilanteesta kysymys. Jos jossakin syntyi pientä paniikkia, oli se lyhytaikaista ja kirkonkylä oli nopeasti valmis vastaanottamaan vihamielisen vieraansa. Minulle tuo päivä on jäänyt hyvin mieleen ja siitä on sen vuoksi helppo kertoa.

Isän poissa ollessa muodostui perheemme äidistä ja neljästä lapsesta. Minut vanhimpana oli määrätty huolehtimaan kahdesta sisarestani, äiti jäi nuorimmaisen kanssa. Aamupuuro oli syöty ja talon uunit lämpiämässä. Taivaalle kohoavat lukuisat savupatsaat kertoivat muiden talojen kulkevan meidän kanssamme samassa aikataulussa. Muussa tilanteessa näkymä olisi ollut kuin maallisen rauhan idylli, kuin elävä joulukortti toivottamassa hyvää tahtoa kaikille maailman ihmisille. Nyt oli toisin. Nyt oli orastava paniikki. Pian putoaisivat pommit, eikä nuoremman sisareni toista kinnasta löydy mistään. Vesisankko on vain puolillaan ja uuni on saatava sammutettua. Muistan, että varsinaiseksi ongelmaksi muodostuivat suukapulat, jotka aikanaan oli hankittu, mutta sitten jonnekkin unohdettu. Nuorempi sisareni sai hampaidensa väliin puolilahon säipäreen polttopuiden joukosta ja vanhempi heistä puuvartisen haarukan.

Meidän perheen suojapaikaksi oli valittu talon vierestä maantienoja, johon yhdessä ryntäsimme. Asettelin sisareni vierekkäin, selkä selkää vasten: Isän opetuksia oli, että selän lämmöstä on aina huolehdittava. Kun selällä on lämmin, on lämmin muuallakin. Peittelin heidät siihen valkoisella lakanalla ja itse asetuin oman suojani alle pää sisariin päin. Näin pystyimme keskustelemaan keskenämme, kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä vain kuiskaten. Ehkä puolen tunnin ajan siinä jännittyneinä odottelimme. Muistan, että varsinaista pelon tunnetta siinä ei ollut, varmaan vähän kai toivoimmekin uudenlaista elämystä. Ojan pohjalla litteänä makaaminen tuntui turvalliselta. ”Eihän se pommi päähän osu, kun se korkealta pudotetaan, eivätkä sirpaleet kiertele ojien pohjia. Siellä ne huitelevat ylitsemme ja täältä suojasta me vain kuuntelemme niiden suhinaa” rauhoittelin suojattejani sovellellen tässäkin isäni sanomisia.

Hiljainen odottelu vai jatjui ja jatkui. Kuulin kuinka pikkusiskoni itki hiljaa ja kuiskasi: ”Minua palelee. Minä ihan tärisen”. Käsitin, että näin ei voi enää jatkua, ja kurkistin suojani alta. Näin äitini istumassa ojan pohjalla pikkuveli sylissään. Näin myös osuuskaupan kellarin oven avoimena ja kaupanhoitaja Väinö Häkkisen kävelevän tietä myöten luoksemme. Hän keskusteli hetken äitini kanssa hiljaa ja sanoi sitten niin kovalla äänellä, että lähellä suojautuneet sen kuulivat: ” Ei sieltä näytä mitään tulevan. Me ainakin menemme sisälle lämmittelemään. Mennään sitten takaisin kellariin, jos lentokoneiden ääniä alkaa kuulua.” Vähin äänin äitikin kokosi lapsensa ja me siirryimme sisälle lämmittelemään. Minä sain kuitenkin pienen lämmittelyhetken jälkeen lähteä ulos taivasta kuuntelemaan. Ilmahälytyksen loppumerkkiä ei vain kuulunut ja kyllästyneinä odottamiseen ihmiset alkoivat palailla sisätiloihinsa. Yhdestä ja toisesta talosta alkoivat savut tupsahdella taivaalle ja näin kylä palasi normaaliin päivärytmiinsä hälytystilasta huolimatta.

Vaara ohi-merkki vasta kuuden tunnin kuluttua ja tunnollisimmatkin pelkääjät pääsivät pois perunakuopistaan. Myöhemmin kerrottiin, että Pokolankankaalla olisi joku pikkulapsi kylmettynyt niin pahasti, että olisi menehtynyt. Jos tämä pitäisi paikkansa, olisi tuo pikkulapsi sotiemme ainoa ilmavihan uhri Juuassa.

Kerran alkuaan päästyään toistuivat hälytykset tiheään. Jo aamulla tiesivät kirkonkylän lapset päiväohjelmansa. Kirkas ja selkeä pakkassää tiesi pysymistä pihapiirissä. Pilvisenä päivänä uskalsi lähteä Peltolan hiekkamontulle mäenlaskuun.’

Radion kuuntelu oli vaikeaa. Venäjäläiset lähetttivät rajan takaa ulvovaa häirintäsignaalia, joka peitti suomalaisen ohjelma lähes täysin. Vaikeasti, mutta kuitenkin suomalaista ohjelmaa selvemmin kuultiin vihollisen propagantalähetykset. Kiertävien huhujen kautta kuulimme Tiltuksi nimetyn naisäänen kertoneen Juuan olevan seuraavien pommitusten kohteena. Talvisodan päättänyt rauha ennätti kuitenkin väliin ja pelasti meidät.

Kirjoittanut Pentti Alanko (s.1930) 2025