Lottatoiminta Liperissä
Lottatoiminta Liperissä
Yleistä lottien toiminnasta
Suomen äidit ja kotirintamanaiset tekivät kunniakkaan ja raskaan työn sotien aikana. Miesten ollessa rintamalla naiset joutuivat osallistumaan myös peltotöihin. Ilman naisten työpanosta miehet ja pojat eivät olisi pystyneet taistelemaan. Naiset käytännössä pyörittivät koko maan talouselämää (Viljam Piiroinen. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).
Suojeluskuntien sisarjärjestön Lotta-Svärdin (1921-1944) arvokas työ juontaa juurensa jo vapaussota-kansalaissodan aikoihin. Lotta-Svärd-järjestön puheenjohtajana toimi aluksi, vuoteen 1929 saakka filosofian maisteri Helmi Arneberg ja hänen jälkeensä, järjestön lakkauttamiseen saakka Fanni Luukkonen. Järjestön tavoitteena oli kehittää suojeluskunta-aatetta ja avustaa suojeluskuntaa suojaamaan kotia ja isänmaata. Järjestöllä oli myös Pikkulottatoimintaa.
Liperissä Lotta Svärd-järjestön toiminta oli vilkasta; ompeluilloissa tehtiin käsitöitä, järjestettiin arpajaisia ja myyjäisiä. Miehetkin askartelivat myyjäisiin mm. leikkuulautoja, kauhoja, vaateripustimia ym. kaupaksi käyvää tavaraa.
Kun Pohjois-Karjalan virallinen Lotta Svärd-järjestö oli perustettu, perustettiin innolla uusia osastoja. Liperissä Kontkasen suvun naiset tunsivat lottatyön omakseen. Heitä toimi lottana ainakin Kiihtelysvaaran, Kontiolahden, Kuusjärven, Liperin, Pielisensuun, Polvijärven, Pyhäselän, Rääkkylän ja Viinijärven osastoissa. Kontkasen suvun naiset timivat ensisijaisesti muonituslottina (Partanen Jukka, toim. 2011. Kontkaset-Arjen karjalaiset. Bookwell Oy. Porvoo).
Aune Lappalainen ja Aune Hentunen toimivat sodan aikana aktiivisesti lottajärjestössä Liperissä. Aune Lappalainen kävi tapaamassa miestään Erkkiä ja Aune Hentunen sulhastaan Viktor Hentusta rintamalla Syvärin lähellä Juksovassa. Siikasalmen Kotitalouskoulun johtaja Signe Enwald oli Liperin Lotta Svärd-yhdistyksen puuhanainen. (Viljam Piiroinen. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).
Fanny Mönkkönen Liperin Honkavaaralta liittyi Liperin Lottajärjestöön vuonna 1938 ja toimi siinä aktiivisesti. Hänet tunnettiin hyvänä pitokokkina ja lukuisat ovat ne juhlat, joita hän oli laittamassa. Fanny Mönkkönen oli koko jatkosodan ajan rintamalottana Kenttähevossairaala 16:ssa Karjalan alueella. Raja ylitettiin Kolatselässä suunnassa Säämäjärvi-Äänisjärvi. Rintamalta tuli kaatuneita ja haavoittuneita hevosia. Niitä ei jätetty hukkaan, vaan niistä tehtiin ja jalostettiin armeijalle muonaa, mm. paistia, hernekeittoa ja lihapullia. Verestä tehtiin verilettuja ja hevosen rasvassa paistettiin munkkeja (Viljam Piiroinen. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).
Maaliskuun 27. päivänä 1942 saapui patteristoon vieraita Liperistä. Seuraavien päivien aikana he kävivät kaikissa yksiköissä jakaen paketteja ja tuoden terveisiä kotiseudulta. Liperiläiset lotat järjestivät patteriston uudessa sotilaskodissa juhlatilaisuksia, joissa 7. Divisioonan torvisoittokunta avusti. Kyseisen ”sotapesän” vihkiäisjuhla, joka oli samalla kotiseutuvieraiden läksiäisjuhla, järjestettiin huhtikuun 2.päivänä (PAKANA III/KTR 2 1941-1944. 1990, 50-51).
Lottatoiminta oli Viinijärven kylällä aktiivista: lottakahvila toimi nykyisen Paloaseman (ent. suojeluskuntatalo) vieressä. Tarjolla oli muonaa, kahvia ja oman maan juureksia ja kasviksia.
Viinijärven asemalla muonitettiin evakoita ja sotilaita. Valistustalolla pidettiin iltamia, harjoituksissa tarjottiin muonaa kenttäkeittiöstä ja rintamalle vietiin kaksi patteriradioita keräysvaroilla.
Pikkulotat neuloivat sukkia ja kypärän suojuksia rintamalle
Liperiläisiä lottia
Ikonen Anni (s. 1894) aloitti lottana Iisalmessa muonitustehtävissä. Hän liittyi Liperissä perustettuun Lotta Svärd -yhdistykseen, mistä siirtyi Järvenpään paikallisosastoon vuonna 1929. Järvenpäässä Anni Ikonen kuului paikallisosaston johtokuntaan ja toimi vuodesta 1941 alkaen myös varuspäällikkönä paikallisosastossaan. (Piiroinen Viljam. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).
Hentunen Aune (s. 1911) kuului Viinijärven ja Pielisensuun paikallisosastoihin, liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1927 ja oli Lotta -arvoltaan muonituslotta, hän oli suorittanut myös ilmavalvontakurssit. Sodan aikana toimi lottaruokalan ja -kahvilan emäntänä, vei tarvikkeita rintamalle sekä toimi puhelinpäivystäjänä. Harrasti lottatyön piirissä mm. iltamien ja ompeluiltojen pitoa (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Kontkanen Hellin (s. 1903) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1935 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon, jossa toimi sihteerinä ja puheenjohtajana. Harrasti lottatyön piirissä mm. iltamien ja ompeluiltojen pitoa sekä kuntokävelyä. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Kontkanen Maire (s. 1927) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1938 ja oli lotta -arvoltaan muonituslotta. Hän kuului Viinijärven paikallisosastoon. Sodan aikana muonitti siirtolaisia ja toimi ruokala-kahvilassa muonittajana. Kontkanen hoiti myös rauhan aikana ruokala-kahvilaa. Lähde
Kontkanen Meri (s. 1923) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1942 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon. Hän oli lotta -arvoltaan muonituslotta. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Kontkanen Miina (s. 1904) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1920 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon Kontkanen oli lotta -arvoltaan paikallisosaston puheenjohtaja ja oli suorittanut myös lääkintäkurssit. Kontkanen toimi kunnankätilönä ja sodan aikana tyttöosaston johtajana. Hän harrasti iltamien pitoa, ompeluiltoja, kuorotoimintaa ja oli mukana myös rakennustoiminnassa. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Kontkanen Niina (s. 1909) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1928 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon, lotta -arvoltaan hän oli muonituslotta. Sodan aikana Kontkanen muonitti vartiomiehiä ja siirtolaisia, leipoi armeijalle sekä lähetti paketteja sotilaille. Rauhan aikana hän toimi suojeluskunnan harjoituksissa. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Sanni Korhonen (s.1903) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1921 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon, lotta -arvoltaan Korhonen oli muonitus- ja kanslialotta.. Korhonen toimi sodan aikana muonittajana ja kirjurina. Rauhan aikana hän toimi muonittajana kilpailuissa ja kursseilla. Sodan jälkeen Korhonen toimi Pielisjoen linnassa kirkkotavaroiden luetteloijana. Harrastuksena lottatyön piirissä hänellä oli mm. kuorolaulu, iltamien pito, hiihto, kävely ja ompeluiltojen pito. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Rääkkylän kotirintama 1939–1945
Rääkkylän kotirintama 1939–1945
Syyskuun alussa 1939 syttyneen suursodan aiheuttamat poikkeusolot näkyivät ja
tuntuivat niin arkisessa elämässä kuin ihmisten mielissä. Säännöstely ja
kansanhuollon organisointi, ylimääräiset kertausharjoitukset, rajaseuduilta
evakuoidun väestön vastaanottaminen, suunnitellut hevosten pakko-otot, yleinen
työvelvollisuus ja tehostettu väestönsuojelu toivat sotaa ihmisten lähelle.
Monet asiat vaativat poikkeuksellisia tai kokonaan uusia järjestelyjä tullakseen
hoidetuiksi. Lukuisat vapaaehtoistyötä tehneet rääkkyläläiset kansalaisjärjestöt
ryhmittyivät Vapaan huollon paikallisen keskuselimen taakse. Asepalvelukseen
joutuneita oli ikävä. Heitä kaivattiin muutenkin, sillä sotilasperheavustuksista
huolimatta heidän läheistensä toimeentulo oli aikaisempaa epävarmemmalla pohjalla.
Marraskuun lopussa 1939 syttynyt talvisota toi mukanaan suurinta surua
rääkkyläläisille sodan kolmannesta päivästä alkaen. Murheelliset uutiset oli
kestettävä – vaihtoehtoa ei ollut.
Sodan päättyminen 13.3.1940 ei keventänyt poikkeuksellisista oloista lähtenyttä
työmäärää. Siirtoväen asumisen ja toimeentulon järjestäminen oli tehtävistä
ensimmäisiä. Valmistautuminen siihen aloitettiin heti huhtikuussa 1940. Tarkemmin
toimista määrättiin kesäkuussa 1940 hyväksytyssä pika-asutuslaissa.
Asepalveluksesta kotiutuneet tarttuivat työhön. Sotainvalideja pyrittiin auttamaan.
Unohdettu ei heitäkään, jotka olivat antaneet kaikkensa – toimet sankaripatsaan
saamiseksi aloitettiin nopeasti.
Talvisodan kokemukset ja edelleen ympärillä riehuva suursota ruokkivat
epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Salpalinjan rakentamiseen liittyneet
linnoitustyöt Oravisalossa olivat varautumista pahimpaan. Pahin ei toteutunut,
vaikka Suomi oli kesäkuusta 1941 lähtien aina toukokuulle 1945 saakka jälleen
mukana sodan kurimuksessa. Uuteen sotaan jouduttaessa oltiin monella tavoin
valmiimpia verrattuna syksyyn 1939. Pitkittyessään sota kuitenkin syvensi monia
ongelmia. Säännöstely ulottui yhä laajemmalle alueelle. Sotatalouden ylläpito
tarkoitti laajoja heinien, olkien, perunan, teuraskarjan ja hevosten pakko-ottoja.
Vaikka noina vuosina jouduttiin luopumaan monesta tärkeästä asiasta, niin
uskallusta riitti uuden tavoittelemiseen. Maaseudun ja myös Rääkkylän
sähköistyksen suunnitteleminen aikana, jolloin oli pulaa lähes kaikesta
sähköistämisessä tarvittavista voimavaroista, oli merkittävä osoitus
tulevaisuudenuskosta. Erilainen talkootoiminta kertoi yhteisestä tahdosta.
Rääkkylä ei ollut taistelujen näyttämönä. Elämä Rääkkylässä vuosina 1939–1945
tuskin poikkeaa iloineen ja murheineen merkittävästi siitä, miten elo sujui muissa
vastaavissa välittömien sotatoimien ulkopuolelle jääneissä kunnissa. Työt tuli tehtyä
ja kipeiltäkin tuntuneet velvollisuudet täytettiin. Sen tietäen oli hyvä lähteä
korjaamaan ja uudistamaan sitä, mitä sota oli rikkonut ja viivästyttänyt.
Pekka Kauppinen
Pohjois-Kymen Perinneyhdistyksen uusi toiminnanjohtaja esittäytyy
Toiminnanjohtaja Tuija Kurki
Kun viime keväänä sain pyynnön ryhtyä Sotien 1939–1945 Pohjois-Kymen Perinneyhdistyksen toiminnanjohtajaksi, mietin pitkään, mitä annettavaa minulla olisi näin vastuulliseen tehtävään.
Olen kasarmien takapihojen kasvatti ja imenyt maanpuolustushengen itseeni jo lapsuudessa. Isäni taisteli Karjalankannaksella sekä talvi-, että jatkosodan viimeisiin hetkiin saakka kotipitäjänsä Koiviston saarilla ja pysyi Rannikkotykistölle uskollisena työvuosinaan Puolustusvoimissa. Äitini toimi ilmavalvontalottana Helsingissä ja myöhemmin vuosia aktiivisena sotilaskotisisarena. Heidän perintönään olen saanut kunnioituksen ja arvostuksen sotiemme veteraaneja, sotainvalideja ja lottia, sekä koko sodan ajan kokenutta sukupolvea kohtaan.
Sosionomina olen työskennellyt erilaisissa tehtävissä vanhuspalvelussa. Työssäni suurimpana rikkautena ja voimavarana olen kokenut iäkkäiden ihmisten kohtaamisen, heidän kokemusten kartuttaman elämänviisauden tiedostamisen. Parhaita työpaikkoja on ollut Rovaniemen Veljes-sairaskodilla, missä kipinä sotaveteraanien ja -invalidien hyväksi tehtävään työhön syttyi. Kiitollisena muistan ystävää, joka vinkkasi pian kuusi vuotta sitten Hoikun hakevan sosiaalineuvojaa sotainvalidien neuvontapalveluun. Työpaikka johti muuttoon Kouvolaan ja täältä käsin palvelin Pohjois-Kymenlaakson, sekä lopulta myös Etelä-Karjalan sotainvalideja neuvontapalvelutyössä.
Jäin reilu vuosi sitten virallisesti eläkkeelle. Tuolloin ajattelin, että olen nyt osani tehnyt, että keskityn asioihin, joihin ei työelämän sivussa jaksanut tai ehtinyt. Hetken aikaa joutilaisuus tuntui hyvältä, mutta elämässä on hyvä olla mielekästä sisältöä ja itseäni motivoi uusien asioiden oppiminen ja vuorovaikutus ihmisten kanssa. Niinpä otin vastaan perinneyhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävät. Tiedostan haasteet ja odotukset, mutta näen myös perinneyhdistyksen työn tärkeyden sodan kokeneille ja nykyisille sekä tuleville sukupolville. Lupaan omalta osaltani tehdä parhaani tässä tärkeässä työssä.
Tuija Kurki
toiminnanjohtaja
Sotien 1939-1945 Pohjois-Kymen Perinneyhdistys ry
Lottatoiminta Liperissä
Lottatoiminta Liperissä
Yleistä lottien toiminnasta
Suomen äidit ja kotirintamanaiset tekivät kunniakkaan ja raskaan työn sotien aikana. Miesten ollessa rintamalla naiset joutuivat osallistumaan myös peltotöihin. Ilman naisten työpanosta miehet ja pojat eivät olisi pystyneet taistelemaan. Naiset käytännössä pyörittivät koko maan talouselämää (Viljam Piiroinen. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).
Suojeluskuntien sisarjärjestön Lotta-Svärdin (1921-1944) arvokas työ juontaa juurensa jo vapaussota-kansalaissodan aikoihin. Lotta-Svärd-järjestön puheenjohtajana toimi aluksi, vuoteen 1929 saakka filosofian maisteri Helmi Arneberg ja hänen jälkeensä, järjestön lakkauttamiseen saakka Fanni Luukkonen. Järjestön tavoitteena oli kehittää suojeluskunta-aatetta ja avustaa suojeluskuntaa suojaamaan kotia ja isänmaata. Järjestöllä oli myös Pikkulottatoimintaa.
Liperissä Lotta Svärd-järjestön toiminta oli vilkasta; ompeluilloissa tehtiin käsitöitä, järjestettiin arpajaisia ja myyjäisiä. Miehetkin askartelivat myyjäisiin mm. leikkuulautoja, kauhoja, vaateripustimia ym. kaupaksi käyvää tavaraa.
Kun Pohjois-Karjalan virallinen Lotta Svärd-järjestö oli perustettu, perustettiin innolla uusia osastoja. Liperissä Kontkasen suvun naiset tunsivat lottatyön omakseen. Heitä toimi lottana ainakin Kiihtelysvaaran, Kontiolahden, Kuusjärven, Liperin, Pielisensuun, Polvijärven, Pyhäselän, Rääkkylän ja Viinijärven osastoissa. Kontkasen suvun naiset timivat ensisijaisesti muonituslottina (Partanen Jukka, toim. 2011. Kontkaset-Arjen karjalaiset. Bookwell Oy. Porvoo).
Aune Lappalainen ja Aune Hentunen toimivat sodan aikana aktiivisesti lottajärjestössä Liperissä. Aune Lappalainen kävi tapaamassa miestään Erkkiä ja Aune Hentunen sulhastaan Viktor Hentusta rintamalla Syvärin lähellä Juksovassa. Siikasalmen Kotitalouskoulun johtaja Signe Enwald oli Liperin Lotta Svärd-yhdistyksen puuhanainen. (Viljam Piiroinen. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).
Fanny Mönkkönen Liperin Honkavaaralta liittyi Liperin Lottajärjestöön vuonna 1938 ja toimi siinä aktiivisesti. Hänet tunnettiin hyvänä pitokokkina ja lukuisat ovat ne juhlat, joita hän oli laittamassa. Fanny Mönkkönen oli koko jatkosodan ajan rintamalottana Kenttähevossairaala 16:ssa Karjalan alueella. Raja ylitettiin Kolatselässä suunnassa Säämäjärvi-Äänisjärvi. Rintamalta tuli kaatuneita ja haavoittuneita hevosia. Niitä ei jätetty hukkaan, vaan niistä tehtiin ja jalostettiin armeijalle muonaa, mm. paistia, hernekeittoa ja lihapullia. Verestä tehtiin verilettuja ja hevosen rasvassa paistettiin munkkeja (Viljam Piiroinen. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).
Maaliskuun 27. päivänä 1942 saapui patteristoon vieraita Liperistä. Seuraavien päivien aikana he kävivät kaikissa yksiköissä jakaen paketteja ja tuoden terveisiä kotiseudulta. Liperiläiset lotat järjestivät patteriston uudessa sotilaskodissa juhlatilaisuksia, joissa 7. Divisioonan torvisoittokunta avusti. Kyseisen ”sotapesän” vihkiäisjuhla, joka oli samalla kotiseutuvieraiden läksiäisjuhla, järjestettiin huhtikuun 2.päivänä (PAKANA III/KTR 2 1941-1944. 1990, 50-51).
Lottatoiminta oli Viinijärven kylällä aktiivista: lottakahvila toimi nykyisen Paloaseman (ent. suojeluskuntatalo) vieressä. Tarjolla oli muonaa, kahvia ja oman maan juureksia ja kasviksia.
Viinijärven asemalla muonitettiin evakoita ja sotilaita. Valistustalolla pidettiin iltamia, harjoituksissa tarjottiin muonaa kenttäkeittiöstä ja rintamalle vietiin kaksi patteriradioita keräysvaroilla.
Pikkulotat neuloivat sukkia ja kypärän suojuksia rintamalle
Liperiläisiä lottia
Ikonen Anni (s. 1894) aloitti lottana Iisalmessa muonitustehtävissä. Hän liittyi Liperissä perustettuun Lotta Svärd -yhdistykseen, mistä siirtyi Järvenpään paikallisosastoon vuonna 1929. Järvenpäässä Anni Ikonen kuului paikallisosaston johtokuntaan ja toimi vuodesta 1941 alkaen myös varuspäällikkönä paikallisosastossaan. (Piiroinen Viljam. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).
Hentunen Aune (s. 1911) kuului Viinijärven ja Pielisensuun paikallisosastoihin, liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1927 ja oli Lotta -arvoltaan muonituslotta, hän oli suorittanut myös ilmavalvontakurssit. Sodan aikana toimi lottaruokalan ja -kahvilan emäntänä, vei tarvikkeita rintamalle sekä toimi puhelinpäivystäjänä. Harrasti lottatyön piirissä mm. iltamien ja ompeluiltojen pitoa (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Kontkanen Hellin (s. 1903) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1935 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon, jossa toimi sihteerinä ja puheenjohtajana. Harrasti lottatyön piirissä mm. iltamien ja ompeluiltojen pitoa sekä kuntokävelyä. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Kontkanen Maire (s. 1927) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1938 ja oli lotta -arvoltaan muonituslotta. Hän kuului Viinijärven paikallisosastoon. Sodan aikana muonitti siirtolaisia ja toimi ruokala-kahvilassa muonittajana. Kontkanen hoiti myös rauhan aikana ruokala-kahvilaa. Lähde
Kontkanen Meri (s. 1923) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1942 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon. Hän oli lotta -arvoltaan muonituslotta. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Kontkanen Miina (s. 1904) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1920 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon Kontkanen oli lotta -arvoltaan paikallisosaston puheenjohtaja ja oli suorittanut myös lääkintäkurssit. Kontkanen toimi kunnankätilönä ja sodan aikana tyttöosaston johtajana. Hän harrasti iltamien pitoa, ompeluiltoja, kuorotoimintaa ja oli mukana myös rakennustoiminnassa. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Kontkanen Niina (s. 1909) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1928 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon, lotta -arvoltaan hän oli muonituslotta. Sodan aikana Kontkanen muonitti vartiomiehiä ja siirtolaisia, leipoi armeijalle sekä lähetti paketteja sotilaille. Rauhan aikana hän toimi suojeluskunnan harjoituksissa. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Sanni Korhonen (s.1903) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1921 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon, lotta -arvoltaan Korhonen oli muonitus- ja kanslialotta.. Korhonen toimi sodan aikana muonittajana ja kirjurina. Rauhan aikana hän toimi muonittajana kilpailuissa ja kursseilla. Sodan jälkeen Korhonen toimi Pielisjoen linnassa kirkkotavaroiden luetteloijana. Harrastuksena lottatyön piirissä hänellä oli mm. kuorolaulu, iltamien pito, hiihto, kävely ja ompeluiltojen pito. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).
Rääkkylän kotirintama 1939–1945
Rääkkylän kotirintama 1939–1945
Syyskuun alussa 1939 syttyneen suursodan aiheuttamat poikkeusolot näkyivät ja
tuntuivat niin arkisessa elämässä kuin ihmisten mielissä. Säännöstely ja
kansanhuollon organisointi, ylimääräiset kertausharjoitukset, rajaseuduilta
evakuoidun väestön vastaanottaminen, suunnitellut hevosten pakko-otot, yleinen
työvelvollisuus ja tehostettu väestönsuojelu toivat sotaa ihmisten lähelle.
Monet asiat vaativat poikkeuksellisia tai kokonaan uusia järjestelyjä tullakseen
hoidetuiksi. Lukuisat vapaaehtoistyötä tehneet rääkkyläläiset kansalaisjärjestöt
ryhmittyivät Vapaan huollon paikallisen keskuselimen taakse. Asepalvelukseen
joutuneita oli ikävä. Heitä kaivattiin muutenkin, sillä sotilasperheavustuksista
huolimatta heidän läheistensä toimeentulo oli aikaisempaa epävarmemmalla pohjalla.
Marraskuun lopussa 1939 syttynyt talvisota toi mukanaan suurinta surua
rääkkyläläisille sodan kolmannesta päivästä alkaen. Murheelliset uutiset oli
kestettävä – vaihtoehtoa ei ollut.
Sodan päättyminen 13.3.1940 ei keventänyt poikkeuksellisista oloista lähtenyttä
työmäärää. Siirtoväen asumisen ja toimeentulon järjestäminen oli tehtävistä
ensimmäisiä. Valmistautuminen siihen aloitettiin heti huhtikuussa 1940. Tarkemmin
toimista määrättiin kesäkuussa 1940 hyväksytyssä pika-asutuslaissa.
Asepalveluksesta kotiutuneet tarttuivat työhön. Sotainvalideja pyrittiin auttamaan.
Unohdettu ei heitäkään, jotka olivat antaneet kaikkensa – toimet sankaripatsaan
saamiseksi aloitettiin nopeasti.
Talvisodan kokemukset ja edelleen ympärillä riehuva suursota ruokkivat
epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Salpalinjan rakentamiseen liittyneet
linnoitustyöt Oravisalossa olivat varautumista pahimpaan. Pahin ei toteutunut,
vaikka Suomi oli kesäkuusta 1941 lähtien aina toukokuulle 1945 saakka jälleen
mukana sodan kurimuksessa. Uuteen sotaan jouduttaessa oltiin monella tavoin
valmiimpia verrattuna syksyyn 1939. Pitkittyessään sota kuitenkin syvensi monia
ongelmia. Säännöstely ulottui yhä laajemmalle alueelle. Sotatalouden ylläpito
tarkoitti laajoja heinien, olkien, perunan, teuraskarjan ja hevosten pakko-ottoja.
Vaikka noina vuosina jouduttiin luopumaan monesta tärkeästä asiasta, niin
uskallusta riitti uuden tavoittelemiseen. Maaseudun ja myös Rääkkylän
sähköistyksen suunnitteleminen aikana, jolloin oli pulaa lähes kaikesta
sähköistämisessä tarvittavista voimavaroista, oli merkittävä osoitus
tulevaisuudenuskosta. Erilainen talkootoiminta kertoi yhteisestä tahdosta.
Rääkkylä ei ollut taistelujen näyttämönä. Elämä Rääkkylässä vuosina 1939–1945
tuskin poikkeaa iloineen ja murheineen merkittävästi siitä, miten elo sujui muissa
vastaavissa välittömien sotatoimien ulkopuolelle jääneissä kunnissa. Työt tuli tehtyä
ja kipeiltäkin tuntuneet velvollisuudet täytettiin. Sen tietäen oli hyvä lähteä
korjaamaan ja uudistamaan sitä, mitä sota oli rikkonut ja viivästyttänyt.
Pekka Kauppinen
Pohjois-Kymen Perinneyhdistyksen uusi toiminnanjohtaja esittäytyy
Toiminnanjohtaja Tuija Kurki
Kun viime keväänä sain pyynnön ryhtyä Sotien 1939–1945 Pohjois-Kymen Perinneyhdistyksen toiminnanjohtajaksi, mietin pitkään, mitä annettavaa minulla olisi näin vastuulliseen tehtävään.
Olen kasarmien takapihojen kasvatti ja imenyt maanpuolustushengen itseeni jo lapsuudessa. Isäni taisteli Karjalankannaksella sekä talvi-, että jatkosodan viimeisiin hetkiin saakka kotipitäjänsä Koiviston saarilla ja pysyi Rannikkotykistölle uskollisena työvuosinaan Puolustusvoimissa. Äitini toimi ilmavalvontalottana Helsingissä ja myöhemmin vuosia aktiivisena sotilaskotisisarena. Heidän perintönään olen saanut kunnioituksen ja arvostuksen sotiemme veteraaneja, sotainvalideja ja lottia, sekä koko sodan ajan kokenutta sukupolvea kohtaan.
Sosionomina olen työskennellyt erilaisissa tehtävissä vanhuspalvelussa. Työssäni suurimpana rikkautena ja voimavarana olen kokenut iäkkäiden ihmisten kohtaamisen, heidän kokemusten kartuttaman elämänviisauden tiedostamisen. Parhaita työpaikkoja on ollut Rovaniemen Veljes-sairaskodilla, missä kipinä sotaveteraanien ja -invalidien hyväksi tehtävään työhön syttyi. Kiitollisena muistan ystävää, joka vinkkasi pian kuusi vuotta sitten Hoikun hakevan sosiaalineuvojaa sotainvalidien neuvontapalveluun. Työpaikka johti muuttoon Kouvolaan ja täältä käsin palvelin Pohjois-Kymenlaakson, sekä lopulta myös Etelä-Karjalan sotainvalideja neuvontapalvelutyössä.
Jäin reilu vuosi sitten virallisesti eläkkeelle. Tuolloin ajattelin, että olen nyt osani tehnyt, että keskityn asioihin, joihin ei työelämän sivussa jaksanut tai ehtinyt. Hetken aikaa joutilaisuus tuntui hyvältä, mutta elämässä on hyvä olla mielekästä sisältöä ja itseäni motivoi uusien asioiden oppiminen ja vuorovaikutus ihmisten kanssa. Niinpä otin vastaan perinneyhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävät. Tiedostan haasteet ja odotukset, mutta näen myös perinneyhdistyksen työn tärkeyden sodan kokeneille ja nykyisille sekä tuleville sukupolville. Lupaan omalta osaltani tehdä parhaani tässä tärkeässä työssä.
Tuija Kurki
toiminnanjohtaja
Sotien 1939-1945 Pohjois-Kymen Perinneyhdistys ry
