Juukalaisen Salli Kortelaisen elämää rintamaveteraanin rinnalla
Salli Kortelainen (89) istuu raanujen koristamassa keinutuolissa pienessä rivitalokaksiossaan Juuan kirkonkylässä. Hiljaa keinuessaan Salli palautuu usein syvälle eletyn elämän muistoihin, aikaan, jolloin nuorena tyttönä otti omalta osaltaan vastuuta kotirintaman tehtäviin. Pohjois-Karjalassa, – Kolin vaarojen kainalossa – sijaitseva Juuka kuului sotien 1939 – 1945 aikana sotatoimialueeseen, jossa vallitsivat poikkeuslait ja sodanajan määräykset.
Salli jäi sotaleskeksi kymmenen vuotta sitten. Aviomies, rintamaveteraani Pauli Kortelaisen moni vaiheikas elämä päättyi liikuntavammaisena sairasvuoteella. Pauli oli Juuan Polvelassa sijaitsevan Honkalahden poikia, yksi neljästä veljeksestä. Paulilla oli myös neljä sisarta. Isänmaata puolustamaan talosta rintamalle marssivat Paulin lisäksi kaksi muuta veljestä, Eetu ja Ville.
Mukana Ehnroothin joukoissa
Rintamalla Pauli koki sodan julmuudet täydessä laajuudessa. Hän taisteli silloisen everstiluutnantti – myöhemmin jalkaväen kenraaliksi ylennetyn Aadolf Ehrnroothin joukoissa Karjalankannaksella. Ankarimmat viivytystaistelut käytiin tuolloin Vuoksen virran eteläpuolella Siiranmäessä, Äyräpään Sillanpäässä ja Vuosalmella. Pauli muisteli myöhemmin sodan jälkeisinä vuosina yhtä kokemaansa kiperää tilannetta;
”Edestä lähestyi voimakkaasti maassa ja ilmassa hyökännyt vihollinen ja selän takana virtasi vuolas Vuoksi. Joukkomme taistelivat siinä välissä”
Tulisateessa Pauli onnistui ylittämään virran haavoittumatta ja jatkoi vihollisen viivytystä uusissa puolustusasemissa.
Salli puski töitä kotirintamalla
Paulin suorittaessa rintamalla kunniatehtävää, vajaan 10 vuoden ikäinen Salli, yhdessä siskon ja kolmen veljen kanssa otti osaa kotitilalla, Kajoon Pirttilässä, maatalon moninaisiin tehtäviin. Sallin isä, Eino Ovaskainen oli rintamalla, joten myös voimia vaativat viljely- ja karjanhoitotyöt olivat nuorelle tytölle korutonta arkipäivää. Ei siinä ehtinyt paljon muuta ammatillista koulutusta ajatella, Salli muistelee.
Yhteiselämä alkoi sodan jälkeen
Sotavuosien jälkeen Salli ja Pauli kohtasivat ensi kerran Polvelassa, aikana, jolloin Honkalahden tilalla vietettiin Paulin veljen Aarnen ja hänen morsiamensa Mailan (os. Hyttinen) häitä. Paulin ja Sallin seurustelu syttyi tilaisuuden herkistämänä tiiviinä ja vei pariskunnan vihille 1950-luvun alussa. Sodan päätyttyä tulevan nousukauden rakentaminen vaati myös raskaita panostuksia. Pauli haki leipää Juuan Vaikon suurilta savotoilta ja Salli – sodan ajan koulutuksen saaneena – siirtyi kiertäväksi
maatalouslomittajaksi. Yhteinen koti heillä on ollut useassa paikassa, Juuanvaarassa, Honkalahdessa ja 1980-luvun alusta alkaen nykyisellä paikalla Juuan kirkonkylässö. Siinä arkiaskareiden lomassa pariskunta kasvatti jälkipolven, tytön ja kolme poikaa, jotka ottivat jo nuorena vastuun oman elämänsä rakentamisesta.
Raskas työ otti veronsa terveydestä
Sallin elämä kotirintamalla ja Paulin sotavuodet Karjalankannaksella sekä viikkojen yhtäjaksoiset pakkastalvien savottareissut Vaikon saloilla jättivät pariskunnan terveyteen omat jälkensä. Sallin molemmat polvet on operoitu. Sallin sanoilla kuvaten; ”lehmät ovat vuosien varrella puskeneet polvet hajalle ja kylmät työmatkat ja vetoisat navettarakennukset tuntuvat nyt kaikissa nivelissä”.
Samat vaivat olivat myös Paulin rasitteena. Kovat olosuhteet rintamalla ja sodan jälkeen suurilla savotoilla alkoivat tuntua nivelissä ja jaloissa jo varhaisessa iässä. Vaivat pahenivat ajan myötä niin, että kivut alkoivat rajoittaa liikkumista.
Sodan kokemuksistaan Pauli ei paljon puhunut. Ajoittain Salli huomasi Pauliin vaipuneen syviin mietteisiin, joissa Pauli purki paineitaan sodan kauheuksista. Samaa tapahtui yöllisissä unissa Sallin usein valvoessa ja seuratessa kun muistojen paineet heräsivät Paulin yölliseen unielämään.
– Pauli oli hyvä mies. Hän ei ollut monien rintamataisteluista palanneiden miesten tavoin sulkeutunut, ärtyisä tai aggressiivinen, vaan lempeä perheen isä, joka piti huolta ”pesueestaan”, Salli kertoo.
Järjestötoiminta auttoi jaksamaan
Salli ja Pauli tunsivat kuuluvansa yhteiseen veteraanijoukkoon ja liittyvitä aikanaan Juuan Sotaveteraanien paikalliseen yhdistykseen. Siellä järjestettiin yhdessä juhlia ja virkistystapahtumia. Järjestettiin talkoita, myyjäisiä ja varainhankintatempauksia. Noissa tapahtumissa ja varsinkin matkoilla sodan kohtalotoverit, heidän puolisonsa ja lesket jakoivat omaa sisintään, purkivat tuntojaan ja tukivat toisiaan arkielämän haasteissa. Järjestötoiminnan kautta myös avustus- ja tukitoiminnat alkoivat kohdata tarvitsijansa. Sodan ja kotirintaman haasteet ja niistä selviäminen jättivät heidän ehtooelämänsä talouden pienten eläkkeiden varaan. Monen kohdalla eläke on vain yhteiskunnan takuueläkkeen suuruinen.
Yhteiskunnan, eri säätiöiden ja veteraaniliiton ja -yhdistysten taloudellisella tuella on Sallin mielestä ollut erittäin tärkeä asema heidänkin taloudenpidossaan. Kun kohdallemme on tullut yllättäviä silmälasihankintoja, suurempia hammaskorjauksia, leikkauksia tai muita terveydenhoitoon ja asumiseen liittyviä äkillisiä menoja, on tuki- ja avustus-euroilla ollut niiden hankinnassa jopa ratkaiseva merkitys.
Huoli painaa leskien tulevaisuudesta
Salli kertoo olevansa tällä hetkellä huolestunut veteraanipuolisoiden ja –leskien taloudellisesta tulevaisuudesta. Paikalliset veteraaniyhdistykset ja osastot lopettavat toimintansa ja sitä kautta puolisoille ja -leskille tullut taloudellinen tuki hiipuu. Paikallista veteraanikeräystä ei ole Juuassa toteutettu enää vuosiin joten keräyksen paikallista taloudellista tulosta ei ole enää puolisoiden ja leskien tukeen käytettävissä. Tämä on johtanut siihen, että valtakunnallisten veteraanikeräyksen merkitys on tukitoimintojen osalta vahvasti kasvussa. Myös eri säätiöiden veteraaniliittojen kautta myöntämän vuosittaisen tuen toivoisi myös jatkuvan, sillä sen merkitys veteraanipuolisoiden ja leskien tukipalveluissa on vähenevien tukikanavien myöstä korostumassa.
Kukaan ei saa jäädä yksin
Jos joskus elämä oli vaikeaa ei vanhoja enää raskailla mielin muistella. Salli on nykyisin mukana myös Gubbe- ystävätoiminnassa. Me-säätiön tuella Sallin luona vierailee säännöllisesti nuori Gubbe-kummi, jonka kanssa harrastetaan erilaisia mukavia asioita. Kenenkään ei pitäisi kärsiä yksinäisyydestä ja sosiaalisen kanssakäymisen puutteesta. Sallin mielestä Gubbe toiminta on tähän haasteeseen yksi hyvä ratkaisu.
Risto Alanko, sosiaalineuvoja
Juukalainen Arja kasvoi veteraanisukupolven auttajaksi
Syksyn sankka sumu hälvenee hitaasti Pielisen helmenä tunnetussa Paalasmaassa. Syvemmällä saaren rinteellä sijaitsevan lakkautetun kansakoulun uumenista kantautuu tasainen kangaspuiden jytke. Sisällä kylätaloksi muuntuneen koulun luokkahuoneessa kangaspuiden ääressä puurtaa kylätoimikunnan nykyinen puheenjohtaja Arja Tanskanen. Arja kutoo räsymattoa lahjaksi vanhalle Helsingissä asuvalle ystävälleen. Maton värit Arja on valinnut Viron lipusta. Muistoksi useista läheisistä, jotka Arjan ystävä menetti Estonian mukana Itämeren syvyyksiin.
Paalasmaata kutsutaan historiansa mukaan myös ”Surujen saareksi”. Syy vaikuttavaan nimeen löytyy juhlapaikalle kylätalon seinälle asetetuista Pro-Patria taulusta. Se kertoo pienen saariyhteisön kuudentoista nuoren uhrista, jonka he antoivat itsenäisyytemme säilymisen puolesta. Saaren asukkaat uskoivat, että pienen saariyhteisön antama sotien raskas uhri oli tuolloin riittävä. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä syksyllä 1959 tapahtuneessa veneonnettomuudessa Pielinen otti kylmään syleilyynsä 15 paalasmaalaista nuorta.
Isä menetti jalkansa Pitkärannassa
Saaren synkkä historia on ohjannut Arja Tanskasta ymmärtämään lähimmäisen avun ja yhteisöllisyyden merkityksen. Sieltä on versonut Arjan auttamisen halu ja kyky kuunnella läheisiään, ottaa osaa hädässä ja avun tarpeessa olevien ihmisten arkeen. Arjan vapaaehtoistyö on suuntautunut veteraanisukupolven auttamiseen. Siihen juuret löytyvät omasta kodista. Arjan isä, Juho Edvard Nevalainen, oli sotainvalidi ja Äiti-Lydia myös liikuntavammainen, kiikkukeinu-onnettomuudessa jo nuorena terveytensä menettänyt.
Arjan isä Juho Nevalainen haavoittui Pitkärannan taisteluissa helmikuun 11. päivänä 1940. Vihollisen tykistökeskityksessä ammuksen sirpale silpoi Juholta vasemman jalan, joka jouduttiin amputoimaan puolireiteen saakka. Kotiuduttuaan sotasairaalasta, maata ennen sotaa kotonaan viljellyt Juho koulutettiin Mäntsälässä suutariksi. Opinahjo sijaitsi Saaren kartanossa toimivassa sotavammaisten koulutuskeskuksessa. Tuolla matkalla Juho tapasi myös tulevan vaimonsa Lydian (os. Grann), joka toimi Saaren kartanossa karjanhoitajana.
Saksalan tila sisulla kuntoon
Juho ja Lydia aloittivat yhteiselämän Paalasmaan Kankaalan talon vuokrahuoneessa. Pian nykyinen Saksala, myös Nevalaksi kutsuttu tila, siirtyi heidän omistukseensa. Tilan rakennukset olivat huonokuntoisia mutta sinnikäs halu itsenäisesti selviämiseen oli vahva. Asuinrakennus kunnostettiin ja tilalle kohosivat uusi sauna ja aittarakennus. Juho kaatoi metsästä puita, Lydia ajoi puut hevosella rakennuspaikalle ja isän veli toimi rakennusmiehenä, Arja kertoo vanhempiensa muistelleen.
Nevalan tilan tuotantosuunta säilyi edelleen maa- ja metsätaloudessa isän uudelleenkoulutuksesta huolimatta. Juho ja Lydia saivat neljä tytärtä. Sisarparven kolmas, Arja, syntyi Nevalan päätalon peräkammarissa joulukuun kolmantena 1947. Saaren ja mantereen väliset liikenneyhteydet olivat tuolloin poikki Pielisen ”syysrospuuton” takia. Arjan maailmaan auttajina olivat tehtävään itse kouluttautunut naapuri Olga Väyrynen, apunaan talonemännät Hanna Gröhn ja Hilja Nevalainen. Pyhän kasteensa Arja sai Paalasmaan koululla pidettyjen seurojen yhteydessä.
Perheen sisaruksista Terttu, Vieno ja Lahja muuttivat kotoa oman leivän etsintään ja Arja jäi kotiin huolehtimaan vanhemmistaan. Suutarin tehtävien lomassa isä opetti lapset jo nuorena tilanpitoon. Kalkin levitys, heinänsiemenen ja viljan käsinkylvy oli minulle jo tuttua aloittaessani maatalouskoulutusta kuusikymmentäluvun puolivälissä Niittylahden kansanopistossa, Arja naurahtaa.
Ymmärrystä ilman sanoja
Kotitöissä olin sotainvalidi-isäni aisapari savotoilla, heinässä ja heinäpellolla mm. hevosharavakoneen ohjaksissa. Joskus autoilimme isän kanssa Juukaan ostosmatkoille. Arja muistelee, ettei isä koskaan käskenyt häntä työtehtäviin. Me osasimme lukea toinen toisiamme, siihen ei sanoja tarvittu. Noissa yhteisissä hetkissä isä joskus avautui Arjalle muistoissaan. Isä puhui venäläisten heikoista taistelutaidoista ja oli ylpeä suomalaisten rintamasotilaiden halusta ja kyvystä auttaa ja huolehtia toinen toisestaan. Isän puheista heijastui myös omien esimiesten luottamus alaisiaan kohtaan ja taito johtaa joukkoja vaikeissakin taisteluolosuhteissa.
Arja muistaa lapsena heränneen öisin isän painajaisiin, äänekkäisiin taistelutilanteiden jättämiin tunteisiin. Näitä sodan kokemuksia isä purki yöllisissä unitaisteluissa vuodesta toiseen. Välillä painajaiset katosivat jopa vuosiksi, mutta palasivat myöhemmin uudestaan. – Isäni puheista oli aistittavissa että sodan jälkeen vielä vuosikymmeniä vallitsi hiljainen kielto puhua sodan tapahtumista. Puhuminen olisi sodan käyneille rintamamiehille ja –naisille ollut terapiaa, joka olisi voinut vapauttaa heidät sodan jättämistä traumoista. Ilmeisesti kiellon takia rintamamiehet kokoontuivat välillä keskenään yhteen ahoniityn pientarille puhumaan ja purkamaan kokemuksiaan, Arja muisteli lapsuuttaan.
Arjan varttuessa vammaisten vanhempien huoltamisen tarve ja merkitys kasvoi. Arjan ja hänen vanhempiensa halu pysyä ja selvitä mahdollisimman pitkään kotitilalla Paalasmaan Nevalassa muovasi Arjasta omaishoitajan omille vanhemmilleen. Sotainvalidi-isä siirtyi vihreille niityille viljanleikkuuaikaan 1975. Äidin vuoro tuli tammikuussa 2008 hänen oltuaan viimeiset kuusi vuottaa halvaantuneena laitoshoidossa.
Suuri huoli puolisoista ja leskistä
Paalasmaan synkkä historia ja omasta sotainvalidiperheestä huolehtiminen ovat sytyttäneet Arjaan auttamisen ja samaistuminen palon. Jo pienenä tyttönä hän kertoo isän kautta ymmärtäneensä, mitä rintamalla ja kotirintamalla olleet isänmaan puolustajat ovat maamme ja kansamme hyväksi tehneet. Siksi on luontaista, että pääpaino Arjan auttamisen halusta kohdistuu sodan ajan ikäpolveen. Hän on aina valmis viemään apua ja tukea sinne missä sitä tarvitaan. Arja tekee vapaaehtoistyötä ja maksaa kunniavelkaansa suurella sydämellä.
Arja toimii tällä hetkellä Juuan Sotaveteraanikerhon puheenjohtajana ja Pohjois-Karjalan veteraaniasiain neuvottelukunnan pitkäaikaisena jäsenenä. Mukaan veteraanien järjestötyöhön Arja tuli jo vuonna 2008, jolloin hänet kutsuttiin Pohjois-Karjalan Sotaveteraanit ry:n naisjaoston sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi. Samassa tehtävässä hän toimi Juuan Sotaveteraanijärjestön naisjaostossa jaoston lakkauttamiseen saakka.
– Viimeiset lainuudistukset ovat taanneet tunnuksen omaaville ja vahinkotunnuksen omaaville veteraaneille ja sotainvalideille kohtuulliset palvelut. Nyt olisi aika huolehtia heidän puolisoista ja leskistä, jotka ovat jääneet valtiollisissa tuki- ja hoiva-asioissa väliin putoajiksi. Tällä hetkellä säätiöiden tukieuroilla ja veteraanien valtakunnallisilla keräystuotoilla on entistä merkittävämpi painoarvo veteraanipuolisoiden ja –leskien arkielämässä selviämisessä. Sotien ja jälleenrakentamisen aikana veteraanipuolisot toimivat kodin- ja perheenhoitajina ja samalla sodassa eri tavoin joko ruumiillisesti tai henkisesti vammautuneiden huoltajina. Pienen eläkekertymän takia he tarvitsevat nyt taloudellista tukea ja sosiaalisen kanssakäymisen lisäämistä, Arja tiivistää.
Teksti ja kuvat:
Risto Alanko, sosiaalineuvoja
Juuka talvisodassa
Itsenäisyytemme saavuttaminen 108 vuotta sitten ja itsenäisen aseman säilyttäminen on vaatinut kansakunnaltamme ja omalta kotipitäjältämme suuria uhrauksia. Juuka kantoi vapaudesta oman hintansa, mistä kertovat kirkkomaalle pystytetyt sodissamme kaatuneiden muistomerkit.,
Henkilökohtaisen vapauden tarve on ollut meille suomalaisille suurempi kuin monilla muilla maailman kansoilla. Sen ovat saaneet kokea tähän maahan hyökkääjät, useammin kuin kerran, viimeksi vuosina 1939-1945. Tänään, talvisodan päättymisen 86. muistovuonna haluan keskittyä talvisotaan ja siihen, miten sota koettiin Juuassa.
Vuoden 1939 syksy oli Juuassa poikkeuksellinen. Mikonpäivä-sunnuntaina 1. lokakuuta satoi lumen kovana myrskynä. Puissa oli tuolloin miltei täydellinen lehti. Seuraavana yönä oli kova pakkanen. Ensilumi jäi pysyväksi.
Osa perunoista oli vielä pitäjäläisillä nostamatta ja kynnöt kesken kyntämättä. Vanhan perinteen mukaan lehtipuuhun satanut pysyvä lumi merkitsi suurta kuolinvuotta. Ainakin tällä kertaa tämä vanhan kansan ennuste tuntui todella enteelliseltä.
Liikekannallepano määrättiin lokakuun alussa 1939 jolloin juukalaiset kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Käskykorttien jako alkoi lokakuun 6. päivä. Tuolloin yli 11.000 asukkaan Juuasta käskyn sai noin 500 asekuntoista reserviläistä. Lisäksi juukalaisten oli luovutettava kertausharjoituskäyttöön 150 hevosta.
Käskyn mukaan miehet kokoontuivat kuuliaisesti kahdeksan tunnin aikana kokoontumispaikoille, pääosin suojeluskuntatalolle Juuan kirkonkylään, Kolin ja pitäjän eteläisen osan reserviläiset Ahmovaaran koululle ja pohjoisosan Vuokon koululle. Kirkonkylän ja Vuokon kutsuntapaikoilta miehet marssivat Nurmeksen asemalle ja Ahmovaarasta Kontiolahden asemalle. Asemilta rautatiekuljetuksin kukin omille joukkoyksikön perustamispaikoille.
Kun liikekannallepano lokakuun alussa oli määrätty, se antoi aavistaa, että jotain ennen kokematonta oli tapahtumassa. Juuan ilmapiirissä vallitsi suuri salaperäisyys. Miehet eivät saaneet ilmaista tulevaa sijoitus- tai olinpaikkaansa, he olivat matkalla ”sinne jonnekin”. Yksityiset henkilöt eivät saaneet valokuvata, sen sijaan että myöhemmin jatkosodan aikana heitä siihen jopa kehotettiin.
Varsinaisen liikekannallepanon ja sodan syttymisen väliaika vietettiin eräänlaisena rauhanaikaisessa valmiustilassa. Marraskuun puolivälissä miehiä alkoi palata kertausharjoituksista kotiin lomalle ja tilanteen uskottiin rauhoittuvan – kunnes marraskuun viimeisinä päivinä kaikki lomat peruttiin ja lomalla olijat kutsuttiin takaisin. Marraskuun 26. päivänä ammuttiin kuuluista Mainilan laukaukset ja neljä päivää myöhemmin Neuvostoliiton asevoimat aloittivat sotatoimet maatamme vastaan maalla, merellä ja ilmassa. 30.11.1939 alkoi talvisota ja maamme historiassa poikkeava aikakausi jota kutsutaan nimellä ”Viisi sodan vuotta”.
Sotien aikana Suomi sai tukea Ruotsilta, Isolta-Britannialta ja lopulta myös Saksalta. Talvisodan aseet hiljenivät 105 sotapäivän päätteeksi 13. maaliskuuta 1940 kello 11.00. Edellispäivänä oli solmittu Moskovan rauhansopimus.
Kun talvisota syttyi, Juuka määrättiin sotatoimialueeseen kuuluvaksi. Samalla astuivat voimaan sitä koskevat määräykset. Ilman lupaa ei ollut oikeutta saapua tälle alueelle, eikä vieraiden henkilöiden lupaa liikkua pitäjässämme. Pimennysmääräykset astuivat voimaan ja jokapäiväisten vihollisen ylilentojen vuoksi annettiin määräys, että päivisin valoisan aikana ei ollut hyvä liikkua ulkona, ei ainakaan suuremmissa joukoissa. Tästä johtuen liikkeet ja toimistot pidettiin valoisana aikana suljettuna ja avattiin vasta pimeän tullen. Koulut sulkivat ovensa ja Juuan poliisilaitos muutettiin sotapoliisiksi. Varsinaisia sotilastehtäviä paikkakunnalla olivat valvonta, vartiointi ja partiointi. Valvontatehtäviä hoitivat ilmavalvonta-asemat joita oli kirkonkylän Särkänmäellä, Ahmovaarassa, Nunnanlahdessa, Vuokossa ja Paalasmaassa. Vartiointia hoitivat etupäässä lotat ja II-luokan nostomiehet, joita ei kutsuttu rintamamiespalvelukseen.
Sotatilanteen käytyä joulunaluspäivinä huolestuttavaksi, jouduttiin näistä vartiomiehistä pieni osa lähettämään rintamatehtäviin. Puhelinyhteyksiä vedettiin, mm. ensimmäistä kertaa kirkonkylän keskuksesta Paalasmaan koululle. Ensimmäisenä keskuksen puhelinvälittäjänä toimi vasta 17-vuotias, Paalasmaan Repolan talon tytär, Taimi Gröhn, myöhemmin Pato-Oja.
Elämän oli jatkuttava vaikka paras työvoima oli taloista poissa. Juukalaiset kokosivat voimansa. Sukkapuikot ja neulat alkoivat heilua ja paketit kulkea rintamalle. Kellä ei ollut omaista, valmisti jollekin toiselle. Tällöin alkoivat nuo tuntemattoman sotilaan paketit. Yksi jos toinen juukalainen perheenemäntä alkoi lisätä kahvin joukkoon jatketta, etupäässä viljasta valmistettua. Sokeria oli säästettävä, että annokset olisivat riittäneet jakelusta toiseen. Työ kotirintamalla vei ajatukset ja lievensi yleistä ilmapiiriä. Suomussalmen, Raatteen ja Tolvajärven voitot kohottivat mielialaa.
Sodan syttyessä jouduttiin rajan läheisyydestä siirtämään asukkaita pois. Koska Pielisellä oli parhaillaan syyskelirikko, pystyttiin ainoastaan yksi proomullinen lieksalaisia sotapakolaisia tuomaan Pielisen yli, varsin vaikeissa jääolosuhteissa, suoraan Juukaan. Osa Lieksasta vesille lasketuista proomuista vedettiin muihin Juuan rantakyliin, mm. Nunnanlahteen.
Sotapakolaisia ei voitu sijoittaa Juukaan, koska Juuka oli sotatoimialuetta. Ainoastaan joitakin, pääsääntöisesti työkykyisiä, jäi paikkakunnalle erilaisiin tehtäviin. Pakolaisten joukossa oli mm. lieksalainen sielunpaimen, Pielisjärven 2. kappalainen, rovasti Emmanuel Kolkki, joka vilustutti itsensä Juuassa suorittaessaan kirkkomaalla sankarihautausta. Hän menehtyi tautiin maaliskuussa 1940 ja haudattiin sittemmin Lieksan Viekin seurakunnan hautausmaahan. Mainittakoon, että sodan aikana Juuassa kuolleiden lieksalaisten muistoksi on Juuan evlut. hautausmaalle pystytetty oma kivipaadesta tehty muistomerkki.
Myös omat omaiseni kokivat sotapakolaisuuden. Nuori raskaana ollut lieksalaisrouva sijoitettiin isovanhempieni Viljo ja Ellen Alangon pieneen kotiin Puu-Juuassa rouvan puolison osallistuttua rintamataisteluihin. Talvisodan päättymishetkellä nuorikon synnyttämisen aika tuli ja hän synnytti pakolaislapsen ollessaan pakolaisäitinä Juuassa.
Sotatilanteen ollessa kireä Lieksan rintamaosalla juuri joulunaluspäivinä, oli Juuankin evakuointi varsin lähellä. Ei puuttunut enää muuta kuin lähtökäsky. Vihollisen etujoukot olivat jo Nurmijärvellä ja uhkasivat siten jo Lieksaa. Larinsaarelainen Mirja Kukkonen muistaa kuinka hänen äitinsä taitteli joka ilta lasten vaatteet siistiin pinkkaan valmiiksi tuvan penkille, jos yöllinen äkkilähtö sattuisi yllättämään. Vihollinen vetäytyi kuitenkin rajan tuntumaan ja pysyi siellä sodan päättymiseen saakka.
Pimennysmääräykset olivat Juuassa voimassa ja jokapäiväisten vihollisen ylilentojen vuoksi annettiin määräys, että päivisin valoisana aikana ei ollut hyvä liikkua ulkona, ei ainakaan suuremmissa joukoissa. Tästä johtuen liikkeet ja toimistot pidettiin valoisana aikana suljettuina ja avattiin vasta pimeän tullen. Kunnallishallintokin sai lisätehtäviä. Kaikenlaiset tarvikkeiden säännöstelymääräykset tulivat vähitellen voimaan ja kunta pani toimeen määrättyjä luovutuksia. Sotilaiden perheille ja omaisille alettiin suorittaa sotilasperheavustuksia ja sotakuukausipalkkoja. Lähtevien sotilaiden, sotapakolaisten ja paikkakunnalla olevien eri vartioiden muonituksesta huolehtivat lotat.
Väestön mieliala pysyi kaikesta huolimatta rauhallisena. Sodan syttyessä oli huomattavissa pientä levottomuutta ja huolestuneisuutta rintamalla olevien läheisten ja omaisten vuoksi. Kun kuolinsanomia alkoi saapua ja kun tuttujen nuorten kaatuneiden ruumiita alettiin tuoda kotiin haudattavaksi, sai moni perhe kokea ja tuntea ääretöntä sodan aiheuttamaa tuskaa ja murhetta. Tämä murhe ja tuska kosketti koko pienen paikkakuntamme väestöä, olivathan täällä kaikki toisilleen tuttuja. Harvoin tämä tuska kuului äänekkäänä, mutta sitä enemmän se painoi kantajaansa.
Talvisota vaati Juualta 121 miestä kaatuneina, joista 39 laskettiin tuolloin tuntemattomiin hautoihinsa toisten tultua haudatuiksi oman seurakunnan multiin. Osa muualle haudatuista on sittemmin siirretty oman pitäjän kirkkomaahan. Erityisesti jyrän alle joutuivat talvisodan aikana itsenäisyysvuonna 1917 syntyneet pojat, joista joka viides koki sotakentillä sankarikuoleman. Uhrinsa talvisodassa antoivat myös ne sadat miehet ja naiset, jotka eri tavoin haavoittuneena ja vammautuneena palasivat kotiseudulleen Juukaan.
Juuassa kaatuneiden siunauspäivä oli yleensä sunnuntai. Lähes joka sunnuntai kirkko koristeltiin kukkasin ja tilanteen arvoa ja juhlallisuutta korostivat sisälle asetetut ja ulkona lumivalkeuden keskellä sinistä pakkastaivasta kohti liehuvat siniristiliput. Ukkini Viljo L. Alanko kertoi eräästä mieliin painuneesta hautaussunnuntaista, jolloin kirkossa siunattiin samaan aikaan kahdeksaa vainajaa. Omaiset ja seurakuntalaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Päivä oli kirkas ja lentosää mitä parhain. Kun pappi alttarilla rukoili ”syvyydestä minä huudan herraani, herra kuule minun huutoni”. alkoivat hälytys sireenit ulvoa ilmavaaraa. Kaikki kirkossa oleva yhtyi kyynelsilmin ja syvällisesti meneillään olevan rukouksen sanomaan. Kukaan heistä ei edes värähtänyt sireenin aloittaessa ulvontansa. Tämä osoitti tämän kärsivän kansan alistumisesta kohtaloonsa mutta se osoitti myös sen lujan perustan, mikä oli pohjana tämän kansan kestävyydelle sinä päivänä ja sitä seuraavina vuosina.
Vaikka elämme tällä hetkellä maailmassa monien sotien ja uhkien aikaa, uskon vakaasti siiten, että nykyiset vastuunkantajat ymmärtävät ajan vaatimukset. Tarvitsemme ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan isänmaamme, sen etuja ja kansalaistemme hyvinvointia sillä uhrautuvaisuudella kuin sotiemme veteraanit menneinä vaikeina aikoina ovat maatamme puolustaneet.
Talvisotamme päättymisen 86. muistopäivä on yksi kunnianosoitus vapaalle isänmaallemme Suomelle. Muistopäivä on kunnianosoitus sankarivainajille, sodassa invalidisoituneille ja sodissa mukana olleille veteraaneille, lotille ja kotirintamanaisille. Muistopäivä on kunnianosoitus kaikkea sitä kohtaan, joka on meille pyhää ja puolustamisen arvoista.
Risto Alanko, Kotiseutuneuvos
Juukalaisen Salli Kortelaisen elämää rintamaveteraanin rinnalla
Salli Kortelainen (89) istuu raanujen koristamassa keinutuolissa pienessä rivitalokaksiossaan Juuan kirkonkylässä. Hiljaa keinuessaan Salli palautuu usein syvälle eletyn elämän muistoihin, aikaan, jolloin nuorena tyttönä otti omalta osaltaan vastuuta kotirintaman tehtäviin. Pohjois-Karjalassa, – Kolin vaarojen kainalossa – sijaitseva Juuka kuului sotien 1939 – 1945 aikana sotatoimialueeseen, jossa vallitsivat poikkeuslait ja sodanajan määräykset.
Salli jäi sotaleskeksi kymmenen vuotta sitten. Aviomies, rintamaveteraani Pauli Kortelaisen moni vaiheikas elämä päättyi liikuntavammaisena sairasvuoteella. Pauli oli Juuan Polvelassa sijaitsevan Honkalahden poikia, yksi neljästä veljeksestä. Paulilla oli myös neljä sisarta. Isänmaata puolustamaan talosta rintamalle marssivat Paulin lisäksi kaksi muuta veljestä, Eetu ja Ville.
Mukana Ehnroothin joukoissa
Rintamalla Pauli koki sodan julmuudet täydessä laajuudessa. Hän taisteli silloisen everstiluutnantti – myöhemmin jalkaväen kenraaliksi ylennetyn Aadolf Ehrnroothin joukoissa Karjalankannaksella. Ankarimmat viivytystaistelut käytiin tuolloin Vuoksen virran eteläpuolella Siiranmäessä, Äyräpään Sillanpäässä ja Vuosalmella. Pauli muisteli myöhemmin sodan jälkeisinä vuosina yhtä kokemaansa kiperää tilannetta;
”Edestä lähestyi voimakkaasti maassa ja ilmassa hyökännyt vihollinen ja selän takana virtasi vuolas Vuoksi. Joukkomme taistelivat siinä välissä”
Tulisateessa Pauli onnistui ylittämään virran haavoittumatta ja jatkoi vihollisen viivytystä uusissa puolustusasemissa.
Salli puski töitä kotirintamalla
Paulin suorittaessa rintamalla kunniatehtävää, vajaan 10 vuoden ikäinen Salli, yhdessä siskon ja kolmen veljen kanssa otti osaa kotitilalla, Kajoon Pirttilässä, maatalon moninaisiin tehtäviin. Sallin isä, Eino Ovaskainen oli rintamalla, joten myös voimia vaativat viljely- ja karjanhoitotyöt olivat nuorelle tytölle korutonta arkipäivää. Ei siinä ehtinyt paljon muuta ammatillista koulutusta ajatella, Salli muistelee.
Yhteiselämä alkoi sodan jälkeen
Sotavuosien jälkeen Salli ja Pauli kohtasivat ensi kerran Polvelassa, aikana, jolloin Honkalahden tilalla vietettiin Paulin veljen Aarnen ja hänen morsiamensa Mailan (os. Hyttinen) häitä. Paulin ja Sallin seurustelu syttyi tilaisuuden herkistämänä tiiviinä ja vei pariskunnan vihille 1950-luvun alussa. Sodan päätyttyä tulevan nousukauden rakentaminen vaati myös raskaita panostuksia. Pauli haki leipää Juuan Vaikon suurilta savotoilta ja Salli – sodan ajan koulutuksen saaneena – siirtyi kiertäväksi
maatalouslomittajaksi. Yhteinen koti heillä on ollut useassa paikassa, Juuanvaarassa, Honkalahdessa ja 1980-luvun alusta alkaen nykyisellä paikalla Juuan kirkonkylässö. Siinä arkiaskareiden lomassa pariskunta kasvatti jälkipolven, tytön ja kolme poikaa, jotka ottivat jo nuorena vastuun oman elämänsä rakentamisesta.
Raskas työ otti veronsa terveydestä
Sallin elämä kotirintamalla ja Paulin sotavuodet Karjalankannaksella sekä viikkojen yhtäjaksoiset pakkastalvien savottareissut Vaikon saloilla jättivät pariskunnan terveyteen omat jälkensä. Sallin molemmat polvet on operoitu. Sallin sanoilla kuvaten; ”lehmät ovat vuosien varrella puskeneet polvet hajalle ja kylmät työmatkat ja vetoisat navettarakennukset tuntuvat nyt kaikissa nivelissä”.
Samat vaivat olivat myös Paulin rasitteena. Kovat olosuhteet rintamalla ja sodan jälkeen suurilla savotoilla alkoivat tuntua nivelissä ja jaloissa jo varhaisessa iässä. Vaivat pahenivat ajan myötä niin, että kivut alkoivat rajoittaa liikkumista.
Sodan kokemuksistaan Pauli ei paljon puhunut. Ajoittain Salli huomasi Pauliin vaipuneen syviin mietteisiin, joissa Pauli purki paineitaan sodan kauheuksista. Samaa tapahtui yöllisissä unissa Sallin usein valvoessa ja seuratessa kun muistojen paineet heräsivät Paulin yölliseen unielämään.
– Pauli oli hyvä mies. Hän ei ollut monien rintamataisteluista palanneiden miesten tavoin sulkeutunut, ärtyisä tai aggressiivinen, vaan lempeä perheen isä, joka piti huolta ”pesueestaan”, Salli kertoo.
Järjestötoiminta auttoi jaksamaan
Salli ja Pauli tunsivat kuuluvansa yhteiseen veteraanijoukkoon ja liittyvitä aikanaan Juuan Sotaveteraanien paikalliseen yhdistykseen. Siellä järjestettiin yhdessä juhlia ja virkistystapahtumia. Järjestettiin talkoita, myyjäisiä ja varainhankintatempauksia. Noissa tapahtumissa ja varsinkin matkoilla sodan kohtalotoverit, heidän puolisonsa ja lesket jakoivat omaa sisintään, purkivat tuntojaan ja tukivat toisiaan arkielämän haasteissa. Järjestötoiminnan kautta myös avustus- ja tukitoiminnat alkoivat kohdata tarvitsijansa. Sodan ja kotirintaman haasteet ja niistä selviäminen jättivät heidän ehtooelämänsä talouden pienten eläkkeiden varaan. Monen kohdalla eläke on vain yhteiskunnan takuueläkkeen suuruinen.
Yhteiskunnan, eri säätiöiden ja veteraaniliiton ja -yhdistysten taloudellisella tuella on Sallin mielestä ollut erittäin tärkeä asema heidänkin taloudenpidossaan. Kun kohdallemme on tullut yllättäviä silmälasihankintoja, suurempia hammaskorjauksia, leikkauksia tai muita terveydenhoitoon ja asumiseen liittyviä äkillisiä menoja, on tuki- ja avustus-euroilla ollut niiden hankinnassa jopa ratkaiseva merkitys.
Huoli painaa leskien tulevaisuudesta
Salli kertoo olevansa tällä hetkellä huolestunut veteraanipuolisoiden ja –leskien taloudellisesta tulevaisuudesta. Paikalliset veteraaniyhdistykset ja osastot lopettavat toimintansa ja sitä kautta puolisoille ja -leskille tullut taloudellinen tuki hiipuu. Paikallista veteraanikeräystä ei ole Juuassa toteutettu enää vuosiin joten keräyksen paikallista taloudellista tulosta ei ole enää puolisoiden ja leskien tukeen käytettävissä. Tämä on johtanut siihen, että valtakunnallisten veteraanikeräyksen merkitys on tukitoimintojen osalta vahvasti kasvussa. Myös eri säätiöiden veteraaniliittojen kautta myöntämän vuosittaisen tuen toivoisi myös jatkuvan, sillä sen merkitys veteraanipuolisoiden ja leskien tukipalveluissa on vähenevien tukikanavien myöstä korostumassa.
Kukaan ei saa jäädä yksin
Jos joskus elämä oli vaikeaa ei vanhoja enää raskailla mielin muistella. Salli on nykyisin mukana myös Gubbe- ystävätoiminnassa. Me-säätiön tuella Sallin luona vierailee säännöllisesti nuori Gubbe-kummi, jonka kanssa harrastetaan erilaisia mukavia asioita. Kenenkään ei pitäisi kärsiä yksinäisyydestä ja sosiaalisen kanssakäymisen puutteesta. Sallin mielestä Gubbe toiminta on tähän haasteeseen yksi hyvä ratkaisu.
Risto Alanko, sosiaalineuvoja
Juukalainen Arja kasvoi veteraanisukupolven auttajaksi
Syksyn sankka sumu hälvenee hitaasti Pielisen helmenä tunnetussa Paalasmaassa. Syvemmällä saaren rinteellä sijaitsevan lakkautetun kansakoulun uumenista kantautuu tasainen kangaspuiden jytke. Sisällä kylätaloksi muuntuneen koulun luokkahuoneessa kangaspuiden ääressä puurtaa kylätoimikunnan nykyinen puheenjohtaja Arja Tanskanen. Arja kutoo räsymattoa lahjaksi vanhalle Helsingissä asuvalle ystävälleen. Maton värit Arja on valinnut Viron lipusta. Muistoksi useista läheisistä, jotka Arjan ystävä menetti Estonian mukana Itämeren syvyyksiin.
Paalasmaata kutsutaan historiansa mukaan myös ”Surujen saareksi”. Syy vaikuttavaan nimeen löytyy juhlapaikalle kylätalon seinälle asetetuista Pro-Patria taulusta. Se kertoo pienen saariyhteisön kuudentoista nuoren uhrista, jonka he antoivat itsenäisyytemme säilymisen puolesta. Saaren asukkaat uskoivat, että pienen saariyhteisön antama sotien raskas uhri oli tuolloin riittävä. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä syksyllä 1959 tapahtuneessa veneonnettomuudessa Pielinen otti kylmään syleilyynsä 15 paalasmaalaista nuorta.
Isä menetti jalkansa Pitkärannassa
Saaren synkkä historia on ohjannut Arja Tanskasta ymmärtämään lähimmäisen avun ja yhteisöllisyyden merkityksen. Sieltä on versonut Arjan auttamisen halu ja kyky kuunnella läheisiään, ottaa osaa hädässä ja avun tarpeessa olevien ihmisten arkeen. Arjan vapaaehtoistyö on suuntautunut veteraanisukupolven auttamiseen. Siihen juuret löytyvät omasta kodista. Arjan isä, Juho Edvard Nevalainen, oli sotainvalidi ja Äiti-Lydia myös liikuntavammainen, kiikkukeinu-onnettomuudessa jo nuorena terveytensä menettänyt.
Arjan isä Juho Nevalainen haavoittui Pitkärannan taisteluissa helmikuun 11. päivänä 1940. Vihollisen tykistökeskityksessä ammuksen sirpale silpoi Juholta vasemman jalan, joka jouduttiin amputoimaan puolireiteen saakka. Kotiuduttuaan sotasairaalasta, maata ennen sotaa kotonaan viljellyt Juho koulutettiin Mäntsälässä suutariksi. Opinahjo sijaitsi Saaren kartanossa toimivassa sotavammaisten koulutuskeskuksessa. Tuolla matkalla Juho tapasi myös tulevan vaimonsa Lydian (os. Grann), joka toimi Saaren kartanossa karjanhoitajana.
Saksalan tila sisulla kuntoon
Juho ja Lydia aloittivat yhteiselämän Paalasmaan Kankaalan talon vuokrahuoneessa. Pian nykyinen Saksala, myös Nevalaksi kutsuttu tila, siirtyi heidän omistukseensa. Tilan rakennukset olivat huonokuntoisia mutta sinnikäs halu itsenäisesti selviämiseen oli vahva. Asuinrakennus kunnostettiin ja tilalle kohosivat uusi sauna ja aittarakennus. Juho kaatoi metsästä puita, Lydia ajoi puut hevosella rakennuspaikalle ja isän veli toimi rakennusmiehenä, Arja kertoo vanhempiensa muistelleen.
Nevalan tilan tuotantosuunta säilyi edelleen maa- ja metsätaloudessa isän uudelleenkoulutuksesta huolimatta. Juho ja Lydia saivat neljä tytärtä. Sisarparven kolmas, Arja, syntyi Nevalan päätalon peräkammarissa joulukuun kolmantena 1947. Saaren ja mantereen väliset liikenneyhteydet olivat tuolloin poikki Pielisen ”syysrospuuton” takia. Arjan maailmaan auttajina olivat tehtävään itse kouluttautunut naapuri Olga Väyrynen, apunaan talonemännät Hanna Gröhn ja Hilja Nevalainen. Pyhän kasteensa Arja sai Paalasmaan koululla pidettyjen seurojen yhteydessä.
Perheen sisaruksista Terttu, Vieno ja Lahja muuttivat kotoa oman leivän etsintään ja Arja jäi kotiin huolehtimaan vanhemmistaan. Suutarin tehtävien lomassa isä opetti lapset jo nuorena tilanpitoon. Kalkin levitys, heinänsiemenen ja viljan käsinkylvy oli minulle jo tuttua aloittaessani maatalouskoulutusta kuusikymmentäluvun puolivälissä Niittylahden kansanopistossa, Arja naurahtaa.
Ymmärrystä ilman sanoja
Kotitöissä olin sotainvalidi-isäni aisapari savotoilla, heinässä ja heinäpellolla mm. hevosharavakoneen ohjaksissa. Joskus autoilimme isän kanssa Juukaan ostosmatkoille. Arja muistelee, ettei isä koskaan käskenyt häntä työtehtäviin. Me osasimme lukea toinen toisiamme, siihen ei sanoja tarvittu. Noissa yhteisissä hetkissä isä joskus avautui Arjalle muistoissaan. Isä puhui venäläisten heikoista taistelutaidoista ja oli ylpeä suomalaisten rintamasotilaiden halusta ja kyvystä auttaa ja huolehtia toinen toisestaan. Isän puheista heijastui myös omien esimiesten luottamus alaisiaan kohtaan ja taito johtaa joukkoja vaikeissakin taisteluolosuhteissa.
Arja muistaa lapsena heränneen öisin isän painajaisiin, äänekkäisiin taistelutilanteiden jättämiin tunteisiin. Näitä sodan kokemuksia isä purki yöllisissä unitaisteluissa vuodesta toiseen. Välillä painajaiset katosivat jopa vuosiksi, mutta palasivat myöhemmin uudestaan. – Isäni puheista oli aistittavissa että sodan jälkeen vielä vuosikymmeniä vallitsi hiljainen kielto puhua sodan tapahtumista. Puhuminen olisi sodan käyneille rintamamiehille ja –naisille ollut terapiaa, joka olisi voinut vapauttaa heidät sodan jättämistä traumoista. Ilmeisesti kiellon takia rintamamiehet kokoontuivat välillä keskenään yhteen ahoniityn pientarille puhumaan ja purkamaan kokemuksiaan, Arja muisteli lapsuuttaan.
Arjan varttuessa vammaisten vanhempien huoltamisen tarve ja merkitys kasvoi. Arjan ja hänen vanhempiensa halu pysyä ja selvitä mahdollisimman pitkään kotitilalla Paalasmaan Nevalassa muovasi Arjasta omaishoitajan omille vanhemmilleen. Sotainvalidi-isä siirtyi vihreille niityille viljanleikkuuaikaan 1975. Äidin vuoro tuli tammikuussa 2008 hänen oltuaan viimeiset kuusi vuottaa halvaantuneena laitoshoidossa.
Suuri huoli puolisoista ja leskistä
Paalasmaan synkkä historia ja omasta sotainvalidiperheestä huolehtiminen ovat sytyttäneet Arjaan auttamisen ja samaistuminen palon. Jo pienenä tyttönä hän kertoo isän kautta ymmärtäneensä, mitä rintamalla ja kotirintamalla olleet isänmaan puolustajat ovat maamme ja kansamme hyväksi tehneet. Siksi on luontaista, että pääpaino Arjan auttamisen halusta kohdistuu sodan ajan ikäpolveen. Hän on aina valmis viemään apua ja tukea sinne missä sitä tarvitaan. Arja tekee vapaaehtoistyötä ja maksaa kunniavelkaansa suurella sydämellä.
Arja toimii tällä hetkellä Juuan Sotaveteraanikerhon puheenjohtajana ja Pohjois-Karjalan veteraaniasiain neuvottelukunnan pitkäaikaisena jäsenenä. Mukaan veteraanien järjestötyöhön Arja tuli jo vuonna 2008, jolloin hänet kutsuttiin Pohjois-Karjalan Sotaveteraanit ry:n naisjaoston sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi. Samassa tehtävässä hän toimi Juuan Sotaveteraanijärjestön naisjaostossa jaoston lakkauttamiseen saakka.
– Viimeiset lainuudistukset ovat taanneet tunnuksen omaaville ja vahinkotunnuksen omaaville veteraaneille ja sotainvalideille kohtuulliset palvelut. Nyt olisi aika huolehtia heidän puolisoista ja leskistä, jotka ovat jääneet valtiollisissa tuki- ja hoiva-asioissa väliin putoajiksi. Tällä hetkellä säätiöiden tukieuroilla ja veteraanien valtakunnallisilla keräystuotoilla on entistä merkittävämpi painoarvo veteraanipuolisoiden ja –leskien arkielämässä selviämisessä. Sotien ja jälleenrakentamisen aikana veteraanipuolisot toimivat kodin- ja perheenhoitajina ja samalla sodassa eri tavoin joko ruumiillisesti tai henkisesti vammautuneiden huoltajina. Pienen eläkekertymän takia he tarvitsevat nyt taloudellista tukea ja sosiaalisen kanssakäymisen lisäämistä, Arja tiivistää.
Teksti ja kuvat:
Risto Alanko, sosiaalineuvoja
Juuka talvisodassa
Itsenäisyytemme saavuttaminen 108 vuotta sitten ja itsenäisen aseman säilyttäminen on vaatinut kansakunnaltamme ja omalta kotipitäjältämme suuria uhrauksia. Juuka kantoi vapaudesta oman hintansa, mistä kertovat kirkkomaalle pystytetyt sodissamme kaatuneiden muistomerkit.,
Henkilökohtaisen vapauden tarve on ollut meille suomalaisille suurempi kuin monilla muilla maailman kansoilla. Sen ovat saaneet kokea tähän maahan hyökkääjät, useammin kuin kerran, viimeksi vuosina 1939-1945. Tänään, talvisodan päättymisen 86. muistovuonna haluan keskittyä talvisotaan ja siihen, miten sota koettiin Juuassa.
Vuoden 1939 syksy oli Juuassa poikkeuksellinen. Mikonpäivä-sunnuntaina 1. lokakuuta satoi lumen kovana myrskynä. Puissa oli tuolloin miltei täydellinen lehti. Seuraavana yönä oli kova pakkanen. Ensilumi jäi pysyväksi.
Osa perunoista oli vielä pitäjäläisillä nostamatta ja kynnöt kesken kyntämättä. Vanhan perinteen mukaan lehtipuuhun satanut pysyvä lumi merkitsi suurta kuolinvuotta. Ainakin tällä kertaa tämä vanhan kansan ennuste tuntui todella enteelliseltä.
Liikekannallepano määrättiin lokakuun alussa 1939 jolloin juukalaiset kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Käskykorttien jako alkoi lokakuun 6. päivä. Tuolloin yli 11.000 asukkaan Juuasta käskyn sai noin 500 asekuntoista reserviläistä. Lisäksi juukalaisten oli luovutettava kertausharjoituskäyttöön 150 hevosta.
Käskyn mukaan miehet kokoontuivat kuuliaisesti kahdeksan tunnin aikana kokoontumispaikoille, pääosin suojeluskuntatalolle Juuan kirkonkylään, Kolin ja pitäjän eteläisen osan reserviläiset Ahmovaaran koululle ja pohjoisosan Vuokon koululle. Kirkonkylän ja Vuokon kutsuntapaikoilta miehet marssivat Nurmeksen asemalle ja Ahmovaarasta Kontiolahden asemalle. Asemilta rautatiekuljetuksin kukin omille joukkoyksikön perustamispaikoille.
Kun liikekannallepano lokakuun alussa oli määrätty, se antoi aavistaa, että jotain ennen kokematonta oli tapahtumassa. Juuan ilmapiirissä vallitsi suuri salaperäisyys. Miehet eivät saaneet ilmaista tulevaa sijoitus- tai olinpaikkaansa, he olivat matkalla ”sinne jonnekin”. Yksityiset henkilöt eivät saaneet valokuvata, sen sijaan että myöhemmin jatkosodan aikana heitä siihen jopa kehotettiin.
Varsinaisen liikekannallepanon ja sodan syttymisen väliaika vietettiin eräänlaisena rauhanaikaisessa valmiustilassa. Marraskuun puolivälissä miehiä alkoi palata kertausharjoituksista kotiin lomalle ja tilanteen uskottiin rauhoittuvan – kunnes marraskuun viimeisinä päivinä kaikki lomat peruttiin ja lomalla olijat kutsuttiin takaisin. Marraskuun 26. päivänä ammuttiin kuuluista Mainilan laukaukset ja neljä päivää myöhemmin Neuvostoliiton asevoimat aloittivat sotatoimet maatamme vastaan maalla, merellä ja ilmassa. 30.11.1939 alkoi talvisota ja maamme historiassa poikkeava aikakausi jota kutsutaan nimellä ”Viisi sodan vuotta”.
Sotien aikana Suomi sai tukea Ruotsilta, Isolta-Britannialta ja lopulta myös Saksalta. Talvisodan aseet hiljenivät 105 sotapäivän päätteeksi 13. maaliskuuta 1940 kello 11.00. Edellispäivänä oli solmittu Moskovan rauhansopimus.
Kun talvisota syttyi, Juuka määrättiin sotatoimialueeseen kuuluvaksi. Samalla astuivat voimaan sitä koskevat määräykset. Ilman lupaa ei ollut oikeutta saapua tälle alueelle, eikä vieraiden henkilöiden lupaa liikkua pitäjässämme. Pimennysmääräykset astuivat voimaan ja jokapäiväisten vihollisen ylilentojen vuoksi annettiin määräys, että päivisin valoisan aikana ei ollut hyvä liikkua ulkona, ei ainakaan suuremmissa joukoissa. Tästä johtuen liikkeet ja toimistot pidettiin valoisana aikana suljettuna ja avattiin vasta pimeän tullen. Koulut sulkivat ovensa ja Juuan poliisilaitos muutettiin sotapoliisiksi. Varsinaisia sotilastehtäviä paikkakunnalla olivat valvonta, vartiointi ja partiointi. Valvontatehtäviä hoitivat ilmavalvonta-asemat joita oli kirkonkylän Särkänmäellä, Ahmovaarassa, Nunnanlahdessa, Vuokossa ja Paalasmaassa. Vartiointia hoitivat etupäässä lotat ja II-luokan nostomiehet, joita ei kutsuttu rintamamiespalvelukseen.
Sotatilanteen käytyä joulunaluspäivinä huolestuttavaksi, jouduttiin näistä vartiomiehistä pieni osa lähettämään rintamatehtäviin. Puhelinyhteyksiä vedettiin, mm. ensimmäistä kertaa kirkonkylän keskuksesta Paalasmaan koululle. Ensimmäisenä keskuksen puhelinvälittäjänä toimi vasta 17-vuotias, Paalasmaan Repolan talon tytär, Taimi Gröhn, myöhemmin Pato-Oja.
Elämän oli jatkuttava vaikka paras työvoima oli taloista poissa. Juukalaiset kokosivat voimansa. Sukkapuikot ja neulat alkoivat heilua ja paketit kulkea rintamalle. Kellä ei ollut omaista, valmisti jollekin toiselle. Tällöin alkoivat nuo tuntemattoman sotilaan paketit. Yksi jos toinen juukalainen perheenemäntä alkoi lisätä kahvin joukkoon jatketta, etupäässä viljasta valmistettua. Sokeria oli säästettävä, että annokset olisivat riittäneet jakelusta toiseen. Työ kotirintamalla vei ajatukset ja lievensi yleistä ilmapiiriä. Suomussalmen, Raatteen ja Tolvajärven voitot kohottivat mielialaa.
Sodan syttyessä jouduttiin rajan läheisyydestä siirtämään asukkaita pois. Koska Pielisellä oli parhaillaan syyskelirikko, pystyttiin ainoastaan yksi proomullinen lieksalaisia sotapakolaisia tuomaan Pielisen yli, varsin vaikeissa jääolosuhteissa, suoraan Juukaan. Osa Lieksasta vesille lasketuista proomuista vedettiin muihin Juuan rantakyliin, mm. Nunnanlahteen.
Sotapakolaisia ei voitu sijoittaa Juukaan, koska Juuka oli sotatoimialuetta. Ainoastaan joitakin, pääsääntöisesti työkykyisiä, jäi paikkakunnalle erilaisiin tehtäviin. Pakolaisten joukossa oli mm. lieksalainen sielunpaimen, Pielisjärven 2. kappalainen, rovasti Emmanuel Kolkki, joka vilustutti itsensä Juuassa suorittaessaan kirkkomaalla sankarihautausta. Hän menehtyi tautiin maaliskuussa 1940 ja haudattiin sittemmin Lieksan Viekin seurakunnan hautausmaahan. Mainittakoon, että sodan aikana Juuassa kuolleiden lieksalaisten muistoksi on Juuan evlut. hautausmaalle pystytetty oma kivipaadesta tehty muistomerkki.
Myös omat omaiseni kokivat sotapakolaisuuden. Nuori raskaana ollut lieksalaisrouva sijoitettiin isovanhempieni Viljo ja Ellen Alangon pieneen kotiin Puu-Juuassa rouvan puolison osallistuttua rintamataisteluihin. Talvisodan päättymishetkellä nuorikon synnyttämisen aika tuli ja hän synnytti pakolaislapsen ollessaan pakolaisäitinä Juuassa.
Sotatilanteen ollessa kireä Lieksan rintamaosalla juuri joulunaluspäivinä, oli Juuankin evakuointi varsin lähellä. Ei puuttunut enää muuta kuin lähtökäsky. Vihollisen etujoukot olivat jo Nurmijärvellä ja uhkasivat siten jo Lieksaa. Larinsaarelainen Mirja Kukkonen muistaa kuinka hänen äitinsä taitteli joka ilta lasten vaatteet siistiin pinkkaan valmiiksi tuvan penkille, jos yöllinen äkkilähtö sattuisi yllättämään. Vihollinen vetäytyi kuitenkin rajan tuntumaan ja pysyi siellä sodan päättymiseen saakka.
Pimennysmääräykset olivat Juuassa voimassa ja jokapäiväisten vihollisen ylilentojen vuoksi annettiin määräys, että päivisin valoisana aikana ei ollut hyvä liikkua ulkona, ei ainakaan suuremmissa joukoissa. Tästä johtuen liikkeet ja toimistot pidettiin valoisana aikana suljettuina ja avattiin vasta pimeän tullen. Kunnallishallintokin sai lisätehtäviä. Kaikenlaiset tarvikkeiden säännöstelymääräykset tulivat vähitellen voimaan ja kunta pani toimeen määrättyjä luovutuksia. Sotilaiden perheille ja omaisille alettiin suorittaa sotilasperheavustuksia ja sotakuukausipalkkoja. Lähtevien sotilaiden, sotapakolaisten ja paikkakunnalla olevien eri vartioiden muonituksesta huolehtivat lotat.
Väestön mieliala pysyi kaikesta huolimatta rauhallisena. Sodan syttyessä oli huomattavissa pientä levottomuutta ja huolestuneisuutta rintamalla olevien läheisten ja omaisten vuoksi. Kun kuolinsanomia alkoi saapua ja kun tuttujen nuorten kaatuneiden ruumiita alettiin tuoda kotiin haudattavaksi, sai moni perhe kokea ja tuntea ääretöntä sodan aiheuttamaa tuskaa ja murhetta. Tämä murhe ja tuska kosketti koko pienen paikkakuntamme väestöä, olivathan täällä kaikki toisilleen tuttuja. Harvoin tämä tuska kuului äänekkäänä, mutta sitä enemmän se painoi kantajaansa.
Talvisota vaati Juualta 121 miestä kaatuneina, joista 39 laskettiin tuolloin tuntemattomiin hautoihinsa toisten tultua haudatuiksi oman seurakunnan multiin. Osa muualle haudatuista on sittemmin siirretty oman pitäjän kirkkomaahan. Erityisesti jyrän alle joutuivat talvisodan aikana itsenäisyysvuonna 1917 syntyneet pojat, joista joka viides koki sotakentillä sankarikuoleman. Uhrinsa talvisodassa antoivat myös ne sadat miehet ja naiset, jotka eri tavoin haavoittuneena ja vammautuneena palasivat kotiseudulleen Juukaan.
Juuassa kaatuneiden siunauspäivä oli yleensä sunnuntai. Lähes joka sunnuntai kirkko koristeltiin kukkasin ja tilanteen arvoa ja juhlallisuutta korostivat sisälle asetetut ja ulkona lumivalkeuden keskellä sinistä pakkastaivasta kohti liehuvat siniristiliput. Ukkini Viljo L. Alanko kertoi eräästä mieliin painuneesta hautaussunnuntaista, jolloin kirkossa siunattiin samaan aikaan kahdeksaa vainajaa. Omaiset ja seurakuntalaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Päivä oli kirkas ja lentosää mitä parhain. Kun pappi alttarilla rukoili ”syvyydestä minä huudan herraani, herra kuule minun huutoni”. alkoivat hälytys sireenit ulvoa ilmavaaraa. Kaikki kirkossa oleva yhtyi kyynelsilmin ja syvällisesti meneillään olevan rukouksen sanomaan. Kukaan heistä ei edes värähtänyt sireenin aloittaessa ulvontansa. Tämä osoitti tämän kärsivän kansan alistumisesta kohtaloonsa mutta se osoitti myös sen lujan perustan, mikä oli pohjana tämän kansan kestävyydelle sinä päivänä ja sitä seuraavina vuosina.
Vaikka elämme tällä hetkellä maailmassa monien sotien ja uhkien aikaa, uskon vakaasti siiten, että nykyiset vastuunkantajat ymmärtävät ajan vaatimukset. Tarvitsemme ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan isänmaamme, sen etuja ja kansalaistemme hyvinvointia sillä uhrautuvaisuudella kuin sotiemme veteraanit menneinä vaikeina aikoina ovat maatamme puolustaneet.
Talvisotamme päättymisen 86. muistopäivä on yksi kunnianosoitus vapaalle isänmaallemme Suomelle. Muistopäivä on kunnianosoitus sankarivainajille, sodassa invalidisoituneille ja sodissa mukana olleille veteraaneille, lotille ja kotirintamanaisille. Muistopäivä on kunnianosoitus kaikkea sitä kohtaan, joka on meille pyhää ja puolustamisen arvoista.
Risto Alanko, Kotiseutuneuvos
