Pro Patria

Tyyne Kejosen (1925-2012) muistot evakkomatkalta

Nuoret sotavangit, siviilit, jotka ei kerinnyt Karjalasta pakoon ennen 1941 sodan uudelleen alettua. Ensin 1939: Oltiin Evijärvellä evakossa. Olin 14- vuotias, sisko Hiljan poika Hannes ja isä sekä äiti. Viemenen jäätä pitkin Puumalaan kello seitsemän aamulla. Kaikilla meillä oli ruokaa ja vaatteita, joita ei ollut paljon. Kai ne oli surusta ja pelosta raskaampia.

Pommitus kuului kaukaa. Veli Viljo oli neljä vuotta minua vanhempi. Ei kelvannut sotaan iän vuoksi, oli liian nuori, jäi lehmiä hoitamaan. Kun oltiin 30. päivä marraskuuta taipaleella, isä pysähtyi jäällä ennen Karjalan rantaa ja sanoi: Katsotaan vielä kotia ja kotirantaa, vaikka lie viimeinen kerta. Äiti itki ääneen ja rukoili; anna Hyvä Jumala vielä tulla kotiin rakkaille rannoille. Puumalan pirtti oli täynnä lapsia ja aikuisia. Kovasti pohti perheiden isät ja äidit. Lapsista joku itki.

Kun tuli kuorma-autot ja linja-autot hakemaan meitä, hulina ja hälinä, kerkiikö linja-auto täyttyä ennen meitä. Arvelkaa, en muista, kummassako kyydissä tultiin kirkkoon. Siellä oli valot viimeisen piälle, kun mentiin. Heti oli himmeä valo vain. Kalliolahden vanha isäntä nousi saarnastuoliin ja sanoi: Rukoilkaamme rauhaa, veisatkaamme. En muista, mikä virsi. Kansa hiljeni hetkeksi, oli vanhoja, huonokuntoisia. Meille kantoivat sotilaat maitotonkkia alttarille ja ammentivat maitoa peelareihin.

Kun tuli hämärä, meitä ruvettiin lastaamaan junaan, Onni Rissasen isä Pentti ja Eino Ullgrenin veli Leo. He olivat sotapoliiseja. Ritsoille autettiin isommat ja pienemmät minne saivat nukkumaan, vaikka äidin syliin. Äidit ja isät asetettiin penkeille. Minä ainakin nukuin ensimmäisen yön penkin alla. Reino Ollilainen putosi Matti ja Teuvo Kalilaisen päälle. Eivät olleet pojat kummosia, vaan osasivat jo sanoa ja monta kertoo P ja S ja hirvee viha silmissä.

Matkustettiin vain yöllä. Ikkunoissa pimeet verhot. Yhtenä yönä tuli sotapoliisi meille sanomaan: Bropoi on raiteilla poikittain, ootetaan ja sitten jatketaan, yöllä ei päivällä.

Mentiin kolme vuorokautta Pohjanmaalle Volttiin, sinne junasta. Oli pitkät ruokapöydät, välissä hienot penkit. Syötettiin ja juotettiin. Illan pimetessä lähdimme linja-autolla kahdeksan kilometrin päähän Särkikylän koululle Evijärvelle. Opettajia ja toimintanaisia oli meitä vastassa ja he kantoivat tavarat sisälle kolmanteen kerrokseen. Me päästiin sinne yläkoulun luokkaan. Meille oli laitettu taas pöydät kyllä viimeisen päälle. En oo nähnyt semmosta täytekakkuu, niin suurta , koristeena oli littee kakku. Se oli kyllä kaunis. Ne naiset, niitä paikkakuntalaisia, kyttäsi meitä; ottakaa lisää, olkaa hyvä! Kukaan ei jäänyt ilman. Kuka ei itse pystynyt, hänelle tuotiin eteen. Vanhuksia talutettiin.

Siellä koululla oli monia tuttuja Salmenkylältä. Otto Martikaisen Martta, pojat (2) sekä Rauha-tyttö, joka on nyt Oiva Heikkisen vaimo. Lukanpuron Kuittiset, Lassi ja äiti Riita sekä isä Otto, en muista muita lapsia.

Sieltä vielä toinen Kuittinen, Pekka ja Ida. Lapset Elina, nykyinen sukunimi Kansala, Jokikylässä sekä pojat Esa ja Pauli. Oli Lehtovaaralta, oli Savikylästä, Ylisenvaaralta, Palomäestä. Vanhoja, lapsia ja nuorempia äitejä. Lasten isät olivat rintamalla.

Tähän väliin olisi pitänyt sanoa, mitä kirkossa yön yli. Vessat oli ulkona. Valoja ei ollut, vaan huonompia ja lapsia ohjattiin sähkölampulla, jottei vihollisen huomio heräisi kirkkoa pommittamaan. Koneiden ääniä kuului. Kuhmosta kuuluu, sanoivat isommat. Eihän myö pennut älytty mitään sodan julmuudesta, oltiin vaan. Sitten kun lähdettiin sinne junalle, asemalla pimeessä kävellessä kuului sakista; voi hyvä Jumala, minnekä se poika hävisi. Oottako nähnyt sellaista tyttöö tai poikaa? Kun lapsi löytyi, kuului vain: kiitos, kiitos! Lapsethan ei saanut mennä vessaan, oli tehneet lehterillä penkkien alle. Kun lähdettiin alas, ihmiset kuiskaili ja kurkki ….sinne päin…

Kirjoittanut Tyyne Kejonen (os. Kuittinen, 1925-2012) (käsinkirjoitetun tekstin on kirjoittanut puhtaaksi Tyyne Kejosen veljentytär Eeva Härmä maaliskuussa 2025.)

Eeva Härmän kirjoittamat tiedot Tyyne Kejosesta ja hänen tekstistään

Tyyne oli isäni Viljo Kuittisen sisko ja kirjoitti kertomuksen joskus 2000 -luvun puolivälissä. Olin otettu, kun tätini antoi kertomuksen minulle. Tätini kuoli vuonna 2012. Tyynen tyttären luvalla luovutun nyt kertomuksen Sotien 1939-1945 Nurmeksen perinnetoimikunnalle.

Tyyne Kejosen (os. Kuittinen) koti oli talvisodan alkamisaikaan Viemenenjärven rannalla Pohjois-Salmenkylässä. Tilan nimi oli Savela. Tuolloin vuonna 1939 Savelassa asui Tyynen vanhemmat Otto (1881-1955) ja Loviisa (1887-1960) Kuittinen. Savelassa asui myös isäni Viljo Kuittinen (1921-2001) sekä Tyyne Kejonen 1925-2012). Siellä asui myös Oton ja Loviisan Hilja-nimisen tytön poika Hannes Kuittinen, joka oli evakkoon lähtiessä yhdeksän vuotias.

Evakkoon lähtivät siis vanhemmat Otto ja Loviisa, tytär Tyyne ja lapsenlapsi Hannes. Viljo jäi hoitamaan kolmea lehmää. Isäni ei osannut lypsää, joten Pennasenvaaran koulun keittäjä kävi lypsämässä lehmät. Tyyne kertoo, että kokoontumispaikka Pohjois-Salmenkylässä oli Puumala. Puumala oli Martti Puumalaisen kauppa vanhan Joensuuntien ja Pennasenvaaran tien risteyksessä.

Evakkomatkan olen kirjoittanut tarkkaan Tyyneltä saamani kertomuksen mukaisena.

Eeva Härmä

Kopiot Tyyne Kejosen alkuperäisestä tekstistä:

Kopio Tyyne Kejosen käsin kirjoittamasta tekstistä (nro: 1)

Kopio Tyyne Kejosen käsin kirjoittamasta tekstistä (nro: 2)

Kopio Tyyne Kejosen käsin kirjoittamasta tekstistä (nro: 3)

Kopio Tyyne Kejosen käsin kirjoittamasta tekstistä (nro: 4)

Kopio Tyyne Kejosen käsin kirjoittamasta tekstistä (nro: 5)