Raimo Ojala
Vilho Karhapään (1910-1944) sotatie
Otteita sotakamreeri Aarno Söderin selvityksestä
Kapteeni evp, sotakamreeri Aarno Söder on tehnyt useita matkoja rajan taakse entisille suomalaisten sotatantereille. Vilho Karhapään pojan Hanneksen kanssa he onnistuivat käymään Elolammella, Hanneksen isän kaatumispaikalla. Ensimmäisellä etsimisreissulla oli mukana entinen Rajajääkäripataljoona 5:n veteraani, ilomantsilainen Mikko Lauronen poikansa Arvin kanssa. Mikon tukikohta ja potero oli ollut Vilho Karhapään tukikohdan vieressä. Mikko löysi jopa oman poteronsa ison kiven alle kaivettuna. Hän näytti viereisen tukikohdan, jossa Vilho kaatui. He tunsivat ilomantsilaisina toisensa.
Sotapäiväkirjassa Hanneksen isän kaatumispaikaksi mainitaan tukikohta ”Vakaa”, vaikka se veteraani Mikko Laurosen mukaan oli tukikohta ”Varmassa”, joka oli yksiköitten saumassa. Söder on tekemiensä kirjojen vuoksi liikkunut paljon niin talvi- kuin jatkosodan tantereilla, joilla Hanneksen isä taisteli. Karhapään suvun yksityiseen käyttöön tarkoitetusta julkaisusta on tähän tarinaan otettu Hannes Karhapään luvalla muutamia otteita.
Nuoruus ja asevelvollisuus
Vilho Karhapää syntyi 26.12.1910 Ilomantsin Huhuksessa Mikko (Mikael) ja Josefiina Karhapään (o.s. Keränen) toiseksi vanhimpana lapsena. Hän kävi kaksiosaisen kansakoulun ja sen jälkeen ammatiksi mainitaan työmies. Hän osallistui Karjalan kutsuntapiirin kutsuntoihin 30.9.1929, jolloin hänet hyväksyttiin palveluskelpoiseksi aseelliseen palvelukseen ja määrättiin astumaan palvelukseen 10.3.1931 Joensuun Rajavartiostoon Onttolaan. Palvelusaikanaan hänestä koulutettiin kiväärimies. Aluejärjestelmän tultua voimaan 1932, määrättiin reserviin siirretyille asevelvollisille kantakorttiin ja sotilaspassiin kokoontumispaikka liikekannallepanossa ja säännönmukaiset kertausharjoitusvuodet. Ne olivat Vilholla vuodet 1937 ja 1943. Vuoden 1937 kertausharjoituksiin Vilho joutuikin. Harjoituksen järjesti Lieksan sotilaspiiri Onttolassa ja se kesti 20 vuorokautta ajalla 10.6.-29.6.1937. Harjoituksessa hän toimi kiväärimiehenä, johon tehtävään hänet arvioitiin sopivaksi. Myöhempi kertausharjoitus alkoikin jo vuonna 1939 ja jatkui vuonna 1941 ja kesti hänen kuolemaansa saakka.
Talvisota
Ennen talvisotaa Vilho oli ennättänyt naimisiin Tyyne Laurosen kanssa, ja heille oli syntynyt kaksi poikaa. Toivo vuonna 1937 ja Johannes (Hannes) lokakuussa 1939 isän ollessa ylimääräisissä harjoituksissa. Vilho kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin (YH) 7.10.1939 Ilomantsin kirkolle, jossa muodostettiin suojajoukkoihin kuuluva Erillinen Pataljoona 11, Ilomantsin rajakomppanian henkilöstöstä ja reserviläisistä, sekä huoltomuodostelmat. Huoltoon kuului myös IV Armeijakunnan, muihin kuin taistelujoukkoihin kuulunut, Ilomantsissa perustettu 84.Kuormastokomppania, johon Vilho sijoitettiin. Kaikkiaan Ilomantsissa oli ennen sodan alkua aseissa noin 1200 miestä ja heidän käytössään 242 hevosta. Lisäksi oli muutama kuorma-auto.
Sodan alkupuolella lisäjoukoiksi Ilomantsiin saatiin Kenttätäydennysprikaatin Esikunta ja sen kolme pataljoonaa, kenttätykistöpatteri (4 tykkiä), kranaatinheitinkomppania, panssarintorjuntatykkijoukkue, pioneerijoukkue, ja viestiosasto, sekä huolto- ja vartio-osastot. Näistä muodostettiin Ryhmä Talvelan johtoon, Ilomantsin suuntaan, Osasto A (Ekholm).
Tammikuun 4. päivänä 1940 Osasto A:n rivivahvuus oli: 151 upseeria, 634 aliupseeria, 3548 miestä eli henkilövahvuus yhteensä 4333 henkilöä. Ratsuhevosia oli 105 ja kuormastohevosia 660 eli yhteensä 765 hevosta. Kuljetuksia varten saatiin lisää yksi autokomppania, jossa oli 48 kuorma-autoa, sekä Osasto A:n au-8 huoltojoukkue, jossa oli 13 kuoma-autoa, henkilöauto ja 5 moottoripyörää. Todellisuudessa 24.AutoK:n autovahvuus oli sinä päivänä 6 ha ja 48 ka, moottoripyöriä ei ollut vaan niiden sijaan oli henkilöautot.
Tammikuussa saatiin vielä sissitoimintaan kaksi pataljoonaa: Polkupyöräpataljoona 7 ja Erillinen Pataljoona 112. Ne kuuluivat Ryhmä Talvelan Tolvajärven suunnan joukkoihin ja alistettiin osasto A:lle sissi- ja sivustan varmistustoimintaan. Näillä vahvistuksilla Osasto A:n henkilövahvuus kohosi suurimmillaan yli 6200 mieheen.
Venäläisen Ilomantsin suunnalla toimineen 155 Divisioonan vahvuus 26.12.1939 kaapatun radiosanoman mukaan li: päällystöä 1112, alipäällystöä 1648, miehistöä 11576, eli yhteensä 14336 henkilöä; hevosia 4320, kivääreitä 11699, pikakivääreitä 412, konekivääreitä 136, ilmatorjuntatykkejä 45 mm 12 kpl, tykkejä 32 kpl (76 mm), 122 mm 37 kpl, autoja 479 kpl, traktoreita 49 kpl, rattaita 1117 kpl. Myöhemmin todettiin myös 150 mm haupitseja sekä panssarivaunuja. Aikamoinen ylivoima joka suhteessa suomalaisiin verraten!
Pitkärannan rintamalle
Vilho lähti rintamalle Kaalamosta 28.1.1940. Täydennyserä, johon Vilho kuului, saapui 30.1.1940 Pitkärannan taajaman koillispuolella taistelevaan Jalkaväkirykmentti 36:n toiseen pataljoonaan (II/JR 36), jota komensi kapteeni, sodan aikana majuriksi ylennetty, Armas Ruusuvuori. Vilho sijoitettiin Jalkaväkirykmentti 36:n 4.Komppaniaan (4./JR 36). Hyökkäyksen pysähdyttyä neljäs komppania oli asettunut asemiin Pitkärannan kirkonmäelle, jossa torjui 18.1.1940 vihollisen hyökkäyksiä. Tammikuun 25. päivä komppania luovutti asemat ja siirtyi uusiin asemiin Härkösenlammin luo. Sinne Vilho Karhapää saapui 41:n muun täydennysmiehen kanssa 30.1.1940.
Komppanian puolustusasema sijaitsi Härkösenlammin etelä- ja pohjoispuolisilla kukkuloilla. Sen leveys oli noin 1,5 km. Helmikuun alkupäivinä oli partiotoimintaa Hopunvaaran kylän suuntaan. Vihollisen saatua ryhmitettyä joukkonsa he aloittivat ankaran tykistö-, hyökkäysvaunutykki- ja kranaatinheitintulen suomalaisten asemiin. Tykistökeskityksiä seurasi yleensä jalkaväen hyökkäykset. Tykistötuli saattoi kestää koko päivän.
Komppania alistettiin 10.2.1940 I/JR 38:lle (Aho) siksi aikaa, kun pataljoonan vakituinen komentaja majuri Ruusuvuori oli lomalla. Tapahtumat 4.Komppanian osalta merkittiin II pataljoonan sotapäiväkirjaan (Jalkaväkirykmentti 36. II pataljoona 1939-1940 SPK 1410/osiot 42-49 ja SPK 1411/osiot 1-3) ajalla 10.2.-23.2.1940). Komppanian osalta pahimmat päivät näyttävät olleen 10.-13.2 ja 17.2. Esimerkiksi 10. 2. tykistötuli kesti 8 tuntia ja ulottui pataljoonan huolto- ja majoitusalueelle asti.
Kohti tynkä-Suomea
Vilhon komppania ja samalla koko pataljoona II/JR36 irrotettiin rintamavastuusta 23.2. 1940 ja siirrettiin Varpajärven lohkolle omaan rykmentiinsä. Sodan loppuvaiheessa Vilhon komppania otti osaa Siiran motin valtausyritykseen ja Lavajärven motin varmistamiseen.
Rauhan tultua 13.3.1940 klo 11.00 miehistö ja kalusto irrotettiin asemista. Tavarat koottiin ja klo 17.00 pataljoona lähti marssille kohti Varpaojaa, jonka pohjoispuolella yövyttiin. Vetäytymisen jälkijoukoksi määrättiin Jalkaväkirykmentin II Pataljoona ja viimeiseksi varmistusjoukoksi sen neljäs komppania eli se komppania jossa Vilho Karhapää palveli.
Vilho Karhapää lomautettiin 3.5.1940. Sota oli sillä kertaa hänen osaltaan ohi.
Jalkaväkirykmentti 9 perustaminen
Kesäkuun 10. päivänä 1941 sai Kontiolahden Kontiorannan varuskunnassa toiminut välirauhanaikainen 9.Prikaati käskyn siirtyä sodanajan kokoonpanoon. Prikaatista muodostettiin Jalkaväkirykmentti 9 (JR 9), joka tuli kuulumaan 7.Divisioonan alaisuuteen. Divisioonan muut rykmentit olivat JR 30 ja JR 51. Jalkaväkirykmentti 9:n I ja II pataljoonan henkilöstö muodostui palveluksessa olevista asevelvollisista ja kantahenkilökunnasta täydennettynä jonkin verran reserviläisillä.
Kolmannen pataljoonan perustaminen
Jalkaväkirykmentti 9:n III pataljoona muodostettiin palvelukseen kutsutuista Enon, Kontiolahden ja Ilomantsin reserviläisistä. Kolmannen pataljoona komentajaksi määrättiin majuri Erkki Enberg, joka oli Ilomantsin suojeluskunnan paikallispäällikkö. Suojeluskuntalaiset jakoivat III pataljoonan reserviläisille käskykortit, joihin oli merkitty kokoontumispaikka ja siitä oli yleensä kuljetus pataljoonan perustamispaikalle Enon kirkonkylään, jossa pataljoona perustettiin. 11.6.-18.6.1941. Kolmanteen pataljoonaan kuuluivat silloisen numeroinnin mukaan 7.-, 8.- ja 9.Kiväärikomppaniat ja 3.Konekiväärikomppania, Kranaatinheitinjoukkue, Toimitusjoukkue, Komentoryhmä ja Panssarintorjuntaryhmä. Komppanian päälliköiksi määrättiin: 7.K luutnantti V. Kekäläinen, 8.K luutnantti Juha Muttonen ja 9.K res.luutnantti S. Paarmala. Heistä Kekäläinen ja Muttonen olivat aktiiviupseereita.
Vilho Karhapää ilmoittautui palvelukseen 16.6.1941 Enossa ja hänet sijoitettiin 8.Komppaniaan – tehtävään numero 23. Tämä tarkoittaa, että hänet sijoitettiin komppanian ensimmäiseen joukkueeseen pikakiväärimieheksi. Uudelleenjärjestelyissä 8.Komppaniasta siirrettiin 3.3.1942 kaikki 1906-1911 syntyneet aliupseerit ja sotamiehet Jalkaväkirykmentti 51:een. Luutnantti Vainio siirtyi miesten mukana. Saman verran tuli siirrettyjen sijalle nuorempia miehiä komppaniaan.
Siinä yhteydessä Vilho Karhapää sijoitettiin 14.3.1942 Jalkaväkirykmentti 51:n 6.Komppaniaan (6./JR 51, päällikkönä luutnantti Aimo Määttänen, joka toimi sodan jälkeen Kontiolahden nimismiehenä).
15.3. Komppania siirrettiin Tsolmaskojejärven lohkolta Vosnesenjan kauppalan pohjoispuolelle, Ruoppaojalle johtavan tien varteen, sen oikealle puolelle, noin kaksi kilometriä Syvärinvirrasta. Siellä komppania aloitti linnoitustyöt Äänisen rannalla.
27.3.1942 Venäläinen partio tuli Äänisen jäätä pitkin komppanian työmaalle, mutta karkotettiin takaisin jäälle. Venäläisiä tuhottiin jäälle 15 miestä ja yksi nainen. Partiota ajettiin takaa jonkin aikaa, kunnes saatiin käsky palata takaisin.
Särkijärven lohkolla
Huhtikuun 7. päivänä1942 siirrettiin 6.K:sta kaikki vuosina 1909, 1910 ja 1911 syntyneet I/JR 51:aan, joka oli nuorennettu pataljoona. (Jalkaväkirykmentti 51:n muut pataljoonat vanhennettiin ja kotiutettiin maalis-toukokuussa 1942). Näihin henkilösiirtoihin liittyvät siirrot suoritettiin autokuljetuksella. Uudet miehet olivat perillä I Pataljoonassa 7.4.42 kello 21.40. Miesten jako komppanioihin suoritettiin heti miesten laskeuduttua autoista maantielle lähellä Juksovanjärven eteläpäätä ja lähetettiin etulinjaan yksiköihin Särkijärven lohkolle. Lohko sijaitsi Särkijärven ja -kylän pohjoispuolella ja oli leveydeltään kartalla noin 3 kilometriä, mutta etulinjan mutkitellessa rintamakilometrejä tuli reilut neljä kilometriä. Vanha miehitys poistui samoilla autoilla muualle.
Vilho Karhapää sijoitettiin I Pataljoonan kolmanteen komppaniaan ( 3./I/JRT:51) Pataljoona irrotettiin Särkijärven rintamavastuusta 5.7. 1942 ja siirrettiin Travinkiin linnoitus- ja korsutöihin.
Vuosi 1943 kului Äänisen ja Syvärin rannikkovahvistuksen reservinä ja koulutuksessa Vosnesenjassa, linnoitustöissä Jalkaväkirykmentti 9:n lohkolla Kevinassa ja rintamavastuussa samalla lohkolla.
Kenttävarustustyöt Saraisjoen sulkulinjalla
Vilho Karhapään komppania työskenteli kenttävarustustöissä 5.1.-15.3.1944 Saraisjoen sulkulinjalla kaivamalla taisteluhautaa ja tekemällä piikkilankaestettä. Saraisjoen uomaan rakennettiin myös panssariestekaivantoa. Sulkulinja on noin 4 km Levinan tienhaarasta länteen, Travniki—Levina tien eteläpuolella. Majoitusta varten työmaan läheisyyteen pystytettiin pahviteltat.
Sää tammikuussa oli leutoa, mikä helpotti työskentelyä. Tammikuun lopun ase- ja varustarkastuksessa todettiin aseiden olevan hyvässä kunnossa. Asetakit sen sijaan olivat huonoja, jalkinetilanne oli puolestaan erinomainen. Vilhon komppania lopetti kenttävarustustyöt 13.3., muun osan pataljoonaa jatkaessa kenttävarustetöitä.
Tietyö Ganina—Esselkä (Suhareva-Pog.Pustosh) ja henkilöjärjestelyt 1944
Vilhon komppania sai 12.3. käskyn siirtyä kiireellisiin tietöihin välille Ganina—Esselkä. Majoituspaikkana tietyön puoliväli maastopiste 51,1. Työmaa aloitettiin 16.3. hevostallien rakentamisella ja tukkien hankinnalla eli aivan tavallisella savottatyöllä. Divisioonasta saatiin komppaniaan 43 lisähevosta, mutta työt voitiin suorittaa vain puolella teholla rekien puutteen takia. Töitä tehtiin pyhätkin. Poikkeuksena olivat pääsiäisen pyhät 7.-9.4., jolloin levättiin. Välilauantai ja toinen pääsiäispäivä tehtiin kuitenkin töitä. Tien tarkoituksena oli toimia huollon varatienä, jos rantatien käyttö jostakin syystä estyisi. Toinen syy oli, että vihollinen ei voisi seurata rakennettavan tien liikennettä maatähystyksellä, kuten oli rantatien osalta mahdollista. Tie oli ilmeisen tärkeä, koska myös divisioonan komentaja kenraalimajuri Isakson kävi työtä tarkastelemassa. Myös pataljoonan komentaja korosti työn tärkeyttä ja kehotti herpaantumatta ahkeroimaan. Työn oli laskettu valmistuvan toukokuun lopulla. Työt sujuivat hyvin pienessä pakkaskelissä.
Saatiin määräys, että komppanian ja pataljoonan 3./I/JR 51 nimi muuttuu tänään 10.4.1944 ja on: 3./Erillinen Pataljoona 17/7 (3./Er.P 17/7), = Kolmas komppania/Erillinen Pataljoona 17/7. Seitsemän viimeisen kauttaviivan (/7) jälkeen tarkoittaa divisioonaa eli tässä tapauksessa 7.Divisioonaa. Luku osoittaa, pataljoonan kuuluvan tähän divisioonaan orgaanisesti. Samalla siirtyi historiaan lopullisesti Jalkaväkirykmentti 51 ja sen ensimmäinen pataljoona. Komppaniat säilyttivät entisen järjestysnumeronsa ja henkilöstönsä, siihen asti, kun lopullinen henkilöjärjestely myöhemmin toteutettiin. Näin saatiin sodanajan joukoissa päätökseen vuoden lopulla 1941 alkaneet henkilöjärjestelyt ja organisaatiomuutokset. Ne olivat kestäneet noin 2 ½ vuotta.
Vilho entiseen yksikköönsä JR 9:n
Tässä miehistövaihdossa myös Vilho Karhapää siirrettiin 27.4.1944 Jalkaväkirykmentti 9:n kymmenenteen komppaniaan (10./JR 9, Talvisto), joka oli hänen vanha komppaniansa ja pataljoonansa, josta hän keväällä 1942 siirrettiin JR 51:een. Vilhon mukana yksikköön tuli 10 muuta miestä. Vilho oli tuolloin 34 -vuotias, ja lienee ollut uuden yksikkönsä vanhimpia. Komppania oli sama kolmannen pataljoonan toinen komppania, vaikka numerointi oli muuttunut 8.K:sta 10.K:aan. Vilho aloitti jatkosodan 8./JR 9:ssä. Komppanian puolustuslohko oli Vilholle tuttu jo syksyltä 1941. Asemat ja korsut olivat toki parempia kuin silloin. Se alkoi noin kilometri Koromislovan tienhaarasta etelä-lounaaseen ja jatkui siitä samaan suuntaan noin 1,3 kilometriä. Tukikohdat olivat nimeltään pohjoisesta alkaen: Louhi, Kuolemanlaakso, Aura, Puijo ja Palatsi. Vihollistoiminta oli tavanmukaista kranaatinheitin ja tykistötulta. Muutamia kymmeniä kranaatteja päivässä. Useimmiten vihollistulituksen kohteena oli tukikohta Louhi. Tulitus ei ollut vaaratonta. Esimerkiksi 6.5. kolme miestä haavoittui korsun sisällä, kun kaksi kevyen kranaatinheittimen kranaattia räjähti tukikohta Louhen korsun ikkunan sektoriaukossa. Samalla haavoittui korsun pihalla ollut hevonen. Suomalainen tykistö ja heittimistö vastasivat tuleen, jos kohteita oli näkyvissä. Toukokuun aikana vihollinen ei hyökkäillyt tai yrittänyt vanginsieppausta komppanian lohkolla, muualla kylläkin. Propagandalehtisiä ja -lähetyksiä levitettiin molemmin puolin rintamaa. Komppanian päällikkö kiersi tarkastamassa tukikohtia lähes joka päivä. Pataljoonan komentaja noin parin viikon välein. Lääkintähenkilöstö kiersi myös tarkastelemassa yleistä siisteyttä ja kenttäkäymälöitä. Liittoutuneiden maihinnoususta kuultiin radiosta 6.6., ja havaittiin vihollisen suorittavan lentotiedustelua. Muuta erikoisempaa vihollistoimintaa ei etulinjassa havaittu. Jotain kutenkin oli tapahtumassa. Ylempää käskettiin 8.6. varotoimenpiteenä kenttäpostin lähetys- ja lomakielto. Muutaman päivän perästä radiosta kuultiin masentavia uutisia kannakselta.
Lähtö etulinjasta
Kesäkuun 16. päivä saatiin määräys laittaa kaikki varusteet lähtökuntoon, sekä koota tarkoin määrätyt varusteet erikseen siirrettäväksi kuormastoon. Hevoset saapuivat kello 23.30 käsketyt varusteet kuormatiin kärryihin ja ne lähtivät ennalta määrättyyn paikkaan kello 02.00. Komppanian päällikön saatua ylempää ohjeet, hän antoi omat ohjeensa etulinjasta poistumisesta joukkueenjohtajille 17.6. kello 15.00. Kuten huomataan käsky irtaantumisesta annettiin salaamissyistä tietoon vain muutamaa tuntia ennen irtaantumista. Irtaantuminen suoritettiin kuin varkain ja salaa. Komppania perääntyi ilman ilman taisteluja Äänisen rantatietä suunnitellusti marssien ja autokuljetuksin läpi Äänislinnan (Petroskoin) kohjti Topasjärveä. Kiireinen siirtyminen Topasjärvelle johtui Laatokan rannan suunnassa tapahtuneesta Pisi-Saarimäki-Sammatus aseman (PSS-asema) yllättävästä liian aikaisesta murtumisesta 24.6.44. Tällöin tiet etelän suunnasta Petroskoihin ja Vieljärvelle vähitellen aukesivat venäläisille. Petroskoin suunnan joukkojen vetäytymisen turvaamiseksi oli tien Prääsä—Vieljärvi linjan eteläpuolelta pohjois- luoteeseen johtavat tiet tulpattava. Erääksi tulpaksi lähetettiin Jalkaväkirykmentti 9:n kolmas pataljoona Nuosjärvi—Topasjärvi linjalle. Aunus—Petroskoi (Muurmanskin valtatie) tieltä johti jonkinmoinen tieura Topasjärven eteläpuolitse Nuosjärvelle ja lännemmäksi Vieljärvi—Prääsä tielle Tsokkilaan. Pataljoonan kaista kulki Nuosjärvestä—Topasjärven länsipäähän. Siinä kaista teki suorakulman Topasjärvestä luoteeseen Vuohtjärveen. Oikeana naapurina JR 8 ja vasemmalla II/JR 9. Topasjärven etelpuolitse itään kulkevan tien suunnassa viivytti Nirkasta alkaen I/JR 9 (Hahtela). Kymmenes komppania eli Vilhon yksikkö, joutui pataljoonan kaistan eteläpäähän Topasjärvestä pohjoiseen, ja edellä mainittuun suorakulmaan Topasjärvestä Vuohtjärveen. Komppaniakaistan länsipuolella kulki tie Topasjärveltä Nuosjärvelle. Tie kulki myös komppanian kaistan läpi Topasjärven länsipäässä. Asemat tiedusteltiin ja aloitettiin niiden kaivaminen 29.6. ja partioitiin ahkerasti eri suuntiin. Varsinaisiin taisteluihin ei Topasjärvellä kuitenkaan jouduttu. Saman rykmentin I Pataljoona taisteli 30.6. komppanian eteläpuolella, se torjui vihollisrykmentin hyökkäykset. Sen länsipuolelle edenneen toisen vihollisrykmentin löi metsätaisteluissa reservinä olleet II/JR 9 ja Er.P 17. Vihollinen ei tullut komppanian alueelle, kuin pienin tiedustelupartion. I/JR 9 irtaantui 1.7. varhain aamulla viivyttäen Tsokkilan suuntaan. Vilhon komppania sai irtaantumiskäskyn Topasjärveltä 30.6. 1944 klo 23.30. Viivytystaisteluja käyden komppania perääntyi Vieljärven-Kolatselän-Hiisijärven kautta Loimolaan ja sen pohjoispuolelle Elolammen ja Tavaskaisen järven välimaastoon.
Vilhon kaatuminen
31.8. 1944 kello 18.10 haavoittui I Joukkueesta vihollisen kranaatista korpraali Seppänen Pentti vaikeasti päähän ja ympäri ruumista. Sotamies Karhapää rintaan vaikeasti. Sotamies Turunen lievästi jalkaan. Korpraali A. Piiroinen kuolettavasti rintaan. Vihollinen ampui iltapäivän kuluessa varmaan 15 kertaa kevyellä kraanaatinheittimellä. Vakaan 10 kertaa ja Veluun 8 kertaa. Päivän tappiot 3 haavoittunutta ja 1 kaatunut.” Vaikka Vilho Karhapää on tässä mainittu vaikeasti haavoittuneena rintaan, I Joukkueen tukikohta Vakaassa, kuoli hän samana päivänä vammoihinsa. Kaatumisilmoituksessa kuolinsyyksi on merkitty: Kranaatin sirpaleen osuma päässä.
Vilhon pitkä sotataival päättyi neljä päivää ennen aselepoa. Häntä kaipaamaan jäivät vaimo Tyyne ja kaksi poikaa; 7 -vuotias Toivo ja vajaa 5 -vuotias Hannes, jotka sillä hetkellä näyttävät, kaatumisilmoituksen mukaan, olevan evakossa Kiuruveden Toiviaisenkylän Savikaarressa (Kaarre).
Markku Lappalainen
Kirje Rouva Tyyne Karhapäälle 1944
Rouva Tyyne Karhapää, Kiuruvesi
Raskaana tehtävänäni on ilmoittaa Teille, että miehenne sotamies Vilho Karhapää kaatui 31.8. 1944. Loimolan suunnalla taistelussa kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista.
Sanottuna päivänä oli rintamaosallamme verraten rauhallista. Sen joukkueen miehet, jossa sankaripuolisonne palveli, olivat korsumme ulkopuolella. Silloin osui lähelle vihollisen ampuma kranaatti aivan miesten huomaamatta. Tällöin sai miehenne kranaatin siruja päähänsä. Kun häntä välittömästi ensiavun jälkeen vietiin sidontapaikalle, kuoli hän matkalla sinne.
Teitä on kohdannut suuri suru ja ankara menetys. Sen lisäksi, että olette joutunut lähtemään kodistanne vihollista pakoon, on teiltä nyt otettu vielä puolisonnekin. Jumalalla on varmaakin jokin meiltä salattu tarkoitus sille, että Hän antaa niin paljon murhetta ja tuskaa kansallemme ja sen koteihin. Kuitenkin meillä heikolla ihmisillä ei ole parempaa turvaa ja auttajaa kuin taivaan Herra, joka sanassa on luvannut olla murheellisten ja raskautettujen auttaja.
Hänen tykönsä me saamme elämämme raskaimpinakin hetkinä rukouksessa mennä eikä heitä ketään luotaan. Meillä kristityillä on myös ihana jälleennäkemisen toivo, sillä Jeesus Kristus on sanonut; Minä elän, jotta tekin saisitte elää.
Tuon toivon perustuksella mekin kerran saamme nähdä rakkaamme uudessa Isänmaassa, jossa ei ole sotaa ja verenvuodatusta, vaan ikuinen rauha. Jumalan sana pyytää lohduttaa teitä Herran lupauksella; Heittäkään kaikki murheenne hänen päällensä, sillä Hän pitää teistä huolen. Jumala isänviisaudellaan pitää huolen kaikista orvoista, niin myös teistäkin. Lähetän teille sydämellisen osanottoni surussanne ja Jumalan siunauksen toivotukset.
Teidän O. Krogerus, pastori
Vilho Karhapään (1910-1944) sotatie
Otteita sotakamreeri Aarno Söderin selvityksestä
Kapteeni evp, sotakamreeri Aarno Söder on tehnyt useita matkoja rajan taakse entisille suomalaisten sotatantereille. Vilho Karhapään pojan Hanneksen kanssa he onnistuivat käymään Elolammella, Hanneksen isän kaatumispaikalla. Ensimmäisellä etsimisreissulla oli mukana entinen Rajajääkäripataljoona 5:n veteraani, ilomantsilainen Mikko Lauronen poikansa Arvin kanssa. Mikon tukikohta ja potero oli ollut Vilho Karhapään tukikohdan vieressä. Mikko löysi jopa oman poteronsa ison kiven alle kaivettuna. Hän näytti viereisen tukikohdan, jossa Vilho kaatui. He tunsivat ilomantsilaisina toisensa.
Sotapäiväkirjassa Hanneksen isän kaatumispaikaksi mainitaan tukikohta ”Vakaa”, vaikka se veteraani Mikko Laurosen mukaan oli tukikohta ”Varmassa”, joka oli yksiköitten saumassa. Söder on tekemiensä kirjojen vuoksi liikkunut paljon niin talvi- kuin jatkosodan tantereilla, joilla Hanneksen isä taisteli. Karhapään suvun yksityiseen käyttöön tarkoitetusta julkaisusta on tähän tarinaan otettu Hannes Karhapään luvalla muutamia otteita.
Nuoruus ja asevelvollisuus
Vilho Karhapää syntyi 26.12.1910 Ilomantsin Huhuksessa Mikko (Mikael) ja Josefiina Karhapään (o.s. Keränen) toiseksi vanhimpana lapsena. Hän kävi kaksiosaisen kansakoulun ja sen jälkeen ammatiksi mainitaan työmies. Hän osallistui Karjalan kutsuntapiirin kutsuntoihin 30.9.1929, jolloin hänet hyväksyttiin palveluskelpoiseksi aseelliseen palvelukseen ja määrättiin astumaan palvelukseen 10.3.1931 Joensuun Rajavartiostoon Onttolaan. Palvelusaikanaan hänestä koulutettiin kiväärimies. Aluejärjestelmän tultua voimaan 1932, määrättiin reserviin siirretyille asevelvollisille kantakorttiin ja sotilaspassiin kokoontumispaikka liikekannallepanossa ja säännönmukaiset kertausharjoitusvuodet. Ne olivat Vilholla vuodet 1937 ja 1943. Vuoden 1937 kertausharjoituksiin Vilho joutuikin. Harjoituksen järjesti Lieksan sotilaspiiri Onttolassa ja se kesti 20 vuorokautta ajalla 10.6.-29.6.1937. Harjoituksessa hän toimi kiväärimiehenä, johon tehtävään hänet arvioitiin sopivaksi. Myöhempi kertausharjoitus alkoikin jo vuonna 1939 ja jatkui vuonna 1941 ja kesti hänen kuolemaansa saakka.
Talvisota
Ennen talvisotaa Vilho oli ennättänyt naimisiin Tyyne Laurosen kanssa, ja heille oli syntynyt kaksi poikaa. Toivo vuonna 1937 ja Johannes (Hannes) lokakuussa 1939 isän ollessa ylimääräisissä harjoituksissa. Vilho kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin (YH) 7.10.1939 Ilomantsin kirkolle, jossa muodostettiin suojajoukkoihin kuuluva Erillinen Pataljoona 11, Ilomantsin rajakomppanian henkilöstöstä ja reserviläisistä, sekä huoltomuodostelmat. Huoltoon kuului myös IV Armeijakunnan, muihin kuin taistelujoukkoihin kuulunut, Ilomantsissa perustettu 84.Kuormastokomppania, johon Vilho sijoitettiin. Kaikkiaan Ilomantsissa oli ennen sodan alkua aseissa noin 1200 miestä ja heidän käytössään 242 hevosta. Lisäksi oli muutama kuorma-auto.
Sodan alkupuolella lisäjoukoiksi Ilomantsiin saatiin Kenttätäydennysprikaatin Esikunta ja sen kolme pataljoonaa, kenttätykistöpatteri (4 tykkiä), kranaatinheitinkomppania, panssarintorjuntatykkijoukkue, pioneerijoukkue, ja viestiosasto, sekä huolto- ja vartio-osastot. Näistä muodostettiin Ryhmä Talvelan johtoon, Ilomantsin suuntaan, Osasto A (Ekholm).
Tammikuun 4. päivänä 1940 Osasto A:n rivivahvuus oli: 151 upseeria, 634 aliupseeria, 3548 miestä eli henkilövahvuus yhteensä 4333 henkilöä. Ratsuhevosia oli 105 ja kuormastohevosia 660 eli yhteensä 765 hevosta. Kuljetuksia varten saatiin lisää yksi autokomppania, jossa oli 48 kuorma-autoa, sekä Osasto A:n au-8 huoltojoukkue, jossa oli 13 kuoma-autoa, henkilöauto ja 5 moottoripyörää. Todellisuudessa 24.AutoK:n autovahvuus oli sinä päivänä 6 ha ja 48 ka, moottoripyöriä ei ollut vaan niiden sijaan oli henkilöautot.
Tammikuussa saatiin vielä sissitoimintaan kaksi pataljoonaa: Polkupyöräpataljoona 7 ja Erillinen Pataljoona 112. Ne kuuluivat Ryhmä Talvelan Tolvajärven suunnan joukkoihin ja alistettiin osasto A:lle sissi- ja sivustan varmistustoimintaan. Näillä vahvistuksilla Osasto A:n henkilövahvuus kohosi suurimmillaan yli 6200 mieheen.
Venäläisen Ilomantsin suunnalla toimineen 155 Divisioonan vahvuus 26.12.1939 kaapatun radiosanoman mukaan li: päällystöä 1112, alipäällystöä 1648, miehistöä 11576, eli yhteensä 14336 henkilöä; hevosia 4320, kivääreitä 11699, pikakivääreitä 412, konekivääreitä 136, ilmatorjuntatykkejä 45 mm 12 kpl, tykkejä 32 kpl (76 mm), 122 mm 37 kpl, autoja 479 kpl, traktoreita 49 kpl, rattaita 1117 kpl. Myöhemmin todettiin myös 150 mm haupitseja sekä panssarivaunuja. Aikamoinen ylivoima joka suhteessa suomalaisiin verraten!
Pitkärannan rintamalle
Vilho lähti rintamalle Kaalamosta 28.1.1940. Täydennyserä, johon Vilho kuului, saapui 30.1.1940 Pitkärannan taajaman koillispuolella taistelevaan Jalkaväkirykmentti 36:n toiseen pataljoonaan (II/JR 36), jota komensi kapteeni, sodan aikana majuriksi ylennetty, Armas Ruusuvuori. Vilho sijoitettiin Jalkaväkirykmentti 36:n 4.Komppaniaan (4./JR 36). Hyökkäyksen pysähdyttyä neljäs komppania oli asettunut asemiin Pitkärannan kirkonmäelle, jossa torjui 18.1.1940 vihollisen hyökkäyksiä. Tammikuun 25. päivä komppania luovutti asemat ja siirtyi uusiin asemiin Härkösenlammin luo. Sinne Vilho Karhapää saapui 41:n muun täydennysmiehen kanssa 30.1.1940.
Komppanian puolustusasema sijaitsi Härkösenlammin etelä- ja pohjoispuolisilla kukkuloilla. Sen leveys oli noin 1,5 km. Helmikuun alkupäivinä oli partiotoimintaa Hopunvaaran kylän suuntaan. Vihollisen saatua ryhmitettyä joukkonsa he aloittivat ankaran tykistö-, hyökkäysvaunutykki- ja kranaatinheitintulen suomalaisten asemiin. Tykistökeskityksiä seurasi yleensä jalkaväen hyökkäykset. Tykistötuli saattoi kestää koko päivän.
Komppania alistettiin 10.2.1940 I/JR 38:lle (Aho) siksi aikaa, kun pataljoonan vakituinen komentaja majuri Ruusuvuori oli lomalla. Tapahtumat 4.Komppanian osalta merkittiin II pataljoonan sotapäiväkirjaan (Jalkaväkirykmentti 36. II pataljoona 1939-1940 SPK 1410/osiot 42-49 ja SPK 1411/osiot 1-3) ajalla 10.2.-23.2.1940). Komppanian osalta pahimmat päivät näyttävät olleen 10.-13.2 ja 17.2. Esimerkiksi 10. 2. tykistötuli kesti 8 tuntia ja ulottui pataljoonan huolto- ja majoitusalueelle asti.
Kohti tynkä-Suomea
Vilhon komppania ja samalla koko pataljoona II/JR36 irrotettiin rintamavastuusta 23.2. 1940 ja siirrettiin Varpajärven lohkolle omaan rykmentiinsä. Sodan loppuvaiheessa Vilhon komppania otti osaa Siiran motin valtausyritykseen ja Lavajärven motin varmistamiseen.
Rauhan tultua 13.3.1940 klo 11.00 miehistö ja kalusto irrotettiin asemista. Tavarat koottiin ja klo 17.00 pataljoona lähti marssille kohti Varpaojaa, jonka pohjoispuolella yövyttiin. Vetäytymisen jälkijoukoksi määrättiin Jalkaväkirykmentin II Pataljoona ja viimeiseksi varmistusjoukoksi sen neljäs komppania eli se komppania jossa Vilho Karhapää palveli.
Vilho Karhapää lomautettiin 3.5.1940. Sota oli sillä kertaa hänen osaltaan ohi.
Jalkaväkirykmentti 9 perustaminen
Kesäkuun 10. päivänä 1941 sai Kontiolahden Kontiorannan varuskunnassa toiminut välirauhanaikainen 9.Prikaati käskyn siirtyä sodanajan kokoonpanoon. Prikaatista muodostettiin Jalkaväkirykmentti 9 (JR 9), joka tuli kuulumaan 7.Divisioonan alaisuuteen. Divisioonan muut rykmentit olivat JR 30 ja JR 51. Jalkaväkirykmentti 9:n I ja II pataljoonan henkilöstö muodostui palveluksessa olevista asevelvollisista ja kantahenkilökunnasta täydennettynä jonkin verran reserviläisillä.
Kolmannen pataljoonan perustaminen
Jalkaväkirykmentti 9:n III pataljoona muodostettiin palvelukseen kutsutuista Enon, Kontiolahden ja Ilomantsin reserviläisistä. Kolmannen pataljoona komentajaksi määrättiin majuri Erkki Enberg, joka oli Ilomantsin suojeluskunnan paikallispäällikkö. Suojeluskuntalaiset jakoivat III pataljoonan reserviläisille käskykortit, joihin oli merkitty kokoontumispaikka ja siitä oli yleensä kuljetus pataljoonan perustamispaikalle Enon kirkonkylään, jossa pataljoona perustettiin. 11.6.-18.6.1941. Kolmanteen pataljoonaan kuuluivat silloisen numeroinnin mukaan 7.-, 8.- ja 9.Kiväärikomppaniat ja 3.Konekiväärikomppania, Kranaatinheitinjoukkue, Toimitusjoukkue, Komentoryhmä ja Panssarintorjuntaryhmä. Komppanian päälliköiksi määrättiin: 7.K luutnantti V. Kekäläinen, 8.K luutnantti Juha Muttonen ja 9.K res.luutnantti S. Paarmala. Heistä Kekäläinen ja Muttonen olivat aktiiviupseereita.
Vilho Karhapää ilmoittautui palvelukseen 16.6.1941 Enossa ja hänet sijoitettiin 8.Komppaniaan – tehtävään numero 23. Tämä tarkoittaa, että hänet sijoitettiin komppanian ensimmäiseen joukkueeseen pikakiväärimieheksi. Uudelleenjärjestelyissä 8.Komppaniasta siirrettiin 3.3.1942 kaikki 1906-1911 syntyneet aliupseerit ja sotamiehet Jalkaväkirykmentti 51:een. Luutnantti Vainio siirtyi miesten mukana. Saman verran tuli siirrettyjen sijalle nuorempia miehiä komppaniaan.
Siinä yhteydessä Vilho Karhapää sijoitettiin 14.3.1942 Jalkaväkirykmentti 51:n 6.Komppaniaan (6./JR 51, päällikkönä luutnantti Aimo Määttänen, joka toimi sodan jälkeen Kontiolahden nimismiehenä).
15.3. Komppania siirrettiin Tsolmaskojejärven lohkolta Vosnesenjan kauppalan pohjoispuolelle, Ruoppaojalle johtavan tien varteen, sen oikealle puolelle, noin kaksi kilometriä Syvärinvirrasta. Siellä komppania aloitti linnoitustyöt Äänisen rannalla.
27.3.1942 Venäläinen partio tuli Äänisen jäätä pitkin komppanian työmaalle, mutta karkotettiin takaisin jäälle. Venäläisiä tuhottiin jäälle 15 miestä ja yksi nainen. Partiota ajettiin takaa jonkin aikaa, kunnes saatiin käsky palata takaisin.
Särkijärven lohkolla
Huhtikuun 7. päivänä1942 siirrettiin 6.K:sta kaikki vuosina 1909, 1910 ja 1911 syntyneet I/JR 51:aan, joka oli nuorennettu pataljoona. (Jalkaväkirykmentti 51:n muut pataljoonat vanhennettiin ja kotiutettiin maalis-toukokuussa 1942). Näihin henkilösiirtoihin liittyvät siirrot suoritettiin autokuljetuksella. Uudet miehet olivat perillä I Pataljoonassa 7.4.42 kello 21.40. Miesten jako komppanioihin suoritettiin heti miesten laskeuduttua autoista maantielle lähellä Juksovanjärven eteläpäätä ja lähetettiin etulinjaan yksiköihin Särkijärven lohkolle. Lohko sijaitsi Särkijärven ja -kylän pohjoispuolella ja oli leveydeltään kartalla noin 3 kilometriä, mutta etulinjan mutkitellessa rintamakilometrejä tuli reilut neljä kilometriä. Vanha miehitys poistui samoilla autoilla muualle.
Vilho Karhapää sijoitettiin I Pataljoonan kolmanteen komppaniaan ( 3./I/JRT:51) Pataljoona irrotettiin Särkijärven rintamavastuusta 5.7. 1942 ja siirrettiin Travinkiin linnoitus- ja korsutöihin.
Vuosi 1943 kului Äänisen ja Syvärin rannikkovahvistuksen reservinä ja koulutuksessa Vosnesenjassa, linnoitustöissä Jalkaväkirykmentti 9:n lohkolla Kevinassa ja rintamavastuussa samalla lohkolla.
Kenttävarustustyöt Saraisjoen sulkulinjalla
Vilho Karhapään komppania työskenteli kenttävarustustöissä 5.1.-15.3.1944 Saraisjoen sulkulinjalla kaivamalla taisteluhautaa ja tekemällä piikkilankaestettä. Saraisjoen uomaan rakennettiin myös panssariestekaivantoa. Sulkulinja on noin 4 km Levinan tienhaarasta länteen, Travniki—Levina tien eteläpuolella. Majoitusta varten työmaan läheisyyteen pystytettiin pahviteltat.
Sää tammikuussa oli leutoa, mikä helpotti työskentelyä. Tammikuun lopun ase- ja varustarkastuksessa todettiin aseiden olevan hyvässä kunnossa. Asetakit sen sijaan olivat huonoja, jalkinetilanne oli puolestaan erinomainen. Vilhon komppania lopetti kenttävarustustyöt 13.3., muun osan pataljoonaa jatkaessa kenttävarustetöitä.
Tietyö Ganina—Esselkä (Suhareva-Pog.Pustosh) ja henkilöjärjestelyt 1944
Vilhon komppania sai 12.3. käskyn siirtyä kiireellisiin tietöihin välille Ganina—Esselkä. Majoituspaikkana tietyön puoliväli maastopiste 51,1. Työmaa aloitettiin 16.3. hevostallien rakentamisella ja tukkien hankinnalla eli aivan tavallisella savottatyöllä. Divisioonasta saatiin komppaniaan 43 lisähevosta, mutta työt voitiin suorittaa vain puolella teholla rekien puutteen takia. Töitä tehtiin pyhätkin. Poikkeuksena olivat pääsiäisen pyhät 7.-9.4., jolloin levättiin. Välilauantai ja toinen pääsiäispäivä tehtiin kuitenkin töitä. Tien tarkoituksena oli toimia huollon varatienä, jos rantatien käyttö jostakin syystä estyisi. Toinen syy oli, että vihollinen ei voisi seurata rakennettavan tien liikennettä maatähystyksellä, kuten oli rantatien osalta mahdollista. Tie oli ilmeisen tärkeä, koska myös divisioonan komentaja kenraalimajuri Isakson kävi työtä tarkastelemassa. Myös pataljoonan komentaja korosti työn tärkeyttä ja kehotti herpaantumatta ahkeroimaan. Työn oli laskettu valmistuvan toukokuun lopulla. Työt sujuivat hyvin pienessä pakkaskelissä.
Saatiin määräys, että komppanian ja pataljoonan 3./I/JR 51 nimi muuttuu tänään 10.4.1944 ja on: 3./Erillinen Pataljoona 17/7 (3./Er.P 17/7), = Kolmas komppania/Erillinen Pataljoona 17/7. Seitsemän viimeisen kauttaviivan (/7) jälkeen tarkoittaa divisioonaa eli tässä tapauksessa 7.Divisioonaa. Luku osoittaa, pataljoonan kuuluvan tähän divisioonaan orgaanisesti. Samalla siirtyi historiaan lopullisesti Jalkaväkirykmentti 51 ja sen ensimmäinen pataljoona. Komppaniat säilyttivät entisen järjestysnumeronsa ja henkilöstönsä, siihen asti, kun lopullinen henkilöjärjestely myöhemmin toteutettiin. Näin saatiin sodanajan joukoissa päätökseen vuoden lopulla 1941 alkaneet henkilöjärjestelyt ja organisaatiomuutokset. Ne olivat kestäneet noin 2 ½ vuotta.
Vilho entiseen yksikköönsä JR 9:n
Tässä miehistövaihdossa myös Vilho Karhapää siirrettiin 27.4.1944 Jalkaväkirykmentti 9:n kymmenenteen komppaniaan (10./JR 9, Talvisto), joka oli hänen vanha komppaniansa ja pataljoonansa, josta hän keväällä 1942 siirrettiin JR 51:een. Vilhon mukana yksikköön tuli 10 muuta miestä. Vilho oli tuolloin 34 -vuotias, ja lienee ollut uuden yksikkönsä vanhimpia. Komppania oli sama kolmannen pataljoonan toinen komppania, vaikka numerointi oli muuttunut 8.K:sta 10.K:aan. Vilho aloitti jatkosodan 8./JR 9:ssä. Komppanian puolustuslohko oli Vilholle tuttu jo syksyltä 1941. Asemat ja korsut olivat toki parempia kuin silloin. Se alkoi noin kilometri Koromislovan tienhaarasta etelä-lounaaseen ja jatkui siitä samaan suuntaan noin 1,3 kilometriä. Tukikohdat olivat nimeltään pohjoisesta alkaen: Louhi, Kuolemanlaakso, Aura, Puijo ja Palatsi. Vihollistoiminta oli tavanmukaista kranaatinheitin ja tykistötulta. Muutamia kymmeniä kranaatteja päivässä. Useimmiten vihollistulituksen kohteena oli tukikohta Louhi. Tulitus ei ollut vaaratonta. Esimerkiksi 6.5. kolme miestä haavoittui korsun sisällä, kun kaksi kevyen kranaatinheittimen kranaattia räjähti tukikohta Louhen korsun ikkunan sektoriaukossa. Samalla haavoittui korsun pihalla ollut hevonen. Suomalainen tykistö ja heittimistö vastasivat tuleen, jos kohteita oli näkyvissä. Toukokuun aikana vihollinen ei hyökkäillyt tai yrittänyt vanginsieppausta komppanian lohkolla, muualla kylläkin. Propagandalehtisiä ja -lähetyksiä levitettiin molemmin puolin rintamaa. Komppanian päällikkö kiersi tarkastamassa tukikohtia lähes joka päivä. Pataljoonan komentaja noin parin viikon välein. Lääkintähenkilöstö kiersi myös tarkastelemassa yleistä siisteyttä ja kenttäkäymälöitä. Liittoutuneiden maihinnoususta kuultiin radiosta 6.6., ja havaittiin vihollisen suorittavan lentotiedustelua. Muuta erikoisempaa vihollistoimintaa ei etulinjassa havaittu. Jotain kutenkin oli tapahtumassa. Ylempää käskettiin 8.6. varotoimenpiteenä kenttäpostin lähetys- ja lomakielto. Muutaman päivän perästä radiosta kuultiin masentavia uutisia kannakselta.
Lähtö etulinjasta
Kesäkuun 16. päivä saatiin määräys laittaa kaikki varusteet lähtökuntoon, sekä koota tarkoin määrätyt varusteet erikseen siirrettäväksi kuormastoon. Hevoset saapuivat kello 23.30 käsketyt varusteet kuormatiin kärryihin ja ne lähtivät ennalta määrättyyn paikkaan kello 02.00. Komppanian päällikön saatua ylempää ohjeet, hän antoi omat ohjeensa etulinjasta poistumisesta joukkueenjohtajille 17.6. kello 15.00. Kuten huomataan käsky irtaantumisesta annettiin salaamissyistä tietoon vain muutamaa tuntia ennen irtaantumista. Irtaantuminen suoritettiin kuin varkain ja salaa. Komppania perääntyi ilman ilman taisteluja Äänisen rantatietä suunnitellusti marssien ja autokuljetuksin läpi Äänislinnan (Petroskoin) kohjti Topasjärveä. Kiireinen siirtyminen Topasjärvelle johtui Laatokan rannan suunnassa tapahtuneesta Pisi-Saarimäki-Sammatus aseman (PSS-asema) yllättävästä liian aikaisesta murtumisesta 24.6.44. Tällöin tiet etelän suunnasta Petroskoihin ja Vieljärvelle vähitellen aukesivat venäläisille. Petroskoin suunnan joukkojen vetäytymisen turvaamiseksi oli tien Prääsä—Vieljärvi linjan eteläpuolelta pohjois- luoteeseen johtavat tiet tulpattava. Erääksi tulpaksi lähetettiin Jalkaväkirykmentti 9:n kolmas pataljoona Nuosjärvi—Topasjärvi linjalle. Aunus—Petroskoi (Muurmanskin valtatie) tieltä johti jonkinmoinen tieura Topasjärven eteläpuolitse Nuosjärvelle ja lännemmäksi Vieljärvi—Prääsä tielle Tsokkilaan. Pataljoonan kaista kulki Nuosjärvestä—Topasjärven länsipäähän. Siinä kaista teki suorakulman Topasjärvestä luoteeseen Vuohtjärveen. Oikeana naapurina JR 8 ja vasemmalla II/JR 9. Topasjärven etelpuolitse itään kulkevan tien suunnassa viivytti Nirkasta alkaen I/JR 9 (Hahtela). Kymmenes komppania eli Vilhon yksikkö, joutui pataljoonan kaistan eteläpäähän Topasjärvestä pohjoiseen, ja edellä mainittuun suorakulmaan Topasjärvestä Vuohtjärveen. Komppaniakaistan länsipuolella kulki tie Topasjärveltä Nuosjärvelle. Tie kulki myös komppanian kaistan läpi Topasjärven länsipäässä. Asemat tiedusteltiin ja aloitettiin niiden kaivaminen 29.6. ja partioitiin ahkerasti eri suuntiin. Varsinaisiin taisteluihin ei Topasjärvellä kuitenkaan jouduttu. Saman rykmentin I Pataljoona taisteli 30.6. komppanian eteläpuolella, se torjui vihollisrykmentin hyökkäykset. Sen länsipuolelle edenneen toisen vihollisrykmentin löi metsätaisteluissa reservinä olleet II/JR 9 ja Er.P 17. Vihollinen ei tullut komppanian alueelle, kuin pienin tiedustelupartion. I/JR 9 irtaantui 1.7. varhain aamulla viivyttäen Tsokkilan suuntaan. Vilhon komppania sai irtaantumiskäskyn Topasjärveltä 30.6. 1944 klo 23.30. Viivytystaisteluja käyden komppania perääntyi Vieljärven-Kolatselän-Hiisijärven kautta Loimolaan ja sen pohjoispuolelle Elolammen ja Tavaskaisen järven välimaastoon.
Vilhon kaatuminen
31.8. 1944 kello 18.10 haavoittui I Joukkueesta vihollisen kranaatista korpraali Seppänen Pentti vaikeasti päähän ja ympäri ruumista. Sotamies Karhapää rintaan vaikeasti. Sotamies Turunen lievästi jalkaan. Korpraali A. Piiroinen kuolettavasti rintaan. Vihollinen ampui iltapäivän kuluessa varmaan 15 kertaa kevyellä kraanaatinheittimellä. Vakaan 10 kertaa ja Veluun 8 kertaa. Päivän tappiot 3 haavoittunutta ja 1 kaatunut.” Vaikka Vilho Karhapää on tässä mainittu vaikeasti haavoittuneena rintaan, I Joukkueen tukikohta Vakaassa, kuoli hän samana päivänä vammoihinsa. Kaatumisilmoituksessa kuolinsyyksi on merkitty: Kranaatin sirpaleen osuma päässä.
Vilhon pitkä sotataival päättyi neljä päivää ennen aselepoa. Häntä kaipaamaan jäivät vaimo Tyyne ja kaksi poikaa; 7 -vuotias Toivo ja vajaa 5 -vuotias Hannes, jotka sillä hetkellä näyttävät, kaatumisilmoituksen mukaan, olevan evakossa Kiuruveden Toiviaisenkylän Savikaarressa (Kaarre).
Markku Lappalainen
Kirje Rouva Tyyne Karhapäälle 1944
Rouva Tyyne Karhapää, Kiuruvesi
Raskaana tehtävänäni on ilmoittaa Teille, että miehenne sotamies Vilho Karhapää kaatui 31.8. 1944. Loimolan suunnalla taistelussa kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista.
Sanottuna päivänä oli rintamaosallamme verraten rauhallista. Sen joukkueen miehet, jossa sankaripuolisonne palveli, olivat korsumme ulkopuolella. Silloin osui lähelle vihollisen ampuma kranaatti aivan miesten huomaamatta. Tällöin sai miehenne kranaatin siruja päähänsä. Kun häntä välittömästi ensiavun jälkeen vietiin sidontapaikalle, kuoli hän matkalla sinne.
Teitä on kohdannut suuri suru ja ankara menetys. Sen lisäksi, että olette joutunut lähtemään kodistanne vihollista pakoon, on teiltä nyt otettu vielä puolisonnekin. Jumalalla on varmaakin jokin meiltä salattu tarkoitus sille, että Hän antaa niin paljon murhetta ja tuskaa kansallemme ja sen koteihin. Kuitenkin meillä heikolla ihmisillä ei ole parempaa turvaa ja auttajaa kuin taivaan Herra, joka sanassa on luvannut olla murheellisten ja raskautettujen auttaja.
Hänen tykönsä me saamme elämämme raskaimpinakin hetkinä rukouksessa mennä eikä heitä ketään luotaan. Meillä kristityillä on myös ihana jälleennäkemisen toivo, sillä Jeesus Kristus on sanonut; Minä elän, jotta tekin saisitte elää.
Tuon toivon perustuksella mekin kerran saamme nähdä rakkaamme uudessa Isänmaassa, jossa ei ole sotaa ja verenvuodatusta, vaan ikuinen rauha. Jumalan sana pyytää lohduttaa teitä Herran lupauksella; Heittäkään kaikki murheenne hänen päällensä, sillä Hän pitää teistä huolen. Jumala isänviisaudellaan pitää huolen kaikista orvoista, niin myös teistäkin. Lähetän teille sydämellisen osanottoni surussanne ja Jumalan siunauksen toivotukset.
Teidän O. Krogerus, pastori
