Rääkkylän viimeisen veteraanin iltahuuto

– Taidan olla rääkkyläläisistä rintamalla olleista miehistä, veteraaneista viimeinen elossa oleva, arveli Ville Ikonen satavuotispäivänsä aattona syksyllä 2022. Hänen viimeisen iltahuutonsa aika koitti puolitoista vuotta myöhemmin, tänä vuonna toukokuun 20. päivänä.

Viljo eli Ville Ikosen kaikkiaan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi venähtänyt armeija-aika alkoi vuonna 1941 Jalkaväen koulutuskeskuksessa Kuopiossa ja jatkui Ratsuväen koulutuskeskuksessa, Uudenmaan Ratsurykmentissä Lappeenrannassa.

Varsinaiselle rintamalle joutumisestaan vuonna 1942 Ikonen muisteli 40 asteen pakkasta, jossa miehet odottelivat kahdeksan tunnin ajan kylmää kyytiä Äänisen rannalle.

– Kyllähän se pelotti, kun ensimmäisen kerran kovaan paukkeeseen, tositoimiin joutui.

Juuri asevelvollisuutensa suorittanut nuorukainen oli kiväärimiehenä. Usein oli kylmä ja nälkä. Jatkosodassa armeija marssi ´tyhjällä vatsalla´. Karhumäessä Ikonen oli vartiointitehtävissä. Hän kertoi ryhmä Oinosesta ja yönpäiväisistä partiointikierroksista, joita tehtiin hiihtäen.

– Joku lenkki piti aina pimeällä kiertää, muisteli hän. – Eräs taistelutoveri kaatui kierroksellaan. Sai osuman päähänsä.

Rintamalla Äänislinnan ympäristössä Ville Ikonen sairastui aliravitsemukseen ja päätyi sotilassairaalaan. Hänen hemoglobiininsa oli laskenut vaarallisen matalalle, niin, että edessä olisi ollut verensiirto. Mutta kaikki veri tarvittiin leikattaville haavoittuneille.

– Syöttivät sairaalassa sitten kananmunia ja mansikoita, että saivat veriarvot paremmiksi, mies muisteli.

Toivuttuaan parempaan kuntoon Ikonen palveli vielä autokomppaniassa, kenttävarikolla toimitusmiehenä. Palveluksesta hänet vapautettiin syyskuussa 1943, lopullisesti hänen sotansa päättyi syksyllä 1944. Lapin sotaan ei ko. ikäluokka enää joutunut. Sotilasarvoltaan Ville Ikonen oli sotamies. Sodasta hän selvisi haavoittumatta, hänen vaimonsa menetti kolme veljeään.

– Naapurin poikia.

Joitain vuosia sitten Ikonen sai Veteraaniliiton 60 vuotispäivän aikaan Puolustusvoimien ylipäällikön, Tasavallan Presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion allekirjoittaman kunniakirjan ja -merkin kiitokseksi isänmaan eteen tehdystä työstä.

 

 

´Elämä on ihanaa´

– On se 100 vuotta pitkä ikä, ihmetteli Ville Ikonen ikäänsä, jota hän pitikin elämänsä parhaana saavutuksena. Bonuksena sadan vuoden päälle tuli vielä puolitoista vuotta. – Elämä on ihanaa. Sodasta selviämisen jälkeen elämässä oli niin leipätyötä kuin lastenkaitsemista ja vanhustenhoitoakin.

Ville Ikonen oli syntynyt 11.11.1922 Haapasalmella, ajan tavan mukaan kotisaunassa, missä hän sitten saunoikin siitä lähtien, kun sodasta pääsi, lukuun ottamatta Palvelukoti Virsussa vietettyä elämän ehtoon paria viimeistä vuotta. Ikonen seurasi loppuun asti maailmanmenoa televisiosta ja ´sanomalehtiä kahtelemalla´. – Sotaa ei kukaan toivo, painotti hän.

Isä, ukko Pekka oli lähtöisin läheisestä Ikolansaaresta, äiti Tilda, o. s. Hirvonen saaresta hänkin, Oravisalosta. Ville oli kolmesta pojasta vanhin, tyttöjä oli kaksi. Lapsuus oli onnellista aikaa. Lapset leikkivät vanerista tehdyillä hevosilla ja reellä. Kesällä he pulikoivat järvessä ja hypivät tukkinipuilla, talvella hiihtivät, laskivat mäkeä ja riekkuivat napakelkalla. Koulunsa Ville Ikonen kävi neljässä vuodessa ja jatkokoulun muutamassa viikossa. Yksi mieluisimmista lapsuusmuistoista oli joulukirkkoon pääsy. Matkaan hevospelillä lähdettiin jo aamuneljältä. Paluumatkalla ajettiin kilpaa toisten kanssa.

– Hevoset hikeen.

Työntekoon ja tulevaan maanviljelijän ammattiinsa poika perehtyi isän opissa. Hän oli pienestä pitäen apuna riihenpuinnissa. Hauskinta oli kuitenkin kalalla käynti.

– Se oli samalla työtä ja huvia, kertoi Ikonen. Ylimääräiset kalat myytiin naapureille tai kauppaan. Mieluista oli myös marjastaminen, samoin sienten kerääminen. Kaikki nämä entisajan ´pakolliset harrastukset´ ovat nyt tämän päivän ihmiselle luonnossa rentoutumisen luksusta.

– Savotassakin kävin isän kanssa. Kymmenien kilometrien matkan taitoimme hevosella. Työpäiville kertyi pituutta jopa 14 tuntia.

Ammatinvalinta oli itsestään selvä. Vaihtoehtoja ei oikeastaan edes tullut mieleen. Työvuosinaan Ville Ikonen viljeli maata ja hoiti karjaa, raivasi peltoja pajukoista, ajoi rahtia hevosella ja oli savottahommissa.

 

Paras paikka Haapasalmi

Vaimo Liisa, o. s. Päivinen, löytyi kotikylältä, kilometrin matkan päästä. Vihillä käytiin vuonna 1950.

– Kaikki veljekset saimme vaimon omalta kylältä, ei tullut matkat maksamaan, vitsaili Ikonen.

Perhe kasvoi ensin pojalla ja muutamaa vuotta myöhemmin syntyi tytär, Ritva. Elämän ehkä onnellisin aika oli myös raskain. Pekka-poika oli vammautunut syntyessään ja tarvitsi jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa.

– Pyykinpesu oli jatkuvaa.

Pekka kuoli juuri kaksikymmentävuotispäivänsä alla.

– Isän kanssa kalastelimme, muistelee Joensuuhun asettunut Ritva Westman onnellista lapsuuttaan. – Meidän pojatkin kävivät aina ukin kanssa järvellä.

Ukista oli iloa poikien lapsillekin. Vanhimmalla pojalla on nyt 15-vuotiaat kaksoset, tyttö ja poika, keskimmäisellä yhdentoista ikäiset kaksospojat. Nuorin on vielä poikamies.

Karjasta Ikoset luopuivat 65 vuotta täytettyään.

– Vaikka Liisa olisi halunnut vielä vuoden jatkaa.

Näin aikaa jäi harrastuksillekin, mieluisalle kalastukselle, marjastukselle, sienestykselle ja polttopuiden teolle.

– Ja lukemiselle, täydentää tytär. – Isä oli aina kova lukemaan.

– Luin romaaneja usein yöllä kahteenkin asti, kertoo Ikonen itse. Mieluisin kirja oli Tuntematon sotilas. – Katsoimme elokuvankin Rasivaarassa, jonne Haapasalmelta oli tultu useammalla linja-autolla, innostui mies. Illan kruunasi vielä haitarilla soitettu Säkkijärven polkka.

– Tanssimassa kävimme Sangenlahden lavalla.

Aikaa matkailullekin riitti. Kotimaan lisäksi tutuksi tuli niin Ruotsia, Viroa, Venäjää kuin Saksaakin. Paras paikka oli kuitenkin Haapasalmi.

Liisa Ikonen kuoli 18 vuotta sitten.

– Täällä on hyvä olla, kiitti Viljo Ikonen Palvelukoti Virsua ja mietti kehitystä. Hänen lapsuudessaan ei ollut polkupyöriä. Pikkuvaivoja hoidettiin Mustanparran tipoilla ja Hota-pulverilla. Lapsilisää ei ollut, ei muitakaan avustuksia. Radiosta seurattiin maailman tapahtumia, mm. Tapio Rautavaaran keihäskisan voittoa vuonna 1952.

– Viljo oli elämänmyönteinen ja huumorintajuinen mies, kiittää Virsun väki puolestaan Villeä.

 

Kirjoittanut Kaarina Kainulainen