Kuvassa lippalakkipäinen mieshenkilö.

9-15-vuotiaan Pentti Alangon muisteluita sotavuosilta 1939-1945

/in , , , /by

Viime vuosisadan puolivälissä käydyt sodat kohtelivat kotipitäjääni Juukaa varsin lempeästi. Lukuun ottamatta muutamia paikallisia desanttihälyytyksiä, ei pitäjän alueella tapahtunut mitään tietooni tullutta tuhoa tuottanutta sotatointa, ei ilmasta, eikä maasta. Sotien raskain taakka siviiliväestölle olikin jatkuva huoli rintamalla taistelevasta perheenjäsenestä, pelko raakalaisiksi kuvattujen vihollisten miehityksestä ja mielivallasta, sekä taistelu välttämättömistä elämän tarpeista, ravinnosta ja lämmöstä.

Olin yhdeksänvuotias talvisodan syttyessä ja täytin viisitoista vuotta Lapin sodan päättymispäivänä 27. huhtikuuta 1945. Koin talvisodan ajan tuon ikäisen lapsen tavoin. Aistin vanhempieni mielialan ja koetin parhaani mukaan helpottaa heidän oloaan ja väsymystään. Isäni ei 1800-luvun puolella syntyneenä tarvinnut osallistua rintamapalvelukseen, vaan hänet oli komennettu paikallispäälikön tehtävään. Äiti ei kerinnyt enää kaikkeen ja minun oli vanhimpana lapsena otettava vastuuta nuoremmistani monien muiden kodin tehtävien lisäksi.

 

Juuan ensimmäinen ilmahälyytys

Jo pitkin syksyä oli juukalaisiakin opastettu suojautumaan ilmavaaran uhatessa. Jokaisella perheellä piti olla etsittynä suojapaikka, perunakuoppa tai joku muu sirpalesuojaksi kelpaava. Tulet uuneista ja hellasta oli sammutettava, etteivät savut paljastaisi lentäjille alhaalla lymyävää kylää. Samasta syystä oli tarkasti huolehdittava ikkunoiden peittämisestä illan pimetessä. Ilmasuojelun valvojat kiersivät kylää ja oveen nyrkillä paukuttaen ilmaisivat paheksumisensa valoa vuotavista ikkunoista. Henkilökohtaisena varautumisena tuli jokaisella olla hampaiden väliin asetettava puukapula kuulon suojelemiseksi, sekä kasteltava kangasrätti kaasupommien varalta. Ne, jotka joutuivat suojautumaan avoimeen kuoppaan tai ojaan, joutuisivat talvella varaamaan valkoisen lakanan peitteekseen. Kaikki oli valmista , mitään vaan ei tapahtunut. Asiat alkoivat unohtua.

Keskellä aurinkoista kirkasta pakkasaamua se sittem tapahtui, se ilmahälyytys. Laurilan mäeltä kuuluva moikuva ulina, nouseva ja laskeva läpitunkeva ääni kertoi, ettei nyt ole harjoituksesta, vaan tositilanteesta kysymys. Jos jossakin syntyi pientä paniikkia, oli se lyhytaikaista ja kirkonkylä oli nopeasti valmis vastaanottamaan vihamielisen vieraansa. Minulle tuo päivä on jäänyt hyvin mieleen ja siitä on sen vuoksi helppo kertoa.

Isän poissa ollessa muodostui perheemme äidistä ja neljästä lapsesta. Minut vanhimpana oli määrätty huolehtimaan kahdesta sisarestani, äiti jäi nuorimmaisen kanssa. Aamupuuro oli syöty ja talon uunit lämpiämässä. Taivaalle kohoavat lukuisat savupatsaat kertoivat muiden talojen kulkevan meidän kanssamme samassa aikataulussa. Muussa tilanteessa näkymä olisi ollut kuin maallisen rauhan idylli, kuin elävä joulukortti toivottamassa hyvää tahtoa kaikille maailman ihmisille. Nyt oli toisin. Nyt oli orastava paniikki. Pian putoaisivat pommit, eikä nuoremman sisareni toista kinnasta löydy mistään. Vesisankko on vain puolillaan ja uuni on saatava sammutettua. Muistan, että varsinaiseksi ongelmaksi muodostuivat suukapulat, jotka aikanaan oli hankittu, mutta sitten jonnekkin unohdettu. Nuorempi sisareni sai hampaidensa väliin puolilahon säipäreen polttopuiden joukosta ja vanhempi heistä puuvartisen haarukan.

Meidän perheen suojapaikaksi oli valittu talon vierestä maantienoja, johon yhdessä ryntäsimme. Asettelin sisareni vierekkäin, selkä selkää vasten: Isän opetuksia oli, että selän lämmöstä on aina huolehdittava. Kun selällä on lämmin, on lämmin muuallakin. Peittelin heidät siihen valkoisella lakanalla ja itse asetuin oman suojani alle pää sisariin päin. Näin pystyimme keskustelemaan keskenämme, kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä vain kuiskaten. Ehkä puolen tunnin ajan siinä jännittyneinä odottelimme. Muistan, että varsinaista pelon tunnetta siinä ei ollut, varmaan vähän kai toivoimmekin uudenlaista elämystä. Ojan pohjalla litteänä makaaminen tuntui turvalliselta. ”Eihän se pommi päähän osu, kun se korkealta pudotetaan, eivätkä sirpaleet kiertele ojien pohjia. Siellä ne huitelevat ylitsemme ja täältä suojasta me vain kuuntelemme niiden suhinaa” rauhoittelin suojattejani sovellellen tässäkin isäni sanomisia.

Hiljainen odottelu vai jatjui ja jatkui. Kuulin kuinka pikkusiskoni itki hiljaa ja kuiskasi: ”Minua palelee. Minä ihan tärisen”. Käsitin, että näin ei voi enää jatkua, ja kurkistin suojani alta. Näin äitini istumassa ojan pohjalla pikkuveli sylissään. Näin myös osuuskaupan kellarin oven avoimena ja kaupanhoitaja Väinö Häkkisen kävelevän tietä myöten luoksemme. Hän keskusteli hetken äitini kanssa hiljaa ja sanoi sitten niin kovalla äänellä, että lähellä suojautuneet sen kuulivat: ” Ei sieltä näytä mitään tulevan. Me ainakin menemme sisälle lämmittelemään. Mennään sitten takaisin kellariin, jos lentokoneiden ääniä alkaa kuulua.” Vähin äänin äitikin kokosi lapsensa ja me siirryimme sisälle lämmittelemään. Minä sain kuitenkin pienen lämmittelyhetken jälkeen lähteä ulos taivasta kuuntelemaan. Ilmahälytyksen loppumerkkiä ei vain kuulunut ja kyllästyneinä odottamiseen ihmiset alkoivat palailla sisätiloihinsa. Yhdestä ja toisesta talosta alkoivat savut tupsahdella taivaalle ja näin kylä palasi normaaliin päivärytmiinsä hälytystilasta huolimatta.

Vaara ohi-merkki vasta kuuden tunnin kuluttua ja tunnollisimmatkin pelkääjät pääsivät pois perunakuopistaan. Myöhemmin kerrottiin, että Pokolankankaalla olisi joku pikkulapsi kylmettynyt niin pahasti, että olisi menehtynyt. Jos tämä pitäisi paikkansa, olisi tuo pikkulapsi sotiemme ainoa ilmavihan uhri Juuassa.

Kerran alkuaan päästyään toistuivat hälytykset tiheään. Jo aamulla tiesivät kirkonkylän lapset päiväohjelmansa. Kirkas ja selkeä pakkassää tiesi pysymistä pihapiirissä. Pilvisenä päivänä uskalsi lähteä Peltolan hiekkamontulle mäenlaskuun.’

Radion kuuntelu oli vaikeaa. Venäjäläiset lähetttivät rajan takaa ulvovaa häirintäsignaalia, joka peitti suomalaisen ohjelma lähes täysin. Vaikeasti, mutta kuitenkin suomalaista ohjelmaa selvemmin kuultiin vihollisen propagantalähetykset. Kiertävien huhujen kautta kuulimme Tiltuksi nimetyn naisäänen kertoneen Juuan olevan seuraavien pommitusten kohteena. Talvisodan päättänyt rauha ennätti kuitenkin väliin ja pelasti meidät.

 

Kirjoittanut Pentti Alanko (s.1930) 2025

Sotien 1939–1945 Pohjois-Karjalan perinneyhdistyksen lippu naulattiin ja siunattiin

/in , , , , , , , , , , , , , , , /by

Yhdistyksemme lippu naulattiin ja siunattiin käyttöönsä Joensuun Pielisensuun kirkossa elokuun 13.päivänä. Päivä on yhdistyksen perustamisen 5-vuotispäivä ja Ilomantsissa vuonna 1944 saavutetun voiton 81-vuotispäivä. Lipunnaulaustilaisuuden ohjelma (Joensuu 13.elokuuta 2025). Lippu on Tammenlehvän perinneliiton lippuohjeen mukainen ja se pohjautuu Komentajakapteeni evp, graafikko Tapani Talarin suunnittelemaan Tammenlehvän Perinneliiton lippuun, joka otettiin käyttöön 13.maaliskuuta 2025. Lippumme on ommellut taideompelija Paula Riihuhta.

Kuvassa ihmisiä kirkossa.

Lipunnaulaus- ja siunaustilaisuuden osallistujia Pielisensuun kirkossa. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

Kuvassa mieshenkilöt kirkossa.

Kuvassa etualalla sotaveteraani Reino Kurvinen (vas.) ja Ilomantsin perinnetoimikunnan pj. maakuntaneuvos Markku Lappalainen. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

 

Juhla alkoi Karjalan jääkärien marssin tahdissa

Ainutkertainen tilaisuus käynnistyi MPK Savo-Karjalan soittokunnan esittämällä Karjalan jääkärien marssilla kapellimestari Mika Hirvosen johtamana. Yhdistyksen puheenjohtaja Ilpo Saarelainen lausui juhlan tervetuliaissanat ja muistutti tunteikkaassa puheessaan, että sotasukupolven ansiosta meiltä ei puutu Suomesta mitään ja kaikki on hyvin. Saarelaisen puhetta seurasi soittokunnan esittämä Juhlasoitto veteraaneille ja Sotavainajien vaalimisyhdistyksen puheenjohtajan Eversti evp. Pertti Suomisen lippupuhe. Suominen kehui puheessaan, että Pohjois-Karjala on toiminut hyvänä esimerkkinä veteraaniperinteen vaalimisessa monille vielä suuntaansa hakeville yhdistyksille. Lue Suomisen puhe täältä: Lippukirja (Joensuu 13.elokuuta 2025)

Kuvassa soittokunta esiintyy.

MPK Savo-Karjalan soittokunta esiintyy (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

Kuvassa mieshenkilö puhujanpöntössä.

Ilpo Saarelainen esitti juhlan tervetuliaissanat. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

Kuvassa mieshenkilö puhujanpöntössä.

Eversti, evp. Pertti Suominen puhuu. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

 

Lipunnaulauksen henkilöstö

Lipunnaulauksen johti sotakamreeri Rauno Suhonen, lippu-upseerina toimi Eversti evp. Jouni Mattila ja lippukirjan pitäjänä yhdistyksen varainhankintapäällikkö Ilkka Savolahti. Nauloja lyötiin lippuun yhteensä 24. Rauno Suhonen luki naulaussanat jokaisen naulaajan kohdalla ja kutsui naulanlyöjät paikalle yksitellen. Lipunnaulaussanat on luettavissa täältä: Lipunnaulaussanat (Joensuu 13.elokuuta 2025) ja lippukirja täältä: Lippukirja (Joensuu 13.elokuuta 2025)

Kuvassa mieshenkilö puhujanpöntössä.

Sotakamreeri Rauno Suhonen johtamassa lipunnaulausta (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

 

Jalkaväkirykmentti 9:n veteraani, pikkulotta ja sotaorpo löivät lippuun sotasukupolven naulat

Koska sotavuosien päättymisestä on aikaa jo yli 80 vuotta, oli suuri ilo, että saimme naulaajaksi virkeän jatkosodan rintamamiehen. Veteraanisukupolven naulan (naula nro:1) löi itseoikeutetusti maakunnassa perustetun Jalkaväkirykmentti 9:n ilomantsilainen veteraani Reino Kurvinen (s.1924). Naulaussanoissa todettiin; Ilman niitä mittaamattoman arvokkaita uhrauksia ja tekoja, joita sotiemme veteraanit Itsenäisen Suomen, sen koskemattomuuden, itsemääräämisoikeuden ja vapauden puolesta ovat menneinä vuosikymmeninä tehneet, emme me nyt olisi tässä. Velvoittakoon tämä ensimmäinen naula lipussamme sotiemme veteraanien edustajan naulaamana Sotien 1939–1945 Pohjois-Karjalan perinneyhdistystä ja sen jäseniä uhrautuvaan työhön Isänmaamme parhaaksi. Toisena sotasukupolven edustajana naulan löi kontiolahtelainen pikkulotta Faina Kukkonen. Hänen naulansa oli nimetty Isänmaan naulaksi (naula nro: 11). Jäsenyhdistysten naulan (naula nro: 5) löi sotaorpo Aune-Inkeri Keijonen.

Kuvassa kolme mieshenkilöä lipun äärellä.

Reino Kurvinen (kesk.) naulaamassa lippua. Markku Lappalainen (vas.) ja Jouni Mattila seuraavat. (kuva; Mikko Rautiainen 2025)

Kuvassa sotaveteraanin saama lipunnaulaustodistus.

Reino Kurvisen lipunnaulaustodistus. (kuva: Jouni Mattila 2025)

Kuvassa nainen ja mies lipun äärellä.

Pikkulotta Faina Kukkonen naulaamassa lippua. Oikealla Jouni Mattila. (kuva; Mikko Rautiainen 2025)

Kuvassa naishenkilö lipun äärellä.

Aune-Inkeri Keijonen (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

 

Opiskelijat edustivat lipunnaulaajina maakunnan nuorisoa 

Nuoren sukupolven edustajina juhlassa toimivat Kontiolahden lukion oppilas Veeti-Ville Örn ja Riverian oppilaskunnan hallituksen pj. Siiri Kiiski Nurmeksesta. Örnin naula oli nimetty Suomalaisen nuorison naulaksi (naula nro: 9) ja Kiisken naula Historiaa ja nykypäivää yhdistäväksi naulaksi (naula nro: 10). Kun lipunnaulaajina oli Tammenlehvän sukupolvea ja nykynuoria, voi perustellusti sanoa, että sotavuodet ja tulevaisuus löivät juhlassa kättä.

kuvassa kaksi mieshenkilöä kättelee.

Veeti-Ville Örn (vas.) ja Lippukirjanpitäjä Ilkka Savolahti. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

kuvassa naishenkilö lipun äärellä.

Siiri Kiiski naulaamassa lippua. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

 

Lipun muut naulat lyötiin seuraavassa järjestyksessä:

  • nro:2: Maakunnan naula, lyöjänä maakuntajohtaja Markus Hirvonen
Kuvassa kaksi mieshenkilöä lipun äärellä.

Maakuntajohtaja Markus Hirvonen (vas.) ja Jouni Mattila (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 3: Puolustusvoimien naula, lyöjänä Kainuun prikaatin apulaiskomentaja eversti Tomi Pekurinen
Kuvassa mieshenkilöt lipun äärellä.

Everstit Tomi Pekurinen (vas.) ja Jouni Mattila (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 4: Perustajajäsenen naula, lyöjänä yhdistyksen ensimmäinen pj. Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulun johtava rehtori Jyrki Huusko
Kuvassa mieshenkilöt lipun äärellä.

Jyrki Huusko (vas.) ja Jouni Mattila (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 6: Perinnetoimikuntien naula, lyöjänä Nurmeksen perinnetoimikunnan pj. Historian- ja yhteiskuntaopin lehtori Mikko Rautiainen
Kuvassa mieshenkilöt pöydän äärellä.

Mikko Rautiainen (vas.) kirjoittamassa lippukirjaa. Oikealla Ilkka Savolahti. (kuva: Aleksander Roszczenko 2025)

  • nro:7: Kirkkojen naula, lyöjänä Joensuun ort.seurakunnan kirkkoherra, rovasti Aleksander Roszczenko
Kuvassa mieshenkilö lipun äärellä.

Aleksander Roszczenko (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

  • nro: 8: Hengellisen työn naula, lyöjänä Joensuun rovastikunnan lääninrovasti, kirkkoherra Tiina Wiberg
kuvassa nainen ja mies lipun äärellä.

Tiina Wiberg naulaamassa lippua. Oikealla Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

 

  • nro: 12: Kuntien naula, lyöjänä Joensuun kaupunginjohtaja Jere Penttilä
Kuvassa mieshenkilöt lipun äärellä.

Joensuun kaupunginjohtaja Jere Penttilä (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 13: Vapauden perinnenaula, lyöjänä Pohjois-Karjalan Reserviupseeripiirin pj. Pekka Martikainen (naula lyödään myöhemmin naulaajan poissaolon vuoksi.)

 

  • nro: 14: Tammenlehvän perinneliiton naula, lyöjänä Tammenlehvän perinneliiton pj. oikeustieteiden kandidaatti Timo Laitinen
Kuvassa mieshenkilöt kättelevät lipun äärellä.

Timo Laitinen (vas.) kättelee Jouni Mattilaa lipunnaulauksen jälkeen. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 15: tukityön naula, lyöjänä Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen, Ikääntyneiden palvelujen toimialueen, yhteiset palvelut, palvelujohtaja Hannele Komu.
Kuvassa nainen ja mies lipun äärellä.

Hannele Komu (vas.) ja Jouni Mattila (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 16: Perinnetyön naula, lyöjänä Perinneyhdistyksen alueellisen neuvottelukunnan pj. kansanedustaja Hannu Hoskonen
Kuvassa mieshenkilöt lipun äärellä.

Hannu Hoskonen (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 17: Ilmavoimaperinteen naula, lyöjänä Karjalan lennoston komentaja eversti Johan Anttila
Kuvassa mieshenkilöt lipun äärellä.

Everstit Johan Anttila (vas.) ja Jouni Mattila (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 18: Arvoperinteen naula, lyöjänä Pohjois-Karjalan rajavartioston komentaja, eversti Matti Pitkäniitty
Kuvassa kaksi mieshenkilöä lipun äärellä.

Everstit Matti Pitkäniitty ja Jouni Mattila (kuva; Kalevi Lohiranto 2025)

 

  • nro: 19: Arvostuksen naula, lyöjänä kauppaneuvos Väinö H. Broman
Kuvassa mieshenkilöt lipun äärellä.

Väinö H. Broman (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 20: Palvelualttiuden naula, lyöjänä Kiteen rajakillan pj. sotakamreeri Timo Päivinen

Timo Päivinen (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025)

  • nro: 21: Kannustuksen naula, lyöjänä Karjalaisen kulttuurin Edistämissäätiön kunniajäsen, asessori Timo Nevalainen
Kuvassa mieshenkilöt lipun äärellä.

Timo Nevalainen (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

  • nro: 22: Lipun tukijan naula, lyöjänä Suomen Seniorikodit ry:n pj. sosiaalineuvos Ahti Karttunen
Kuvassa mieshenkilöt lipun äärellä.

Ahti Karttunen (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

  • nro: 23: Lipun tekijän naula, lyöjänä taideompelija Paula Riihuhta
Kuvassa nainen ja mies mies lipun äärellä.

Paula Riihuhta (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

  • nro: 24: Vastuun ja velvollisuuden naula, lyöjänä perinneyhdistyksen pj. rehtori Ilpo Saarelainen
Kuvassa mieshenkilöt lipun äärellä.

Ilpo Saarelainen (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

Kuvassa kehyksissä olevia todistuksia pöydällä.

Lipunnaulaustodistukset (kuva: Jouni Mattila 2025)

 

Lipun siunaus

Lipun naulausta seurasi lipun siunaus, jonka suorittivat kenttärovasti Penna Parviainen ja kirkkoherra Aleksander Roszczenko. Siunauksen jälkeen laulettiin isänmaallinen virsi 578. Virren jälkeen toiminnanjohtaja Jouni Mattila luovutti lipun puheenjohtaja Ilpo Saarelaiselle, joka asetti sen jalustaan siniristilipun viereen.

Kuvassa kolme mieshenkilöä lipun kanssa.

Aleksander Roszczenko (vas.), Penna Parviainen ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

Kuvassa mieshenkilöt lipun kanssa.

Ilpo Saarelainen (vas.) ja Jouni Mattila. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

Isänmaallisen juhla päätöksenä olivat musiikkiesitykset, tervehdykset, kiitossanat ja kakkukahvit. Lapsikuoro Tiuku ja Mosaiikki, johtajanaan kanttori Tiina Korhonen esittivät yhdessä MPK Savo-Karjalan soittokunnan kanssa Veteraanin iltahuudon. Kansanedustaja Hannu Hoskonen esitti valtiovallan tervehdyksen ja pj. Timo Laitinen Tammenlehvän perinneliiton tervehdyksen. Molemmat kiittelivät puheenvuoroissaan maakunnassa tehtyä veteraani- ja perinnetyötä. Kiitossanat lausui Jouni Mattila, joka käsitteli puheessaan maakunnan perinnetyön vaiheita sen alkuajoista tähän päivään ja totesi, että Pohjois-Karjala on saanut toimia monenlaisten hankkeiden pilotoijana. Puheensa lopuksi, pitkän ja ansiokkaan päivätyön maanpuolustuksen parissa tehnyt Mattila kertoi vetäytyvänsä eläkkeelle toiminnanjohtajan tehtävästä mutta jatkavansa toimintaa perinnetyön taustajoukoissa. Lue Mattilan puhe täältä: KIITOSSANAT LIPUN NAULAUS13082025. Muistorikas juhla päättyi seisaaltaan laulettuihin Sillanpään marssilauluun ja Karjalaisten lauluun soittokunnan säestämänä. Juhlan päätteeksi Pielisensuun seurakunnan järjestämille kakkukahveille, joiden aikana kirkkoherra Wiberg käytti puheenvuoron kaikkien lipunnaulaajien puolesta.

Kuvassa juhlaesiintyjiä.

Lapsikuoro Tiuku ja Mosaiikki esiintyy. Etualalla kapellimestari Mika Hirvonen (kuva: Jouni Mattila 2025)

Kuvassa mieshenkilö puhunjanpöntössä.

Hannu Hoskonen puhui valtiovallan puolesta. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

Kuvassa mieshenkilö puhujanpöntössä.

Timo Laitinen puhuu. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

Kuvassa mieshenkilö puhujanpöntössä.

Jouni Mattila esitti juhlan kiitossanat. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

Kuvassa katettu kahvipöytä.

Lipunnaulaustilaisuuden Kakku- ja piirakkakahvit Pielisensuun seurakunnan tiloissa. (kuva: Jouni Mattila 2025.)

Kuvassa kahvitus.

Lipunnaulaustilaisuuden juhlakahvit Pielisensuun kirkossa. (kuva: Mikko Rautiainen 2025.)

Mikko Rautiainen, viestintävastaava, Sotien 1939–1945 Pohjois-Karjalan perinneyhdistys

Kuvassa nainen ja taustalla karjalaistyylinen rakennus.

Hyrsylän mutka jäi evakuoimatta – Tertun tie kulki vankileirin kautta Suomeen

/in , , , , /by

Ilomantsilainen Terttu Korhonen näkee samanlaisia piirteitä talvisodan ja Venäjän Ukrainaan tekemän hyökkäyssodan alkamisessa. Pienen lapsen omat muistikuvat, kehomuistista, yhdistyvät kuviin Ukrainan äitien pakenemiseen lapsiensa kanssa sodan jaloista.

Terttu jäi perheensä kanssa talvisodan syttyessä Hyrsylän mutkan Ignoilan kylään, koska Ignoilan, Hautavaaran ja Hyrsylän kyliä ei evakuoitu. Suomi ei uskonut sodan syttymiseen, vaikka siihen alettiin varautua.

Tilanne muuttui nopeasti. Alueelle jääneiden ihmisten todettiin 30.11.1939 olevan sovjetin rahvasta eli Neuvostoliiton alaisia. Piti toimia Otto Wille Kuusisen hallituksen antamien ohjeiden mukaisesti.

Kahden kuukauden jälkeen alueen asukkaat siirrettiin Petroskoin ja Aunuksen välimaastossa olevaan Interposolkan vankileirille. Sinne siirrettiin satoja ihmisiä ja matka kesti kaksi päivää.

Monet kuihtuivat ruuan puutteen tai pienten annosten takia. Ruokaa ei saanut, ellei osallistunut työhön.

Keväällä 1940 Moskovan suurlähettiläs Juho Kusti Paasikivelle lähti anomus Suomeen pääsemiseksi. Luovutusehtojen tultua hyväksytyksi 2,5-vuotias Terttu pääsi 25.5.1940 äitinsä ja satojen muiden vankileirillä viruneiden kanssa Suomeen.

Härkävaunut toivat Hyrsylän mutkan asukkaat ensin Tohmajärven Kaurilan asemalle ja siitä edelleen tavaravaunuissa Helsinkiin Kaisaniemen koululle, jossa oli muun muassa terveystarkastukset ja kuulustelut. Evakkopaikka löytyi lopulta Kortesjärveltä.

Varhaislapsuudestaan huolimatta Tertun mieleen jäi vankileirin ja evakkomatkan aikana muutamia asioita. Hän käveli äitinsä kädestä pitäen kohti härkävaunuja ja katseli maailmaa sotilaiden saappaiden korkeudelta. Äidin oikean käden käsivarrella nukkui pikkusisko, joka kuitenkin menehtyi Suomeen päästyä.

Toinen vahva muistikuva piirtyi härkävaunujen tultua Tohmajärven Kaurilan asemalle. Nälkiintyneille palaajille oli tarjolla ruokaa höyryävistä kattiloista. Äidin sanat ” nyt myö saahaan syyvä” jäivät mieleen.

Terttu muistaa pikkusiskonsa arkkuun laittamisen.

– Hän oli kuin nukke äitinsä morsiushuntuun käärittynä pienessä arkussaan.

 

Takaisin Ignoilaan

Perhe pääsi palaamaan kotikonnuilleen vuonna 1941. Isän karjalaistyylinen kotitalo ja pihapiiriin rakennettu hirsitalo olivat jäljellä, mutta tapetit oli tämän rakennuksen seiniltä revitty.

Kesäkuussa 1944 alkoi toinen evakkoreissu. Terttu muistaa leikkineensä käpylehmien ja suolaheinien parissa, kun kuuli vanhempiensa keskustelevan evakkomääräyksestä. Läheistä Veskelyksen kylää oli jo pommitettu.

Tällä kertaa evakkomatka suuntautui Soiniin, jossa alkoi Tertun koulutaival kuusivuotiaana. Ensimmäisen lukukauden äitienpäiväjuhlassa evakkotyttö Terttu esitti laulut ”Jo käki puussa

kukahtaa, kukkuu, kukkuu ” ja ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu, käki kukkuu siellä ja kevät on”.

Laulunsa aikana Terttu huomasi äitien pyyhkivän silmäkulmiaan.

Olojen vakiinnuttua Ruusuvuon (vanhempien sukunimi) perhe asettui asumaan Juuan Kuhnustan kylälle. Juuassa Terttu sai käydä oppikoulun ja suunnisti kohti lapsuudesta asti ollutta unelma-ammattia. Hän pyrki 16-vuotiaana Savonlinnan seminaariin toiveena saada opiskella myös ortodoksista uskontoa. Seminaarin johtaja ohjasi Tertun kuitenkin Hämeenlinnan seminaariin, jossa oli kansakoulun opettajiksi opiskeleville myös ortodoksiuskonnon kursseja.

Oppikoulusta saadun hyvän päästötodistuksen perusteella Terttu pääsi hakemaan koulutukseen 90 muun hakijan kanssa. Pääsykokeiden perusteella 30 hakijaa pääsi opiskelemaan kansakoulun opettajaksi.

Hän on kiitollinen vanhemmilleen. Isä laittoi todennäköisesti viimeisetkin roponsa tyttärensä koulutukseen.

 

Opettajaksi Ilomantsiin

Opettajan työ alkoi Ilomansin Hattuvaaran koulussa. Hän ihastui kylällä olevaan pyhien Apostolien Pietarin ja Paavalin ortodoksiseen tsasounaan ja kyläläisten lähimmäisenrakkauteen.

Rakkaus syttyi myös Kaukaan metsäteknikko Heimo Korhoseen, jonka työpaikan vaihduttua muuttui myös kotikunta Kontiolahdelle kuudeksi vuodeksi.

Uusien työpaikkojen löydyttyä Ilomantsista, paluu oli helppo. Puoliso menehtyi 1970, elämässä alkoi uusi vaihe yksinhuoltajana.

Peruskoulu-uudistuksen yhteydessä vuonna 1974 Terttu pääsi opettamaan aiempaa enemmän musiikkia muiden peruskoulussa opetettavien aineiden lisäksi.

Hän toimi johtajana ala-asteen, yläasteen ja lukion kuoroissa, jotka valmistivat 3- äänisiä esityksiä lähinnä kouluun omiin juhliin.

Opettajan työn ohella lapsi- ja nuorisokuoroissa opeteltiin karjalaisia ja ortodoksia lauluja. Kuoro pääsi jopa valtakunnalliseen taidetapahtumaan.

Tsizoit-kuoro puolestaan esitti lauluja karjalan kielellä. Terttu toimi siinä laulajana ja oli yksi kuoron perustajäsenistä

Arkkipiispa Paavali ihastui Tertun johtamaan ortodoksiseen kuoroon ja kutsui sen palvelemaan Kuopion kirkon liturgiassa papiston kanssa.

 

Kiitollinen veteraaneille

Terttu Ruusuvuo puhui opiskelukavereille evakkoudestaan vasta koulutuksen päätyttyä. Hän oli kuullut Karjalan evakkojen saaneen muualla huonoa kohtelua, vaikka itse ei ollut sitä kohdannutkaan.

Vankileiristä hän alkoi puhua vasta päästyään osalliseksi Sotainvalidien etuuksista ja palveluista 2000-luvun alussa.

Haikon kuntoutuslaitoksessa hän tohti kertoa asiasta, ja paikalla olleet parikymmentä vuotta vanhemmat sotiemme veteraanit kehottivat ”tyttönä” pitämäänsä Terttua kertomaan evakkotarinaa jälkipolville. Tämmöistäkin sota-aikana koettiin.

Haikossa Terttu kertoi tarinaansa vesissä silmin, myöhemmin pienemmän liikutuksen vallitessa.

– Jos emme olisi päässeet vuonna 1940 Suomen puolelle, elämänpolku olisi ollut kokonaan toisenlainen. Se oli vähästä kiinni.

– Olen kiitollinen sotiemme veteraaneille ja sotasukupolvelle, että Suomi säilytti itsenäisyytensä.

– Kyllä kannattaisi sopia, ettei syntyisi sotia.

Epävakaisesta maailmantilanteesta huolimatta Terttu Korhonen luottaa Suomeen, Suomen puolustukseen ja nuorisoon.

– Minä menen sinne, minne kuulun.

Tästä sukulaisnuoren lausahduksesta Terttu sai eväitä valmistautuessaan pitämään kutsuntatilaisuudessa puhetta. Maanpuolustus on korkealla myös nuorten arvoissa.

Terttu Korhonen arvostaa suuresti veteraanijärjestöjen tekemää työtä.

– Olen myös kiitollinen, että Sotaveteraanien, Rintamaveteraanien ja Sotainvalidien työn jatkajana toimiva perinnetoimikunta pitää huolta sotasukupolvesta ja järjestää Ilomantsissa tilaisuuksia, joissa voi kahvittelun ohessa osallistua yhteislauluihin, kuunnella ajankohtaisia asioita ja olla mukana yhteisössä.

 

Haastattelu ja teksti: Markku Lappalainen (kesäkuussa 2025)

 

Tertun johtama ala-asteen kuoro esitti kalevalaisen vieraan tervehdyksen vuonna 1991 Tasavallan presidentti Mauno Koiviston Ilomantsin vierailun aikana.

Kuvassa nainen karjalaistyylisen rakennuksen sisällä. Taustalla ikoni.

Terttu Korhonen Ilomantsin Parppeinpirtillä. (kuva: Markku Lappalainen)

Kuvassa sotilas.

Vääpeli Sulo Leppänen (1919-1966)

/in , , , /by

Polvijärven suojeluskunnan SA-paikallispäällikkö Vääpeli Sulo Johannes Leppänen

Synt. 24.6.1919 Polvijärvi. Ammatti Maanviljelijä. Vaimo Aino Mirjami. Viisi lasta. Kuollut 18.4.1966 maanviljelijän ammatissaan heinälatoon. Koulusivistys 4/4lk. kansak. Koulun päästötodistus Lehtovaaran piirin kansakoulusta. Kirjoitettu kouluun yläkoulun 1. vuosiluokalle 15.8.1928 ja on nyt suorittanut kansakoulun oppimäärän täydellisesti. Hän on osoittanut hyvää (10) käytöstä ja hyvää(10) huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta. ( Muutkin numerot hyviä tai tyydyttäviä.) Lehtovaarassa toukokuun 20 p:nä 1932 johtokunnan puolesta Matti Sidorow, ja koulun johtaja ja opettaja Linda Sveins. Isän nimi Heikki, ammatiltaan suutari. Äidin nimi Iita. Vaimon Aino Mirjamin äidin nimi oli myös Iita. Ainon isä Heikki oli ammatiltaan maanmittaaja.

Kuvassa kihlapari.

Aino ja Sulo kihlajaiskuvassa (kuva: Sulo Leppäsen albumi)

Armeijassa ja talvisodan alussa 3.Pr. ssa (3.Pr.kuului sodan alkuvaiheessa Raudun ryhmään) palvellut Sulo J. Leppänen haavoittui todennäköisesti ollessaan pst. tykkeineen tukemassa 12.12.1939 9.Rajakomppanian kolmella joukkueella suorittamaa tukikohdan takaisin valtausta.

Hän toimi jatkosodan ajan Polvijärven suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Toimipaikkana suojeluskuntatalo Suojakalliossa.

Sotilaspassin tiedot:

Kuvassa sotilaita tuvassa.

Tupakuva varusmiesajalta v.1939. Sulo Leppänen seisomassa kuvassa oikealla. (kuva: Sulo Leppäsen albumi)

Hyväksytty palvelukseen vapaa-ehtoisena 2.9.1938. Astunut vakinaiseen palvelukseen 2.9.38 Joukko-osasto VR ja määrätty Tykkikomppaniaan. Sotilasvala 6.12.1938. Kuulunut suojeluskuntaan: 3 vuotta Polvijärven suojeluskuntaan(liittynyt 6.12.1936). Palveluksen laatu: Aseellinen, peruskoulutuksen jälkeen suorittanut RAUK:n ajalla 1.1 – 28.4.1939 jonka jälkeen toiminut komppaniassa krh. kouluttajana. Erikoiskoulutus: Krh:n johtaja. Ylennykset: Korpr. 28.4.1939, alikers. 16.6.1939. Sot.arvo res. siirrettäessä alikers. Kunnia ja ansiomerkit Vm 2 1939. Ampumaluokat: Hyvä. Vapautettu vakinaisesta palveluksesta 1.12.1939. Jää palvelukseen sodan takia. Yleinen palvelusaika 440 vrk.

Kuvassa sotilaita ulkona.

Sulo Leppänen varusmiehenä (kuva: Sulo Leppäsen albumi.)

Kuvassa sotilas.

Alikersantti Sulo Leppänen (kuva: Sulo Leppäsen albumi)

Talvisota: Saapunut 17.10.1939 3.Pr. (siis armeijassa olo aikana YH). Tehtävä lkp:n aikana Pst. tykin johtaja. Erikoiskoulutus: Pst. tykin johtaja (Pst.tykki kurssi 17.10.1938-7.11.1939) ja krh:n johtaja. Käytös: Hyvä. Osanotto taisteluihin: Kuuttaa, Kiviniemi, Taipale. Tehtävä sodan aikana: Pst. tykin johtaja. Haavoittumiset: Haavoittui 12.12.1939 vasempaan jalkaan, mikä jäänyt polvesta jäykäksi. Siirretty: 13.12.39 35. Sotasairaalaan. Arvo tai kunniamerkki: Vm 2. ja Talvisodan muistomitali. Vapautettu: 14.5.1940 Lomautettu toistaiseksi. Palvelusaika 6kk 27pv.

Kuvassa mies istumassa.

Sulo Leppänen haavoittumisen jälkeen. (kuva: Sulo Leppäsen albumi.)

Kuvassa miehiä sotasairaalassa.

Sotasairaalassa 10.4.1940. Sulo Leppänen oikealla edessä. (kuva: Sulo Leppäsen albumi.)

Kuvassa miehiä sairaanhoitajien seurassa.

Sulo Leppänen sotasairaalassa 10.4.1940. (kuva: Sulo Leppäsen albumi.)

Vapautuspäätös: Pohjois-Karjalan suojeluskuntain piiripäällikkö on tekemällään tänään tekemällään päätöksellä ALSA:n 73 §:n 1 mom:n ja L.T.O: n D 81 a kohdan nojalla Sulo Joh. Leppäsen, s. 24.6.19. vapauttanut kokonaan asevelvollisuudesta. Joensuussa 16.5.1940. Haavoittuminen: Taipaleessa. Kranaatin sirpale osunut lantioon, reiteen ja polveen pitkittäin niin että vei osan reisiluusta katkaisematta kuitenkaan luuta kokonaan, vaurioitti myös polvea. Lihakset kärsivät myös vakavia vaurioita. Oli itse kertonut olleensa mukana pienemmässä hyökkäyksessä tuona päivänä kun kranaatin sirpale osui. Sotapäiväkirjassa 12.12.39 on maininta viholliselle menetetyn etummaisen tukikohdan valtausyrityksestä. Haavoittumisesta en ole löytänyt sotapäiväkirjoista mainintaa. Lähteet: Sotilaspassi, sotapäiväkirjat, Timo Leppänen. Koonnut Markku Sirviö.

Kuvassa sotilas.

Sulo Leppänen haavoittumisen jälkeen, vasen jalka ohut. (kuva: Sulo Leppäsen albumi)

II/JR 23 sotapäiväkirjassa 11.12.39. klo 21.00 Alistettiin yksi kk joukkue 9. Raja.K:lle Alcazarin takaisin valtausta varten. Metsäpirtin osaston sotapäiväkirjassa 11.12.39.klo 17.50 III AK: n antamasta tehtävästä johtunut käsky 9. RajaK:lle:- Vihollinen: Koukunniemessä. Päässyt todennäköisesti ”Algazarin” kasematissa. -Omat joukot: Pääpuolustuslinjamme entinen.Oikealla JR 30: n joukkoja. Vasemmalla sen III pataljoona. Takana JR 23:n yksi joukkue vastaanottoasemissa Terenttilänsuolla. -Oma tehtävä: 9. RajaK. ottaa kasematit haltuunsa, joihin jää 1 joukkue x 3Kk:ä. Muu osa komppaniasta jää saumaosastoksi suolle kasemattien taakse. Klo 22.30 9. RajaK. Terenttilässä. Klo 22.45 Käskynanto joukkueenjohtajille Kk. korsussa. 12.12.39 klo 04.30 Tykistövalmistelu ”Algazariin”. Klo 04.35 Hyökkäys alkoi pitkin Mustaojan notkoa. I joukkue eteni edellä, valtasi kasematin . II joukkue varmisti jokihaaraa. III joukkue miehitti kasematin. Hyökkäystä tuki 2 Kk:ä JR 30:stä suunnitelman mukaan. I joukkue jatkoi hyökkäystä, mutta se tyrehtyi ryssän konetuliaseiden ampuessa kiivaasti joenpenkalta. Kasematti vallattiin klo 4.50. Komentaja pyysi tykistön apua. Sitä tulikin, mutta tehottomasti. Vihollinen alkoi saartaa kasemattia, ja siellä ollut III joukkue vetääntyi n. 150m jokiuomaan. jonne I joukkuekin oli vedetty tykistökeskityksen vuoksi. Vihollinen aloitti kiivaan tykistöammunnan ja komentaja antoi joukkueille käskyn vetääntyä Terenttilänsuon eteläpäässä oleviin juoksuhautoihin. Tappiot Mustallaojalla: Kaatuneita: Res alikers. Reiman Ahtiainen, Pessi ja Lähteenkorva, sk.stm. Paksu. Haavoittuneita: Res. alikers. Aarne Vänttinen, Väinö Pasuri, Erkki Leppänen ( ei Sulo), res stm. Seemi Ylimäki, Tuomas Koljonen. Lähde: Sotapäiväkirjat

Metsäpirtin osaston (MO) ja Raudunryhmän (Ryhmä R) joukko-osastot ja johtajat:

Ryhmä M (Metsäpirtin Osasto)

Toimintaalue viivytys, Kirvesmäki

Ryhmä M Kapt. Reino Kalevi Inkinen 30.11.1939 12.12.1939

RjK 8 Luutn. P Alaranta + 30.11.1939

RjK 9 Luutn. Antero Suurkari 13.12.1939 –

ErPtri 2 Luutn. P Sirola (Metsäpirtin SKpatteri)

Ryhmä R (Raudun ryhmä)

Ryhmä R Ev. Auno Antero Kaila

Ev. Aarne Leopold Blick 01.12.1939 – 13.12.1939

ErP 6 Kapt. Onni Oiva Saarelainen 30.11.1939 – 12.02.1940 (Vuokselaan)

1/ErP6 Ahi (haav. Keljassa)

2/ErP6 Jäntti

3/ErP6 Kapt. Valtonen (luutn. Vilho Johannes Lehtonen (+) Kelja 27.12.39)

3.Pr

I/3.Pr Maj. Långhjelm

JP4 Evl. Martti Sakari Nurmi

? Luutn. Väinö Henrik Hahtela

? Kapt. Paul Åke Mortimer Johansson

? Luutn. Aapo Viskari (+ 12.01.40 Impilahti)

? Luutn. Gunnar Wilhem Kontionpää

? Sareva

RjK 6 Luutn. Niilo Aukusti HallaSeppälä

RjK 7 Kapt. Pitkänen

ErPtri 1 Kapt Mauno Metsola (Raudun SKpatteri)

Suomalaisten puolustuksessa oli 10. Divisioona Taipaleesta Haitermaan tasalle lähellä Kiviniemeä. Divisioonan puolustusalue oli jaettu Taipaleen ja Sakkolan lohkoon. Divisioonakäsitti kolme jalkaväkirykmenttiä (JR 28, JR 29 ja JR 30) sekä Kenttätykistörykmentti 10:n(KTR 10). Divisioonalle alistettiin lisäksi YH:n aikainen Metsäpirtin osasto (MO). Siinä oli runsaasti metsäpirttiläisiä ja rautulaisia sotilaita. Muut joukot olivat pääasiassa muualta suomesta koottuja. Kaikkiaan suomalaisten vahvuus oli runsaat 10 000 sotilasta. Hieman myöhemmin suomalaiset saivat vahvennuksena vielä Jalkaväkirykmentti 23:n (JR 23).Kapeahkon ja vuolaasti virtaavan Taipaleen joen kohdalla pääpuolustuslinja oikaisi Koukunniemen tyvestä Kirvesmäen kohdalta Terenttilän kautta Laatokalle. Koukunniemen kärki oli tämän johdosta jäänyt pääpuolustuslinjan ulkopuolelle. Niemen kärkeen saakka ulottuvat puolustusasemat olisi vihollinen voinut helposti saarrostaa ja tulittaa niitä niemen molemmilta sivuilta käsin. Samalla oli saatu rintamalinjaa lyhennetyksi noin 6 kilometriä.

Suomalaisten pääpuolustusaseman eteen oli jäänyt jo ennen sotaa rakennettu kantalinnoitettu tukikohta, nimeltään Alcazar. Vihollinen eteni nyt Koukunniemen miehittämättömään etuosaan 6.12.1939 ja aloitti puoliltapäivin hyökkäyksen Koukunniemen suomalaisasemia vastaan. Venäläiset hyökkäsivät panssareiden tukemana myös Acazarin tukikohtaan ja valloittivat sen. III Armeijakunta piti tukikohtaa niin tärkeänä, että käski valloittaa sen takaisin. Tehtäväannettiin ensin Metsäpirtin osastolle. Se aloitettiin seuraavana aamuna vielä pimeänaikaan ja johti joukon hajautumiseen erillään taisteleviksi ryhmiksi. Iltapäivällä aloitettu uusihyökkäyskään ei menestynyt sen paremmin. Vielä yritettiin JR 28:sta irrotettujenvahvennusten avulla, mutta tämänkin venäläiset torjuivat panssarivaunuin ja tykistötulella. Suuri vihollisosasto oli jo ehtinyt kaivautua puolustusasemiin. Vastahyökkäykset uusittiin vielä kahdesti, mutta samoin tuloksin. Tappiot olivat huomattavat ja suomalaisten oli vetäydyttävä takaisin pääpuolustusasemaansa 7.12.1939. Vielä kerran Metsäpirtin osasto yritti vastahyökkäystä 12.12., mutta turhaan. Lopulta Alcazarista päätettiin luopua sen epäedullisen sijainnin vuoksi, ja tukikohta jäi pysyvästi venäläisten haltuun. Lähde: rautu.fi Veikko Vakkinen.

Jatkosota: Saapunut: 16.6.1941 PKar. skp. Tehtävä lkp:n aikana: Polvijärven SK:n SA – paikallispäällikkö. Erikoiskoulutus: SA – paikallispäällikkö. Palvelus sotilasvirkamiehenä tai alipäällystötoimissa: Virka tai toimi Alisotilasohjaaja. Joukko-osasto PKar.skp:sa. Palvelusmerkintöjä: 1.2.1941 – 6.11.1944 palvellut pst- kouluttajana Polvijärven sk:ssa. Ylennykset: Kersantti 16.5.1941, Ylikersantti 5.9 1941. (ylennetty vääpeliksi sodan jälkeen 29.8.1945.). Vapautettu 6.11.1944 Lakkautuspalkalla siirron johdosta. Palvelusaika: 3v. 4kk. 20pv. Siirto: Nimitetty puolustuslaitoksen kersantti yp. toimeen ylikersantti Sulo Johannes Leppänen 10.2.1945 Joensuun Sotilaspiiriin. Myönnetty: Vapauden mitali I lk. Sodan 1941-1945 muistomitali. Sotavammaismerkki. Sotainvalidien Veljesliiton ansiomerkki. Lähde: Sotilaspassi. Kunniakirjat, Nimityskirja. Timo Leppänen.

Palvelustodistus : Ylikers. Sulo Johannes Leppänen on palvellut äskettäin lakkautetussa Pohjois-Karjalan Suojeluskuntapiirissä 1.2.41 alkaen alisotilasohjaajana ja edelleen 17.6.41 sodanajan paikallispäällikkönä 6.11.44 asti jonka jälkeen hoiti kotiuttamistehtäviä Polvijärvellä. Leppäsen entisenä esimiehenä haluan mainita, että olen todennut hänet erittäin kunnolliseksi, ahkeraksi ja tunnontarkaksi mieheksi. Moninaiset tehtävänsä on hän poikkeuksetta suorittanut esimiehensä täydeksi tyydytykseksi, esiintyen aina ja kaikkialla kiitettävästi. Joensuu 4.12.1944 Eversti A.R. Sainio. Joensuun sotilaspiirin komentaja.

Todistus: Vääpeli Sulo Leppänen palveli Joensuun sotilaspiirin esikunnassa toimisto-aliupseerina 10.2.-30.8.1945 välisen ajan, saaden omasta pyynnöstä eron viimeksi mainittuna päivämääränä. Esikunnassani palvellessaan suoritti vääpeli S. Leppänen hänelle kuuluvat ja annetut tehtävät hyvin. Oli käytökseltään sotilaallinen, työssään ahkera ja elämäntavoiltaan kaikin puolin moitteeton sekä raitis. Joensuussa 15 p:nä lokakuuta 1945 Joe. sp:n komentaja Eversti E. Arto

Kuvassa sotilas, jolla komentoremmi.

 

Polvijärven suojeluskunta sota-aikana.

Kuvassa puurakennus.

Polvijärven suojeluskuntatalo (kuva: Sulo Leppäsen albumi)

Kuvassa sotilaspoikia.

Sotilaspojat järjestäytyneenä Polvijärven suojeluskuntatalon edustalle. (kuva: Sulo Leppäsen albumi)

Suojeluskunnan johdossa oli paikallispäällikkö apunaan nelijäseninen pakallisesikunta. Alkuvuoden 1939 paikallispäällikkönä toimi luutnantti Olli Luhas (ent. Lampen), joka oli myös Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin X alueen aluepäällikkö. Tammikuun lopussa paikallispäälliköksi valittiin ylikersantti Kaarlo Hyttinen. Hänen jouduttuaan lokaluun alussa ylimääräisiin kertausharjoituksiin, valittiin hänen tilalleen kersantti Eino Tuomi. Talvisota lamautti toimintaa, koska suurin osa jäsenistö oli komennettu rintamalle, mutta jäsenmäärä kuitenkin kasvoi 45 jäsenellä. Talvisodan jälkeen paikallispäällikkönä jatkoi rintamalta lomautettu Kaarlo Hyttinen. Aluepäälliköksi valittiin res. luutnantti Väinö Tuomi. Vuoden 1941 alussa vaihtui paikallispäälliköksi vääpeli Vilho Varis. Saatiin myös uusi aluepäällikkö luutnantti Harry Talvikoski.

Kuvassa sotilas.

Ylikersantti Sulo Leppänen v.1944. (kuva: Sulo Leppäsen albumi.)

Jatkosodan alettua paikallispäällikkö Vilho Varis joutui palvelukseen ja hänen tilalleen valittiin kersantti Sulo J. Leppänen. Suojeluskunnan esikunnan miehityksen supistuessa sodan aikana korostui paikallispäällikön merkitys suojeluskunnan toiminnassa. Polvijärven suojeluskunnan paikallispäälliköksi oli kesäkuussa 1941 nimitetty Sulo J. Leppänen. Vuonna 1919 syntynyt Leppänen oli kuulunut suojeluskuntaan vuodesta 1936 alkaen ja toiminut alkuvuoden 1941 paikallispäällikön apulaisena, alisotilasohjaajana. Vapaaehtoisena palvelukseen lähtenyt Leppänen oli osallistunut talvisotaan, jossa hän oli haavoittunut niin pahoin ettei ollut rintamakelpoinen jatkosodan syttyessä. Leppänen oli tunnontarkka mies, jolla tosin oli joskus ”tyhjjee virkainttoo”. Toisen mielipiteen mukaan ”Sulo oli kohtuuven mies”, joka mielellään auttoi ihmisiä suojeluskuntaan liittyvissä asioissa.

Jatkosodan aikana toimitaan kuului mm. Vartiointi- ja ilmavalvontatehtävät. Uusien jäsenten hyväksyminen. Osallistuminen sankarihautajaisiin. 1942 metalli ja kumikeräys. 1942 syysjuhla jossa päiväjuhla ja urheilua sekä iltajuhla jossa mm. näytelmiä, laulua ja puhallinorkesteri Joensuusta. Rintamavierailujen järjestäminen. 1943-1944 Sotilaspoikatoiminta elvytettiin, järjestettiin urheilu- ja koulutuspäiviä. Sodan loputtua joukkojen lomauttaminen.

Nurkkatanssit: Virkavalta valvoi myös luvattomia tansseja. Eräänä iltana konstaapeli Kaituri saapui tanssipaikalle. Nopeimmat tanssivieraat avasivat ikkunan ja aikoivat hypätä siitä pihalle, mutta Kaiturin huuto ” ei siitä ole kuin sadan markan sakko, elekää pitäkö kiirettä” pysäytti heidät. Toisella kerralla kesken salatanssien paikalle sattui paikallispäällikkö Leppänen. Hän astui keskelle tanssipaikkaa pistooli kädessään, mutta tanssiväki ottikin jalat alleen ja pakeni paikalta. Ainoa joka ei päässyt pakosalle oli gramofoni sylissään istunut pelimanni. Vaikka luvaton tanssiminen oli rikos, ei siihen syyllistyneitä yleensä tuomittu. Lähde: Kirja Maitopitäjä murroksessa. Jari Mustonen ja Esa Sormunen.

Joensuussa ilmestyvästä lehdestä huomasin ilmoituksen, jossa asevelvollisuusikää nuorempia poikia pyydettiin vapaaehtoisina pyrkimään takaisin vallattuihin pitäjiin perustettuihin suojelu- ja turvajoukkoihin, ilmansuojelukomppanioihin. Menin ystäväni Kalevi Aaltolan luokse ja ehdotin että eiköhän mekin lähdetä sinne mukaan. Heti seuraavana aamuna lähdimme Polvijärven kirkolla sijaitsevalle suojeluskunnan talolle, missä halukkaat lähtijät voivat ilmoittautua paikallispäällikölle. Paikallispäällikön tehtäviä hoiti talvisodassa haavoittunut ja rintamatehtävistä vapautettu ylikersantti Sulo Leppänen. Hän oli lähtöisin samasta Hukkalan kylästä missä asuimme, ja oli meille entuudestaan tuttu. Hänen toinen jalkansa oli jäänyt haavoittumisen vuoksi taipumattomaksi, ja siksi käytti kävelyn helpottamiseksi keppiä. Luonteeltaan hän oli sotilaallinen ja jämpti mies, joka myös tunsi oman arvonsa. Tultuamma suojeluskunnan talon pihaan, jäimme keskenään miettimään, miten meidän tulisi käyttäytyä ja puhutella paikallispäällikköä. Pitäisikö sisälle tultua tehdä asento ja puhutella ylikersantiksi. Koska kuitenkin olimme vielä siviilipoikia, emme katsoneet tuota käytäntöä tarpeelliseksi. Menimme ovelle, koputimme ja luvan saatuamme astuimme arasti sisään. Esitimme asiamme ja sanoimme olevamme valmiit lähtemään noihin joukkoihin, ja toivomuksemme oli päästä synnyinpitäjällemme Impilahdelle. Leppänen selaili papereitaan ja soitti yhden puhelun. Otti sitten nimemme ja osoitteemme ylös sekä lupasi ilmoittaa meille kun asia on selvä. Tuosta käynnistä ei mennyt viikkoa enempää kun saimme virallisen kutsun saapua suojeluskunnan talolle lähempiä ohjeita kuulemaan. Siellä meille ilmoitettiin, että voimme lähteä niin pian kuin meille vain sopii. Samalla saimme kulkemiseen oikeuttavan luvan sekä vapaan rautatielipun matkustamiseen Joensuusta Impilahdelle. Perillä meidän tuli ilmoittautua Is. komppania 957:ssä, jonka esikunta sijaitsi siellä. Lähde: Niilo Vunnelin kirja Muistelmia sotavuosilta 1939 – 1944.

Kun desantteja oli pudotettu Polvijärven Partalaan oli Yrjö Miettinen kirkonkylällä palaamassa lomalta etulinjoille Karjalan kannakselle. Paikallispäällikkö Leppänen oli tavannut hänet ja pyytänyt mukaan desanttien jäljitys porukkaan. Miettinen oli vastannut jäävänsä mielellään kun vain saa todistuksen

”komennuksesta” eikä tarvitsisi palata kannakselle. Hänen oli kuitenkin katsottu tärkeämmäksi palata etulinjoille. Lähde: Raimo Miettinen.

Asekätkentä: Asekätköjä paljastui jo vuoden 1944 loppupuolella. Lääninhallituksen yleiskirjeen johdosta Polvijärvellä helmikuun lopulla 1945 kuulusteltaviksi joutuivat suojeluskunnan viimeisen esikunnan entisistä jäsenistä Sulo Leppänen, Eino Tuomi, Uuno Hirvonen ja Otto Hyvärinen. Leppänen kertoi saaneensa marraskuun alussa 1944 suojeluskuntapiiristä käskyn koota kaikki suojeluskunnan ja suojeluskuntalaisten hallussa olevat aseet suojeluskunnan omistamalle talolle, Suojakallioon, 7.11. mennessä. Näin myös tapahtui. Muutaman päivän perästä aseet vietiin suojeluskuntapiirin toimesta autolla Joensuuhun. Kertoja oli mukana valvomassa, että aseet todella toimitettiin piirin keskusvarastolle.

Suojeluskunnan lakkauttaminen: Polvijärven Suojeluskunta kokouksessaan 3.11.1944 päätti lahjoittaa kunnalle Suojakallio nimisen talonsa, urheilukenttäalueen, ampumarata-alueen sekä Mustaluoto ja Haukiluoto nimiset saaret. 6.11.1944 Suojeluskuntien päällikön viimeinen päiväkäsky. Paikallispäällikkö Sulo J. Leppänen vapautettu palveluksesta 6.11.1944. Lähde: Maitopitäjä murroksessa kirja Mustonen /Sormunen.

Sodan jälkeen Sulo Leppänen oli vielä puolustuslaitoksen palveluksessa yp. kersantin toimessa. Sotainvaliidien Veljesliiton Joensuun seudun osasto ry:n toimistonhoitajana ajalla 20.8.1945-21.1.1946. (Hän oli jo sodan aikana SV:n Polvijärven alaosaston sihteerinä ja asiamiehenä 2.9.1942 – 1944.) Sen jälkeen monissa ammateissa ja toimissa.mm. Autoilijana, Vakuutusasiamiehenä ja vakuutustarkastajana Pohjola (1950 alkaen) ja Kaleva (1947 alkaen) yhtiöissä. Suorittanut Kalevan piiritarkastajakurssin 10-16.1.1951 kiitettävästi. Ulosottomiehenä. Tästä ajasta todistus: Pyynnöstä täten todistan, että autoilija Sulo J. Leppänen s.24.6.1919 Polvijärvellä on toiminut Polvijärven kunnan ulosottomiehenä 12.10.1951 annetun lääninhallituksen määräyksen perusteella tammikuun 28 päivään 1957 saakka eroten mainittuna päivänä ko. tehtävästä omasta pyynnöstään. Polvijärvellä tammikuun 10 päivänä 1966 Kunnanjohtaja Pentti Ratilainen. Sosiaalilautakunnan jäsenenä ja huolto-osaston puheenjohtajana 1952-1956, tästä ajasta hän on kertonut olleensa jakamassa vähävaraisille koululaisille kumiteräsaappaita mm. Hukkalan suunnalla. Ollut Polvijärven Ev. lut. seurakunnan kirkkovaltuuston jäsenenä 1949-1951. Hänen ollessaan seurakunnan kirkkohallintokunnan puheenjohtajana (1952 – kuolemaansa asti) ja taloudenhoitajana tehtiin uusi pappila (pikku pappila), kirkon remontti, ison pappilan (vanha) perusteellinen korjaus ja hautausmaa-alueet sekä siunauskappelit päätettiin rakentaa Martonvaaraan ja Räiskyyn. Suorittanut 25-26.5.1954 Joensuussa seurakuntien tilintarkastajien kurssin. Osallistunut suurella harrastuksella ja uhrautuvaisuudella Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosaston työhön kuuluen sen johtokuntaan. V. ja U. seura Polvijärven Urheilijat ry:n sihteerinä 26.7-22.11.1942. ja puh.joht. 22.11.1942 – 1944. Metsästys- ja ampumaseura Hukkalehdon Erä ry:n puh.joht. 1961-1964.

Vuosina 1948-1950 hän toimi kuorma-autoilijana Reino Leppäsen kanssa. Sen jälkeen taksi autoilijana. Autoina ollut Hillman Minx, Kanadan lähetystön käytössä ollut Ford Custom V8 vm. 50, Hansa Goljat joka oli bussi mallinen, Mercedes-Benz 190D v.60 ”ponttoonimersu”( ensimmäinen 190D polvijärvellä) ja v. 64 Mercedes-Benz 190D jolla poikansa Timo Leppänen aloitti ”taksihommat”. Timo Leppänen muistelee että Sulo oli Helsingin olympialaisissa mukana sotainvalidien Coca-Cola kampanjassa ( Tehdas lahjoitti Sotainvaliidien Veljesliitolle 720 000 pullollista.) ja toi Ford Customin tullessaan. Autossa oli mukana Coca-Cola kylttejä, mainoksia, korkkeja ja muutama täysi pullokin.

Kuvassa miehiä ja auto.

Sulo Leppäsen Ford Custom -auto ja sota-ajan ystäviä. (kuva: Sulo Leppäsen albumista.)

Sulo oli perustamassa 18.5.1952 Polvijärven ammattiautoilijat järjestöä yhdessä Reino Leppäsen ( josta tuli ensimmäinen puheenjohtaja),Valde Mertasen, Veikko Mertasen, Ilkka Räsäsen, Armas Happosen, Ansu Mertasen (joka toimi ensimmäisenä sihteerinä),Veikko Sormusen, Veikko Seppäsen ja Enok Pakarisen kanssa. Lähde Timo Leppänen.

Autoilija (maanviljelijä) Sulo Leppänen on toiminut sodan jälkeisen ajan Sotainvalidien Veljesliiton Polvijärven osastossa ajoittain osaston puheenjohtajana, varapuheenjohtajana ja johtokunnan jäsenenä. Samoin hän on kuulunut Joensuussa toimivan ja järjestömme omistaman Niinivaaran Autohuollon (Shell) johtokuntaan. Lähde: Piirin todistus 13.1.1966.

Sulon hautajaisiin Räiskyn kappeli ei ollut vielä valmis. Kylmäkellari vainajien säilytykseen oli kuitenkin käytössä ja Sulon arkku oli siellä säilytyksessä hautajaisiin saakka. Siunaus toimitettiin kirkossa 1.5.1966 kirkon ollessa täynnä saattoväkeä.

Sulo J. Leppänen on haudattu Polvijärven kirkonkylän Hautausmaalle.

Kuvassa hautakivi, jossa sotainvaliditunnus.

Sulo Leppäsen hauta Polvijärven hautausmaalla. (kuva: Markku Sirviö)

 

Koonnut Markku Sirviö

Kuvassa sotamies

sotamies Onni Rahkola (1923-1942)

/in , , , /by

Sotamies Rahkola Onni Pauli Armas

Synt. 8.8.1923 Syntymä-koti- ja asuinkunta: Polvijärvi. Siviilisääty: Naimaton. Sotilasarvo: Sotamies. Joukko-osasto: Jalkavakirykmentti 7, Tykkikomppania. Kuolinpäivä 28.10.1942. Kuolinpaikka: Ohta. Kuolin syy: Kaatui, ruumis evakuoitu ja haudattu. Hautausmaa: Polvijärvi, Martonvaaran sankarihaudat. Lähde: Menehtyneiden tiedosto.

Kantakortti tietoja: Rahkola, Onni Pauli Anders. Isän nimi: Anders. Uskontunnustus: Lut. Siviilitoimi: Auton apumies. Koulusivistys. 4/4 kansak. Äidinkieli: Suomi. Ollut kutsunnassa 3.1.1942. Kuntoisuusluokka :A1. Määrätty as. vak. palvelukseen 18.1.1942. Joukko-osasto johon määrätty: Ps. koul. K. Asuinpaikka kotiuttamisen jälkeen: Polvijärvi, Martonvaara N:26. Ilmoitus kuolemantapauksesta: Rahkola Onni Pauli Anders. Sotamies. Tuntolevy N:o 442444. Perusyksikön kp:os.: 3654 Lähin omainen: Äiti Ida, os. Polvijärvi, Martonvaara. Kaatunut taistelukentällä, missä: Ohdassa. KEK:n merkinnät ruumiista. Vastaanotettu 30/10.1942. Lähetetty, minne : Polvijärvi 2/11.1942. Lisätietoja ruumiista: Luoti päähän. Lähde: Kantakortit.

28.10.1942 klo 17.55 II pataljoona.

Pv:n kuluessa vih. ampui tk. 1:een ja 2:een 9 4,5″, 12 3″, 8 krh:n 3 pst. tykin kranaattia sekä tk 4:ään 6 raskasta krh:n kranaattia. Oma krh. pakoitti 7 kr:lla vihollisen vetämään RK:nsa suoja-asemaan Metsä 6:n maastossa, sekä ampui 6 kr. häirintää vih. asemiin. Tk. 7:ssa kaatui kiväärin luodista 1 stm.

Pst. tykkimme häiritsivät vih. liikehtimistä Ohdan aukealla, paikalla olevalla tiellä (n. 10 ryssää kaatui ja haavoittui). Omat tappiot: Pohj. lohkolla kaatui kiväärin luodista 1 sotamies. Lähde: Sotapäiväkirja 9580 Jalkaväkirykmentti 7. 10.7.1942-31.12.1942.

28.10.1942. Yö kulunut rauhallisesti. Vih. jalkaväki aseiden tuli jonkin verran vilkkaampaa. Vihollinen ampunut päivän kuluessa 9kpl 4,5″ tk. 2:n, 3:n ja 8:n taakse, 12 kpl 3″ tk. 1:n ja 2:n taakse. 23 kpl. pst. tykin kr. tk. 3.een. 3 kpl pst. tykin kr. tk. 2:een, 8 kpl krh:n tk. 2 , 3 ja 8:aan, 6kpl rask. krh. tk. 4:ään. Klo 9.00 Oma krh. ampui 7 kr. 80 m:iä metsäbunkkerista pohjoiseen 3″ tykkiä, joka heti vietiin pois. Klo 10.30 samoin krh. ampui metsäbunkkerin taakse, jossa 82 mm:n kranaatinheitin. Omat tappiot: Klo 13.30 stm. Rahkola, Onni Pauli, rykmentin tykkikomppaniasta kaatui tukikohta 7:ssä, luoti päähän. Klo 22.00-24.00 vihollisen partio liikuskeli tk.7:n edessä, karkoitettiin jv. aseiden tulella. Oma krh ampui 5 kr. maali ”Jussiin”. Lähde: Sotapäiväkirja 9653 Jalkaväkirykmentti 7. II pataljoona, 10.61941-31.1.1942.

Paikalla olleen aseveljen Yrjö Miettisen kertomus tapahtumasta. Onni Rahkola oli uhkarohkeasti kiikaroimassa korsun katolla, aseveli oli kehoittanut tulemaan suojaan, mutta Rahkola oli jatkanut kiikarointiaan. Aseveli oli tarjonnut Rahkolalle tupakan ja ne sytytettyään aseveli oli laskeutunut suojahautaan tällöin kiväärin räjähtävä luoti oli osunut Rahkolaa otsaan vieden puoli päätä mennessään läpi. Lähde: Raimo Miettinen.

 

Koonnut: Markku Sirviö

Pioneeri Onni Miettinen (1919-1941)

/in , , , /by

Pioneeri Miettinen Onni Einari

Synt. 29.7.1919. Syntymäpaikka: Polvijärvi. Kirkonkirjoissa: Polvijärvellä. Haavoittui ja hukkui Kiestingissä 21.9.1941.

Isän nimi: Antinp. Lähin omainen: Isä Polvijärvi, Martonvaara, Lipasvaara. Nainut tai naimaton: N:ton. Siviilitoimi tai ammatti: Maanvilj. Koulusivistys: 3 lk. kansak. Äidinkieli:S Vieraitten kielten taito: Ei. Ollut kutsunnassa 22.9.1939. Hyväks. vak. palvelukseen. Määrätty astumaan palvelukseen 27.12.1939. Joukko-os. johon määrätty: Pion. koul. keskus. Saapunut 27.12.1939 ja määrätty 3. kompp. Sotilasvala 1.2.40. Arvostelu: Täsmällisyys, ahkeruus, huomiokyky, sot. kehitys, käytös, kaikissa Hyvä. Palveluksen laatu: Aseellinen. Huomautuksia: Siirr. 10.2.40 1.K:n. Siirr. 3./ Pion. P. 18. 11.3.40. Lomalla 10 vrk 17.10 – 26.10-40. Siir 15.12-40 3./ Pion. P. 5. Erikoiskoulutus asevelv. Pioneeri. Sotilasarvo: Pioneeri. Pituus 169 cm Paino 63 kg. Silmien väri: Sininen. Kaasunaamarin numero: 2 Saappaan numero: 43. Vapautettu 26.6.1941; Täysin palvelleena. Palvelusaika: 18 kk. Vakituinen asuinpaikka ja osoite vapauttamisen jälkeen: Polvijärvi, Martonvaara, Lipasvaara.

Palvelus lkp:n jälkeen. Saapunut 27.12.1939 Pion. koul. keskus. Tuntolevyn N.o 976906

Tuntolevyn n:o 696658. Haavoittunut 21.9.41 Lohilahdessa ja hukkunut samana päivänä Tuoppajärveen. Kuoleman syy: Hukkui syöksyveneen kaatuessa. Vainaja lähetettiin 26.9.41 Ouluun. Lähde: Kaatuneiden kantakortit.

 

21.9.41 Pion. Miettinen haavoittui Lohilahdessa ja tuotaessa häntä syöksyveneellä yli järven, vene kaatui Pion. Miettinen Onni Einari hukkui samoin kuin 5 muuta henkilöä joukossa 1 lotta n. klo 20.30. Veneessä olleista 7 henkilösta pelastui ainoastaan lotta Harjula. Lähde: Sotapäiväkirja 19562 Pioneeripataljoona 15. 3. komppania.

21.9.41 Klo 22.15 Ilmoittaa luutn.Kallio, että patl:n satamasta lähtenyt syöksyvene tehnyt haaksirikon Lohilahden suussa. Tällöin lienee hukkunut 6 henkeä. Ilmoituksen haaksirikosta tuonut mainitusta veneestä pelastunut lotta Harjula. Lähde: Sotapäiväkirja 10420 Jalkaväkirykmentti 12 II pataljoona.

16-20.9.41 Moottorimiehet jatkuvasti huoltoajoissa Tuoppajärvellä. 21.9.41. Alik. Piirala hukkunut toimiessaan perämoottorin kuljettajana ja siirtäessään Lohilahdessa yhtä vääpeliä, alikersanttia, kahta haavoittunutta ja kahta lottaa Lohilahdesta Kiestinkiin. Ainoastaan yksi lotta pelastui uimalla rantaan n. 80 m. Onnettomuuden syy: Moottorin pysähdyttyä ei alik. Piirala ollut pitänyt moottoria uudelleen käynnistäessään sitä veneensuuntaisena. Seurauksena oli veneen täyttyminen perästäpäin vedellä mitä kova tuuli vielä auttoi. Tässä yhteydessä huomautettakoon, että olisi ehkä sytä perämoottorit varustaa jonkinlaisella lukituksella esim. ketjujen avulla niin ettei moottorin ja veneen välinen kulma ie voisi erehdyksessäkään tulla vaaralliseksi mitä lukitusta kuljettaja voisi käyttää esim. myrskyllä jolloin seisominen on epävarmempaa ja joillain taipaleilla jolloin kuljettajan ei tarvitsisi niin jännittyneenä seistä. 23-25.9.1941 1 ups. ja 8 miestä naaraamassa hukkuneita 6 henkilöä ja moottoria jolloin 24.9 saatiin 4 hukkunutta ja moottori ylös sekä 25.9 yksi hukkuneista ylös. 1-2.10.1941 Moottorivene

onnettomuudessa hukkuneiden naarausta jatkettu. Lähde: Sotapäiväkirja 23038, 2. Siltakomppania, 15.6.1941-31.12.1942.

21.9.1941. Iltayöstä hukkui komppaniamme vääpeli Somerpuro August. (s.16.5.1895 Suonenjoki, 2 lasta) Lähde: Sotapäiväkirja 10363, Jalkaväkirykmentti 12. 4. komppania, 12.6.1941-13.3.1942.

21.9.1941. Klo 16.40-17.50. Ihmeellinen hetki ( 2 lottaa ) todella etulinjalla asemiamme katsomassa. Klo 20.00. Komppaniamme Eeva lotta (Rissanen Eeva Ilona Inarista 24v. 3 lasta ) hukkui paluumatkalla etulinjasta. Lähde: Sotapäiväkirja 10373 Jalkaväkirykmentti 12. 6. komppania, 10.6.1941-25.9.1941.

21.9.1941 Klo 15.00 Haavoittui Stm. Telkkälä ( Telkkälä Johan Benjam s.6.3.1921. oli mukana veneessä ja hukkui). Lähde: Sotapäiväkirja 10369, Jalkaväkirykmentti 12, 5. komppania, 10.6.1941-26.4.1942.

21.9.1941 Hukkui Tuoppajärveen Alikersantti Mehtäjärvi Aarne Adolf s. 8.5.1921 Inari. Haavoittunut 18.8.1941 Kiestingin radalla. Palveli JR 12 II pataljoonassa. Lähde: Kantakortit.

Onni Einari Miettinen on haudattu Polvijärven sankarihautaus maalle.

 

Koonnut: Markku Sirviö

Mustavalkoisessa kuvassa sotilaspappi, sotilaita ja saattoväkeä hautojen äärellä.

Kaatuneitten omaisten liiton alueellinen 80-vuotisjuhla Joensuussa 10.8.2025

/in , , , /by

Sotaorvon tarina sanoin, sävelin ja kuvin 10.elokuuta 2025 klo 13.00. Paikka: Joensuun ev.lut.srk. keskus, Kirkkokatu 28, 80100 Joensuu

”On kesäkuu 1944. Isä on viimeistä kertaa lomalla ja lähdössä toiveikkaana viimeistä kertaa Kannakselle. Äiti vei isän hevosella Matkaselän asemalle sotilaiden yhteiskuljetukseen. Oli luvattu, että nyt pääsee takalinjoille. Toisin kuitenkin kävi! Kannaksella alkoi suuri rynnäkkö kesäkuun 9. päivänä 1944. Isän joukot joutuivat ensimmäiseen tuleen ja juhannuksena hän katosi Tali-Ihantalan taisteluissa”.

”Äidistäni Lempi Kostamosta tuli sotaleski 30-vuotiaana. Äidille jäi viisi lasta, joista minä Eila, olin vain vuoden ikäinen ja vanhin 9-vuotias. Elämä pienellä maatilalla oli työntäyteistä, jossa kaikille lapsille oli omat tehtävät. Elämä oli kovaa ja isän kaipaus suuri”, kertoo sotaorpo, kanteletaiteilija Eila Kostamo.

Vuonna 1945 perustettiin valtakunnallinen Kaatuneitten Omaisten Liitto ry, jonka alaisuuteen sotalesket perustivat alaosastoja ympäri Suomen, niin myös Pohjois-Karjalaan, jossa Lempi Kostamo toimi aktiivisesti. Yhdistystoimintaan osallistuminen toi vertaistukea ja tietoa sotaleskille. Sotien seurauksena Suomessa oli 30 000 sotaleskeä ja 55 000 sotaorpoa. Nykytilanteen mukaan elossa on vain 2 sotaleskeä ja sotaorvotkin ovat keski-iältään jo 85-vuotiaita.

Tarinan sotalesken ja sotaorvon elämäntaipaleelta kertovat Eila Kostamo ja lapsenlapset.

Tilaisuus on Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry:n järjestämä, kaikille avoin Kaatuneitten Omaisten Liiton 80-vuotisjuhlavuoden paikallinen tapahtuma. Kahvitarjoilu juhlan jälkeen.

Asu vapaa.

Lämpimästi tervetuloa!

Mustavalkoisessa kuvassa mies seisoo hevoskärryillä. Taustalla navetta.

Nurmeslaisten sankarivainajien matka rintamalta kotiseudun kirkkomaahan

/in , , , /by

Nurmeslaisten Sankarivainajien matka kirkkomaahan (kirjoittanut Sakari Puumalainen 2025)

(Tekstissä mainittu Severus Rusanen on kirjoittajan isoisä, joka on aikanaan kertonut kirjoittajalle tekstissä kuvatun tapahtumaketjun)

Nurmes sodassa 1939–1945 -pyöräilyreitti

/in , , , /by
kuvassa suojeluskuntapukuista sotilasta esittävä patsas kivääri jalalla. Jalustassa Karjalan vaakuna.

Nurmeksen Sankaripatsas Kirkkoharjulla. (kuva Mikko Rautiainen 2017)

kuvassa Nurmeksen kartta

Karttaan numeroitu pyöräilyreitin kohteet (1-19). Kartta: maanmittauslaitos.fi/karttapaikka

 

1.Kauppalantalo (Karjalankatu 1)

Kuvassa jugendtyylinen puurakennus kuvattuna talviaikaan pimeällä.

Nurmeksen v.1905 valmistunut jugendtyylinen Kauppalantalo. Sotavuosia esittelevä perinnehuone sijaitsee rakennuksen Maariankadun puoleisessa päädyssä. (kuva: Mikko Rautiainen 2024)

Kierros on luontevaa aloittaa vuonna 1905 valmistuneen jugendtyylisen Kauppalantalon pihalta, josta löytyy vuonna 1979 pystytetty sotaan lähdön muistomerkki. Tältä paikalta ensimmäiset nurmeslaiset lähtivät ylimääräiseen harjoitukseen ja sen myötä talvisotaan syksyllä 1939. Nurmeslaisia taisteli mm. Kuhmon rintamalla ja Lieksan Nurmijärvellä, Puuruun linjalla. Rakennuksen kellarissa toimi puolestaan talvisodan aikana Ilmapuolustusaluekeskus (IPAK 32) ja kesästä 1940 alkaen Ilmavalvonta-aluekeskus 235. Muistomerkin läheisyydessä oleva tykki puolestaan tuotiin paikalle vuonna 2011 kunnioittamaan jatkosodan alkamisen 70-vuotismuistoa ja nurmeslaisten sotaponnisteluja. Hallintorakennusta tarvittiin myös koulukäyttöön talvisodan jälkeen, Keskustan koulun tuhouduttua pommituksissa. Kauppalantalolla sijaitsee myös Ylä-Karjalan sotavuosia esittelevä perinnehuone. Lue perinnehuoneesta lisää täältä.

 

2. Rautatieasema (Raatihuoneenkatu 26)

Värikuvassa lumisessa maisemassa rakennuksia sekä kumpare, joka on sirpalesuoja.

Kuvan keskellä takana aseman sirpalesuoja. Oikealla Nurmeksen rautatieasema. (kuva: MIkko Rautiainen 2022)

  • Kauppalantalolta suunnataan Raatihuoneenkatua pitkin rautatieasemalle.

Nurmeksen halki kulkeva rautatie oli yksi syy siihen, miksi kauppala on talvisodassa ankarien pommitusten kohteena. Karjalan rautatien pohjoinen osuus Joensuusta Lieksan kautta Nurmekseen valmistui vuonna 1911. Vihollisen tavoitteena oli katkaista rautatie ja hankaloittaa siten suomalaisten toimia. Epäilemättä tässä olisi auttanut erityisesti Mikonsalmen siltojen tuhoaminen. Nurmes on myös ilmasta käsin helposti tunnistettava kohde, kapea harju kahden vesistön välissä. Koska itse asematkin olivat ilmeisiä pommituskohteita, muistuttaa sodasta edelleen sirpalesuoja, joka tarjoaa myös mahdollisuuden päätellä sirpalesuojan ja pommisuojan eroa. Aseman sirpalesuoja on ilmeisesti rakennettu talvisodan jälkeen.

 

3. Nurmeksen ortodoksinen kirkko (Kirkkokatu 31)

kuvassa Nurmeksen ortodoksisen kirkon torni

Nurmeksen ortodoksinen kirkko (kuva Mikko Rautiainen 2020)

  • Jatka Rautatieasemalta Kirkkokadulle ja kohti Mikonsalmea. Ortodoksinen kirkko on kulkusuuntaan nähden tien vasemmalla puolella.

Nurmeksen ortodoksinen kirkko on yksi seuraus jatkosodan aluemenetyksistä. Suomen menetettyä osan Karjalan alueista 1944, asutettiin Ylä-Karjalan alueelle erityisesti menetetyn Suojärven asukkaita. Heistä suurin osa oli ortodokseja. Tämä toi tarpeen rakentaa ortodoksinen kirkko ja siten Nurmeksen pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkko valmistui vuonna 1959.

 

4.Veturitallinmäki (Kirkkokadulla, hieman ennen Mikonsalmea)

Kuvassa louhikkoinen mäki, jossa suuria petäjiä.

Veturitallinmäki (kuva Mikko Rautiainen 2020)

  • Jatka Rautatieasemalta Kirkkokadulle ja kohti Mikonsalmea. Veturitallinmäki jää oikealle puolelle Kirkkokatua Veturitallien ja Mikonsalmen väliin.

I-maailmansodan alettua 1914, Venäjä määräsi mittavat linnoitustyöt käynnistettäväksi Venäjään kuuluvassa Suomen suuriruhtinaskunnassa, mahdollisen Saksan hyökkäyksen varalta. Suomessa olevien linnoitteiden oli tarkoitus suojata Venäjää. Saksa ei hyökännyt Suomen kautta Venäjälle, mutta linnoittaminen työllisti suuren määrän suomalaisia. Nurmeksessa taisteluhautoja on näkyvissä edelleen esimerkiksi Kärppäsärkällä, eli Veturitallinmäellä

 

5.Mikonsalmi (Kauppalan ja itä-kaupungin välissä Lieksan suuntaan)

kuvassa salmi ja rautatiesilta.

Mikonsalmen rautatiesilta (kuva Mikko Rautiainen 2020)

Ruotsi sai Pohjois-Karjalana tunnetun alueen hallintaansa Stolbovan rauhassa 1617. Tätä ennen alueen pääuskonto oli ortodoksisuus. Alueen siirryttyä Ruotsin hallintaan, ortodoksit alkoivat muuttaa täältä pois ja tilalle tuli uutta luterilaista väkeä erityisesti Savosta. Nurmeksessa vaihtuivat siis valtakunta, uskonto ja ihmiset. Vuonna 1656 käytiin Mikonsalmessa taistelu, osana niin sanottua Venäjän sotaa. Nurmes-kylässä tämä tarkoitti sitä, että ortodoksit yrittivät tehdä paluun menetetyille alueilleen. Luterilainen kirkko poltettiin, mutta lopputulema oli ortodoksien tappio ja alueen luterilaistuminen entisestään. Ortodoksisuus oli suurelta osin Nurmeksesta poissa lähes 300 vuotta, mutta teki paluun vuoden 1944 aluemenetysten ja evakoiden myötä.

 

6. Bomban alueen muistomerkit (Suojärvenkatu 1)

  • Siirry Mikonsalmesta Bomban alueelle reittiä: Lieksantie-Esa Timosen tie-Tuulentie-Suojärvenkatu.

Bomban talo on vuonna 1978 valmistunut kopio Suojärvellä sijainneesta Jegor Bombin talosta. Vastaavaa rakennustyyliä on Suojärven lisäksi toteutettu myös Itä-Karjalassa. Suojärven asukkaista noin 70 % oli ortodokseja ja karjalankielisiä. Vastaava luku koko menetetyn Karjalan väestön osalta oli noin 8 %. Suomi menetti itäisimmän kuntansa talvisodassa. Jatkosodassa Suojärvi ja muut menetetyt alueet vallattiin takaisin, mutta 1944, oli Suojärvestä luovuttava uudelleen. Kotiseutunsa menettäneitä suojärveläisiä asutettiin sotien jälkeen erityisesti Ylä-Karjalan alueelle. Suojärveläisten evakkokokemuksia on katsottavissa täältä: https://sotiemmeperinne.fi/alueellinen-perinnetyo/pohjois-karjala_p-k/paikallista-sotahistoriaa-p-k/sotasukupolven-videoituja-haastatteluita/

Er.P. 10:n muistomerkki: Erillinen Patajoona 10 taisteli talvisodassa Tolvajärvellä. (Muistomerkki on tulosuuntaan nähden Suojärvenkadun oikealla puolella.)

kuvassa muistomerkki

Er.P 10:n muistomerkki (kuva: Mikko Rautiainen)

Ogoi Määräsen patsas: Suojärveläinen runonlaulaja Määränen menehtyi 1940 sotavankeuden rasittamana. (Patsas on lähellä rantaa, Bomba-talon vasemmalla puolella.)

kuvassa patsas, taustalla karjalaistyylinen rakennus.

Ogoi Määräsen patsas Bomba-talon vieressä. (kuva: Mikko Rautiainen 2024)

Suojärven siviilisotavankien muistotaulu: Talvisodan aikana osa Suojärven kunnan asukkaista jäi neuvostojoukkojen vangiksi. Eloon jääneet siviilit palautettiin Suomeen talvisodan jälkeen loppukeväästä 1940. Taulu sijaitsee tsasounan vieressä, Hiljaisuuden polun varrella. Hiljaisuuden polun löydät tulosuuntaasi nähden Bomba-talon oikealta puolelta.

kuvassa muistotaulu, jossa menehtyneiden nimet.

Menehtyneiden siviilisotavankien muistomerkki. (kuva: Mikko Rautiainen 2024)

 

7. Itä-Kauppalan rintamamiestalo-alue

  • Palaa Bombalta Esa Timosentien – Lieksantien – Akkosalmentien risteykseen ja jatka Akkosalmentietä (tie 73) Lehtovaarantien risteykseen saakka, josta jatkat Lehtovaarantietä Nurmeksen suuntaan ja käännyt Kyrönrannan tielle.

Kyrönrannan tiellä näet rintamamiestaloja. Rintamamiestalot ovat jatkosodan jälkeen 1940-1950 -luvuilla valmistuneita 1½ kerroksisia tyyppitaloja. Jatkosodan jälkeen annettiin maanhankintalaki, jolla perusteella menetetyn Karjalan asukkaat ja osa Suomen puolesta sotineista rintamamiehistä sai maata tai tontteja sekä tyyppitalon piirustukset. Rintamamiestaloja löytyy lähes joka puolelta Suomea.

 

8. Salpa-aseman tukikohta Akkosalmen länsipuolella, Kuhmontie 8

värikuvassa puilla reunustettua taisteluhautaa.

Salpa-aseman tukikohta Nurmeksen Akkosalmessa. Taustalla Kuhmontie. (kuva: Mikko Rautiainen, 2016)

  • Jatka eteenpäin Kyrönrannantietä, joka muuttuu Tiirikkalantieksi (soratie) ja johtaa lopulta takaisin Akkosalmentielle. Käänny vasempaan Akkosalmentielle ja jatka sitä eteenpäin niin, että tulet Kuhmontien risteykseen. Käänny Kuhmontietä Nurmeksen suuntaan  vasemmalle ja ylitä Akkosalmen silta. Salpa-asema on melko pian sillan jälkeen kulkusuunnassa vasemmalla, Jaakkolantien kohdalla. Huomioi vilkkaan tien turvallinen ylitys.

– Lue Salpa-asemasta täältä: https://sotiemmeperinne.fi/linnoitettu-nurmes/

 

9. Jääkärien etappitien muistomerkki, Porokylänkatu 4

kuvassa muistomerkki syysmaisemassa. Taustalla suuri petäjä ja lampi

Jääkärien etappitien muistomerkki. Taustalla suuri petäjä, joka perimätiedon mukaan on Simon ”Hurtta” Afleckin raippamänty 1600- ja 1700-lukujen vaihteesta. (kuva Mikko Rautiainen 2022)

  • Jatka Salpa-asemalta Kuhmontietä Nurmeksen suuntaan ja käänny Porokylänkadulle. Kohde on lähes terveysaseman kohdalla tien oikealla puolella lammen rannalla.

Sortovuosina 1899–1917, Suomen venäläistämistä vastustavat aktivistit alkoivat hahmotella myös Suomen irrottamista Venäjästä. Tähän liittyen vuodesta 1915 lähtien lähetettiin lähes 2000 nuorta miestä sotilaskoulutukseen Saksaan, oman armeijan luomiseksi Suomelle. Siirtyminen tapahtui pitkien ja vaivalloisten etappiteiden kautta, koska Venäjän viranomaiset tarkkailivat Suomen tapahtumia, eikä sotilaaksi koulutettavia voinut lähettää kerralla suurena joukkona. Itäinen etappitie kulki Nurmeksen kautta. Etappitien muistomerkin läheisyydessä sijaitsi kasööri Ulrik Damsténin talo, joka oli yksi jääkärivärväyksen keskuksista ja etappitaloista. Nurmeksessa tapahtuneen värväyksen seurauksena Saksaan lähti 28 miestä, joista 19 oli nurmekselaisia. Ensimmäinen nurmeslainen jääkäri oli Helsingissä opiskellut Aarne Lang (1891-1918), joka lähti Saksaan jo ennen kuin värväys alkoi Nurmeksessa. Nurmes valikoitui etappitien kohteeksi, koska se oli Karjalan radan pääteasema sekä tunnettiin itsenäisyysajatukselle myötämielisenä paikkakuntana. Jääkäreiden koulutus ja sotakokemus I-maailmansodan rintamilla auttoi merkittävästi valkoisia saavuttamaan voiton punaisista vuonna 1918. Talvi, jatko ja Lapinsodissa lukuisat jääkärit toimivat merkittävissä johtotehtävissä. Muistomerkin luona kannattaa tutustua myös läheisyydessä oleviin suuriin petäjiin, jotka perimätiedon mukaan ovat veronkerääjä Simon ”Hurtta” Afleckin raippamäntyjä 1600- ja 1700-lukujen vaihteesta.

 

10. Jukola (Porokylänkatu 18)

  • Jatka Porokylänkatua Porokylän suuntaan. Kohde on kivirakennus kadun oikealla puolella.

Jukolan osuuskaupan funkistyylinen rakennus sai osumia Neuvostoliiton lentoaseesta talvisodan aikana. Tiettävästi rakennuksesta löytyy edelleen ikkunalasi, jossa on konekiväärin luodin reikä.

 

11. Lapinsärkän Salpa-aseman linnoitteet (Ikolantie 3, takamaasto)

kuvassa umpeutunutta taisteluhautaa.

Umpeutunutta taisteluhautaa Lautiaisen-Nurmesjärven kapeikossa Lapinsärkällä. (kuva: Mikko Rautiainen 2024)

  • Lapinsärkälle pääsee kääntymällä Jukolan jälkeen Ikolantielle, josta mäkeä ylös. Varsinainen kohde on mäen päällä olevan Seurakuntakeskuksen ja palaneen kirkon kivijalan takana Porokylän kadun suuntaisesti.  Laskeudu rinne alas ja jatka painanteesta polkuja pitkin ylös seuraavalle harjanteelle. Taisteluhautoja on molemmin puolin harjun alarinteitä. Koska nousut ja laskut ovat jyrkkiä, on pyörä hyvä jättää esim. Seurakuntakeskuksen pihalle ja tutustua linnoitteisiin jalkaisin.
kuvassa vanha kivimuuri

Linnoitteet löytyvät tämän vanhan kirkon kivimuurin takaa, jatkamalla polkuja Porokylänkadun suuntaisesti. (kuva: Mikko Rautiainen 2024)

– Lue kohteesta täältä: https://sotiemmeperinne.fi/linnoitettu-nurmes/

– Lapinsärkällä kannattaa samalla tutustua myös v.1891 palaneen kirkon muistomerkkiin ja raunioihin

 

12. Porokylän hautausmaa (Pitkänmäentie 1-3)

Kuvassa hautakivi, jonka päällä miekka ja kotelo sekä sotilaan kypärä, kivessä myös Preussin kuninkaallisen jääkäripataljoona 27:n tunnus.

Jääkärimajuri F.W.Tuiskun (1891-1961) muistokivi. (kuva Mikko Rautiainen 2022)

  • Palaa Lapinsärkältä Porokylänkadulle ja jatka sitä rautatiesillalle saakka, jonka jälkeen tulet Pitkänmäentielle.

– Lue kohteesta täältä: https://sotiemmeperinne.fi/nurmeksen-ja-valtimon-sankarihautausmaat/(Kohta: sotahistoriaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla)

13. Lokinkangas (Kuopiontie)

Kaksi maastopukuista reserviläistä kunniavartiossa. Toisella kädessä Suomi-konepistooli.

Kimmo Korhonen, vas. ja Niko Korhonen kunniavartiossa Lokinkankaalla 17.6.2024 (kuva: Mikko Rautiainen)

  • Jatka Hautausmaalta Pitkänmäentietä Kuopiontien risteykseen ja siitä Kuopiontietä lähes 6-tien risteykseen saakka. Kohde näkyy oikealla puolella tietä. Huomioi vilkkaan tien turvallinen ylitys.

Oman leimansa Nurmeksen sotavuosiin antoi talvisodan jälkeen Pitkällemäelle, mm. Lokinkankaan alueelle perustettu varuskunta, jota kunnioittaa muistomerkki Kuopiontien varressa. Kohteesta löytyy myös Nurmeksessa 1941 perustettujen ja Rukajärvensuunnalla jatkosodassa taistelleiden II/KTR 18 ja Krh.K/JR 31 -muistomerkit. Lisää tietoa aiheesta löydät Kainuun tykistö- ja heittimistökillan sivulta: https://kaithkilta.fi/kilta/perinteet Nurmeksessa myös koulutettiin vapaaehtoisia virolaissotilaita, jotka tulivat taistelemaan Suomen vapauden puolesta. Virolaiset vannoivat sotilasvalansa Nurmeksen kirkossa itsenäisyyspäivänä 1943.

 

14. Sankarihautausmaa (Pappilansuora)

Kuvassa lumipukuisia reserviläisiä marssimassa kohti Sankarihautausmaan muistomerkkiä.

Kunniavartio järjestäytyy Nurmeksen Sankarihautausmaalla 2.12.2022 (kuva Mikko Rautiainen 2022)

  • Palaa Kuopiontielle ja jatka Nurmeksen suuntaan aina Porokylänkadun – Pappilansuoran ristetykseen, josta hautausmaa-alue alkaa.

Nurmeksen Sankarihautausmaa sai alkunsa vuoden 1918 jälkeen, kun Kirkkoharjulle tehtiin suojeluskuntalaista esittävä sankaripatsas Vapaussodassa ja Itä-Karjalan heimosodissa 1918–1919 kaatuneille valkoisille nurmekselaisille. Kaatuneista esimerkkeinä jääkärikoulutuksen saanut ja Viipurin maalaiskunnassa kuollut Aarne Lang (1891–1918) sekä Itä-Karjalan Viteleessä 1919 kaatunut heimosoturi Aulis Airanne (1900–1919). Eri puolilla taistelleita Nurmekselaisia kaatui 1918 taisteluissa noin 30. Kirkollista toimintaa alueella on ollut 1600-luvulta lähtien. Talvi- ja jatkosotien sankarihaudat tehtiin osaksi samaa kokonaisuutta siten, että Sankaripatsas kaitsee koko aluetta. Talvisodassa nurmekselaisia kaatui noin 80, jatkosodassa noin 120 ja Lapinsodassa 3. Heidän joukossaan oli monenlaisia kohtaloita. Teppo Heikkinen katosi talvisodan alussa 4.12.1939, Job Kolehmainen kaatui 13.3.1940, samana päivänä, jolloin talvisota päättyi, 11.4.1940 kaatunut Martti Eskelinen oli talvisodan viimeinen nurmekselainen uhri ja 3.7.1941 kaatunut Väinö Määttä jatkosodan ensimmäinen nurmekselainen uhri, Eino Heikkinen ja Oiva Lohtander puolestaan laskettiin sankarihautaan vasta melko pitkän aikaa Lapinsodan jälkeen. Suomalaisilla oli kaikista muista II-maailmansodan sotaa käyvistä maista poikkeava tapa haudata kaatuneet kotipaikkakunnalle. Kaatuneita myös etsitään edelleen taistelukentiltä ja haudataan sitä mukaa, kun heitä löydetään ja tunnistetaan. Lisää tietoa kaatuneista täältä: https://www.sotasampo.fi/fi/casualties/

 

15. Olli Tiaisen muistomerkki (Sankarihautausmaa, Pappilansuora)

kuvassa muistokivi.

Rajakapteeni Olli Tiaisen (1770-1833) muistomerkki (kuva Mikko Rautiainen 2019)

Olli Tiainen syntyi nykyisen Rautavaaran Tiilikkajärven alueella vuonna 1770. Myöhemmin hänen kotipaikkanaan oli Nurmeksen Ylikylä. Kun Ruotsin ja Venäjän välinen Suomen sota alkoi vuonna 1808, valitsivat Nurmeksen ja Pielisjärven alueen talonpoikaississit Tiaisen johtajakseen. Tiainen oli jo 1700-luvun lopulla osallistunut Ruotsin ja Venäjän väliseen Kustaan sotaan. Suomen sodassa Rajakapteeni Tiainen niitti mainetta taitavana, yllättävien iskujen tekijänä venäläisiä vastaan. Tiaisen urhoollisuus ei jäänyt kuninkaalta huomaamatta. Kustaa IV Aadolf palkitsi Tiaisen myöntämällä hänelle mitalin ja eläkkeen. Tiainen kieltäytyi vannomasta uskollisuutta Suomen uudelle isännälle Venäjän keisarille. Tiaisen elämä ei päättynyt hänen kuolemaansa. Periksiantamatonta ja velvollisuudentuntoista talonpoikaisjohtajaa tarvittiin nostamaan suomalaisten itsetuntoa, kun kansalliset herättäjät alkoivat rakentamaan kansakuntaa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Myös itsenäinen Suomi tarvitsi Tiaista esimerkillisenä sotilaana, ja hänestä onkin monella tapaa tullut maakunnan sotilaiden esikuva nro:1. Tiainen sai hautamuistomerkin Kirkkoharjulle vuonna 1870 ja sen alkuperäinen paikka on Sankaripatsaan paikalla.

 

16. Nurmeksen suojeluskuntatalon muistolaatta (Nurmeksenkatu 11)

Kuvassa muistolaatta rakennuksen seinässä ja teksti: Tällä paikalla toimi Nurmeksen Suojeluskunta ja Lotta Svärd -yhdistys 1934-1944.

Nurmeksen suojeluskuntatalon (”Motin”) muistolaatta ammattiopiston rakennuksen seinässä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

  • Käänny Pappilansuoralta ylös Kirkkokadulle ja käänny harjun päälle päästyäsi oikealle Rajakadulle, josta pääset kadun päästä Nurmeksenkadulle. Kohde on kadun vasemmalla puolella.

Keskustan kentän laidalta, ammattiopiston rakennuksen seinästä löytyy samalla paikalla sijainneen Nurmeksen suojeluskuntatalon muistolaatta. Toisella laidalla kenttää seisoo sotien jälkeen, talvisodan pommituksissa tuhoutuneen keskustan koulun uudisrakennus. Itse urheilukenttä puolestaan valmistui aikanaan Nurmeksen suojeluskunnan toimesta.

 

17. Karjalan kalmistoissa lepäävien muistomerkki Kirkon edustalla (Kirkkokatu 17)

Kuvassa tumma muistokivi, jossa teksti: Luovutetun Karjalan kalmistoissa lepäävien vainajien muistolle. Heidän, jotka kalliin maan poveen jäivät nukkumaan. Taustalla koulurakennuksia.

Luovutetun Karjalan kalmistoissa lepäävien vainajien muistomerkki vuodelta 1958 Nurmeksessa. Taustalla Kirkkokadun koulun rakennukset. Jugend-tyylinen puurakennus valmistui v.1905 Nurmeksen yhteislyseon käyttöön (kuva: Mikko Rautiainen 2022.)

  • Nouse Nurmeksenkadulta ylös Maariankadulle. Muistomerkki on kadun oikealla puolella lähellä kirkkoa.

Näitä muistelupaikkoja tarvittiin joka puolella maata, kun satojentuhansien suomalaisten läheiset jäivät menetettyjen alueiden hautausmaille, jonne ei varsinkaan sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ollut pääsyä, jos olivat tuholta ylipäätään säilyneet.

 

18. Nurmeksen kirkko (Kirkkokatu 17)

Värikuvassa punatiilinen kirkon seinä, jossa pommien sirpaleiden aiheuttamia vaurioita.

Nurmeksen kirkon pommitusvauriot vuodelta 1940 Karjalankadun puoleisella seinällä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

Seuraava kohde on uusgotiikkaa edustava Nurmeksen 5.kirkko vuodelta 1897. Kirkon Karjalankadunpuoleisesta seinästä voi ihmetellä ruhjeita, joita aiheuttivat ne toistasataa pommia, jotka tippuivat kirkon lähelle 4.helmikuuta 1940. Kirkon 55 metriä korkea torni, tuolloin maakunnan korkein rakennus tarjosi talvisodassa paikan tähystää vastapuolen koneita, mutta lienee se auttanut myös vihollista suunnistamaan Nurmekseen. Jylhä katedraali ei sirpalevaurioista hätkähtänyt, eikä menneisyyden dramaattisia vaiheita ole siloteltu piiloon. Kirkon pääoven yläpuolelta löytyy puolestaan muisto ajalta, kun oli Suomi Venäjään kuuluva autonominen suuriruhtinaskunta. Suomen itsenäistyttyä keisarien nimilaatta poistettiin, mutta palautettiin myöhemmin takaisin.

 

19. Nurmeksen pommitusten muistomerkki (Nurmeksenkatu 22)

Värikuvassa muistomerkki ja suuri mänty lumisessa maisemassa.

Kuvan oikeassa reunassa sotilassairaalan pommituksen muistomerkki lumipeitteiseinä vastapäätä suurta mäntyä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

  • Kirkkokadun varrelta, läheltä Kaarlonkadun risteystä löytyy Sairashuoneen palotori.

Korttelissa, johon nyt on noussut uudisrakennuksia, sijaitsi aikanaan yleinen sairaala, joka talvisodan aikana toimi sotasairaalana. Tänne kohdistui neuvostoilmavoimien isku tammikuussa 1940. Vuonna 1960 pystytetty muistomerkki löytyy läheltä palotorin toista päätä. 21:n kuolleen nimilista koruttomassa kivipaadessa on karua luettavaa. Haavoittuneitakin oli 30. Muistomerkkiä vastapäiset jylhät petäjät lienevät todistaneet Neuvostoliiton pommien tuhovoiman sotasairaalan sirpalesuojaan (”Seitzin pommisuoja”) 23.tammikuuta 1940. Mahtavatkohan ne kantaa naapurin metalliromua sisällään? Itse sairaala selvisi pommituksesta, mutta tuli puretuksi vuonna 1981. Kirkkokadulle palatessa voi pysähtyä ”KOP:n” kivitalon kohdalla Kaarlonkadun kulmassa ja katsoa tämän sivun kuvasta, millainen oli sen paikalla ollut alkuperäinen KOP:n talo, joka tuhoutui samaisessa iskussa. Pyöräilyn jälkeen on hyvä suunnata Kötsin museoon https://www.nurmes.fi/kotsin-museo katsomaan elokuva Pommien varjossa, mikä antaa kokonaiskuvan talvisodan tapahtumista Nurmeksessa. Lue lisää pommituksista täältä: https://sotiemmeperinne.fi/talvisodan-pommitukset-nurmeksessa-ja-valtimolla/

kuvassa piirretty kaavio pommisuojasta.

”Verta itkevä Seitzin pommisuoja” (Ari Uddin piirros Seitzin pommisuojasta Erkki Koistisen muistitietojen perusteella, Nurmeksen museo)

Mustavalkoisessa kuvassa katunäkymä.

Vasemmalla Yleinen sairaala, oikealla talvisodan pommituksissa tuhoutunut KOPn talo (kuva Nurmeksen museo 1910-1929)

Mikko Rautiainen

Kuvassa lehden kansi.

Maanpuolustus/veteraanilehden tuore numero julkaistu Pohjois-Karjalassa!

/in , , , , , , , , , , , , , , /by

Karjalan pojat -lehti on vuonna 1956 perustettu, nyt jo 69 -vuotias perinteikäs pohjoiskarjalainen maanpuolustusjulkaisu. Lehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa; lippujuhlapäivinä pdf-lehtenä ja itsenäisyyspäivinä paperilehtenä ja pdf-lehtenä.

Nykyisin lehti on kaksikantinen, sisältäen reserviläisjärjestöjen ja sotien perinneyhdistyksen kuulumiset.

Lue 4.6.2025 julkaistu lehti täältä:

https://karjalanpojat.fi/dataflow/karjalanpojat2/files/media/karjalanpojatreservilaisliite_12025_8962.pdf