1. Annikki Ilonen (s.1922)

Annikki Ilosen sotavuosiin ja elämänvaiheisiin voit tutustua lukemalla ja katsomalla hänen haastattelun Pälkjärven pitäjäseuran sivulta: https://palkjarvi.fi/2022/10/16/palkjarvelta-varpasaloon-annikki-ilonen/

 

2. Sotamies Viljo Ikonen (1922-2024)

 

3. Neuvostoliittoon sotavangiksi joutuneen rääkkyläläisen sotaveteraani Martti Hirvosen tarina (v.1995) katsottavana Yle areenassa:

• https://areena.yle.fi/1-50359907

 

4. Sotamies Mauno Rautiainen (1920-1999)

 

2. Sotamies Viljo Ikonen (1922-2024)

Rääkkylän viimeisen veteraanin iltahuuto

– Taidan olla rääkkyläläisistä rintamalla olleista miehistä, veteraaneista viimeinen elossa oleva, arveli Ville Ikonen satavuotispäivänsä aattona syksyllä 2022. Hänen viimeisen iltahuutonsa aika koitti puolitoista vuotta myöhemmin, tänä vuonna toukokuun 20. päivänä.

Viljo eli Ville Ikosen kaikkiaan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi venähtänyt armeija-aika alkoi vuonna 1941 Jalkaväen koulutuskeskuksessa Kuopiossa ja jatkui Ratsuväen koulutuskeskuksessa, Uudenmaan Ratsurykmentissä Lappeenrannassa.

Varsinaiselle rintamalle joutumisestaan vuonna 1942 Ikonen muisteli 40 asteen pakkasta, jossa miehet odottelivat kahdeksan tunnin ajan kylmää kyytiä Äänisen rannalle.

– Kyllähän se pelotti, kun ensimmäisen kerran kovaan paukkeeseen, tositoimiin joutui.

Juuri asevelvollisuutensa suorittanut nuorukainen oli kiväärimiehenä. Usein oli kylmä ja nälkä. Jatkosodassa armeija marssi ´tyhjällä vatsalla´. Karhumäessä Ikonen oli vartiointitehtävissä. Hän kertoi ryhmä Oinosesta ja yönpäiväisistä partiointikierroksista, joita tehtiin hiihtäen.

– Joku lenkki piti aina pimeällä kiertää, muisteli hän. – Eräs taistelutoveri kaatui kierroksellaan. Sai osuman päähänsä.

Rintamalla Äänislinnan ympäristössä Ville Ikonen sairastui aliravitsemukseen ja päätyi sotilassairaalaan. Hänen hemoglobiininsa oli laskenut vaarallisen matalalle, niin, että edessä olisi ollut verensiirto. Mutta kaikki veri tarvittiin leikattaville haavoittuneille.

– Syöttivät sairaalassa sitten kananmunia ja mansikoita, että saivat veriarvot paremmiksi, mies muisteli.

Toivuttuaan parempaan kuntoon Ikonen palveli vielä autokomppaniassa, kenttävarikolla toimitusmiehenä. Palveluksesta hänet vapautettiin syyskuussa 1943, lopullisesti hänen sotansa päättyi syksyllä 1944. Lapin sotaan ei ko. ikäluokka enää joutunut. Sotilasarvoltaan Ville Ikonen oli sotamies. Sodasta hän selvisi haavoittumatta, hänen vaimonsa menetti kolme veljeään.

– Naapurin poikia.

Joitain vuosia sitten Ikonen sai Veteraaniliiton 60 vuotispäivän aikaan Puolustusvoimien ylipäällikön, Tasavallan Presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion allekirjoittaman kunniakirjan ja -merkin kiitokseksi isänmaan eteen tehdystä työstä.

´Elämä on ihanaa´

– On se 100 vuotta pitkä ikä, ihmetteli Ville Ikonen ikäänsä, jota hän pitikin elämänsä parhaana saavutuksena. Bonuksena sadan vuoden päälle tuli vielä puolitoista vuotta. – Elämä on ihanaa. Sodasta selviämisen jälkeen elämässä oli niin leipätyötä kuin lastenkaitsemista ja vanhustenhoitoakin.

Ville Ikonen oli syntynyt 11.11.1922 Haapasalmella, ajan tavan mukaan kotisaunassa, missä hän sitten saunoikin siitä lähtien, kun sodasta pääsi, lukuun ottamatta Palvelukoti Virsussa vietettyä elämän ehtoon paria viimeistä vuotta. Ikonen seurasi loppuun asti maailmanmenoa televisiosta ja ´sanomalehtiä kahtelemalla´. – Sotaa ei kukaan toivo, painotti hän.

Isä, ukko Pekka oli lähtöisin läheisestä Ikolansaaresta, äiti Tilda, o. s. Hirvonen saaresta hänkin, Oravisalosta. Ville oli kolmesta pojasta vanhin, tyttöjä oli kaksi. Lapsuus oli onnellista aikaa. Lapset leikkivät vanerista tehdyillä hevosilla ja reellä. Kesällä he pulikoivat järvessä ja hypivät tukkinipuilla, talvella hiihtivät, laskivat mäkeä ja riekkuivat napakelkalla. Koulunsa Ville Ikonen kävi neljässä vuodessa ja jatkokoulun muutamassa viikossa. Yksi mieluisimmista lapsuusmuistoista oli joulukirkkoon pääsy. Matkaan hevospelillä lähdettiin jo aamuneljältä. Paluumatkalla ajettiin kilpaa toisten kanssa.

– Hevoset hikeen.

Työntekoon ja tulevaan maanviljelijän ammattiinsa poika perehtyi isän opissa. Hän oli pienestä pitäen apuna riihenpuinnissa. Hauskinta oli kuitenkin kalalla käynti.

– Se oli samalla työtä ja huvia, kertoi Ikonen. Ylimääräiset kalat myytiin naapureille tai kauppaan. Mieluista oli myös marjastaminen, samoin sienten kerääminen. Kaikki nämä entisajan ´pakolliset harrastukset´ ovat nyt tämän päivän ihmiselle luonnossa rentoutumisen luksusta.

– Savotassakin kävin isän kanssa. Kymmenien kilometrien matkan taitoimme hevosella. Työpäiville kertyi pituutta jopa 14 tuntia.

Ammatinvalinta oli itsestään selvä. Vaihtoehtoja ei oikeastaan edes tullut mieleen. Työvuosinaan Ville Ikonen viljeli maata ja hoiti karjaa, raivasi peltoja pajukoista, ajoi rahtia hevosella ja oli savottahommissa.

 

Paras paikka Haapasalmi

Vaimo Liisa, o. s. Päivinen, löytyi kotikylältä, kilometrin matkan päästä. Vihillä käytiin vuonna 1950.

– Kaikki veljekset saimme vaimon omalta kylältä, ei tullut matkat maksamaan, vitsaili Ikonen.

Perhe kasvoi ensin pojalla ja muutamaa vuotta myöhemmin syntyi tytär, Ritva. Elämän ehkä onnellisin aika oli myös raskain. Pekka-poika oli vammautunut syntyessään ja tarvitsi jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa.

– Pyykinpesu oli jatkuvaa.

Pekka kuoli juuri kaksikymmentävuotispäivänsä alla.

– Isän kanssa kalastelimme, muistelee Joensuuhun asettunut Ritva Westman onnellista lapsuuttaan. – Meidän pojatkin kävivät aina ukin kanssa järvellä.

Ukista oli iloa poikien lapsillekin. Vanhimmalla pojalla on nyt 15-vuotiaat kaksoset, tyttö ja poika, keskimmäisellä yhdentoista ikäiset kaksospojat. Nuorin on vielä poikamies.

Karjasta Ikoset luopuivat 65 vuotta täytettyään.

– Vaikka Liisa olisi halunnut vielä vuoden jatkaa.

Näin aikaa jäi harrastuksillekin, mieluisalle kalastukselle, marjastukselle, sienestykselle ja polttopuiden teolle.

– Ja lukemiselle, täydentää tytär. – Isä oli aina kova lukemaan.

– Luin romaaneja usein yöllä kahteenkin asti, kertoo Ikonen itse. Mieluisin kirja oli Tuntematon sotilas. – Katsoimme elokuvankin Rasivaarassa, jonne Haapasalmelta oli tultu useammalla linja-autolla, innostui mies. Illan kruunasi vielä haitarilla soitettu Säkkijärven polkka.

– Tanssimassa kävimme Sangenlahden lavalla.

Aikaa matkailullekin riitti. Kotimaan lisäksi tutuksi tuli niin Ruotsia, Viroa, Venäjää kuin Saksaakin. Paras paikka oli kuitenkin Haapasalmi.

Liisa Ikonen kuoli 18 vuotta sitten.

– Täällä on hyvä olla, kiitti Viljo Ikonen Palvelukoti Virsua ja mietti kehitystä. Hänen lapsuudessaan ei ollut polkupyöriä. Pikkuvaivoja hoidettiin Mustanparran tipoilla ja Hota-pulverilla. Lapsilisää ei ollut, ei muitakaan avustuksia. Radiosta seurattiin maailman tapahtumia, mm. Tapio Rautavaaran keihäskisan voittoa vuonna 1952.

– Viljo oli elämänmyönteinen ja huumorintajuinen mies, kiittää Virsun väki puolestaan Villeä.

 

Kirjoittanut Kaarina Kainulainen

 

4. Sotamies Mauno Rautiainen (1920–1999)

Mauno Rautiainen syntyi Heikki (1889-1962) ja Wilhelmiina (1881-1955) Rautiaisen kolmantena lapsena vuonna 1920 Oravilahden Tainiossa. Hänen sisaruksiaan olivat Aino, Laila ja Martti. Maanpuolustukseen Mauno otti osaa jo nuorena liittymällä mukaan Rääkkylän suojeluskunnan toimintaan. Tästä tunnustuksena Vapaussoturien huoltosäätiö myönsi hänelle sinisen ristin, jääkärikenraali Väinö Valveen allekirjoittamana vuonna 1981.

 

Talvisodan aika

Kutsuntapäivä 12.3. oli melko dramaattinen, vaikka sitä ei vielä tuolloin tiedettykään. Talvisota nimittäin päättyi seuraavana päivänä. Mauno muistaa, kuinka hän oli 13.maaliskuuta lähtenyt saamansa määräyksen mukaan ostamaan lumipukukangasta Rääkkylän osuuskaupalta ja kuinka hiihtäessä kuului tykkien jyly. Osuuskaupalle päästyä, oli kauppias sanonut, että lumipukukangasta ei enää taida tarvita, rauha on juuri tullut voimaan. Kotiin palatessa ei sodan ääniä enää kuulunut.

 

Varusmiehenä välirauhan aikana

Varusmiespalvelustaan Mauno Rautiainen astui suorittamaan 20.maaliskuuta 1940 Jalkaväenkoulutuskeskus 9:n Kiuruvedelle. Ehtipä hän palvella myös uudessa Kontiolahden varuskunnassa, yhtenä ensimmäisistä varusmiehistä. Terveysongelmat tekivät Maunon asepalveluksesta rikkonaisen ja myöhemmästä sotaretkestä lyhyen. Varusmiespalvelus keskeytyi sydänsairauden vuoksi syksyllä 1940, noin viiden kuukauden jälkeen.

 

Laatokan Karjalaa valtaamassa

Uudelleen palvelukseen Mauno Rautiainen määrättiin 20.kesäkuuta 1941. Joukko-osastona oli Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin alainen 613 IsK., eli ilmasuojelukomppania, jonka riveissä Mauno otti osaa Laatokan Karjalan takaisinvaltaukseen, jatkosodan alettua kesällä 1941. Komppaniaan kuului rääkkyläläisiä vanhoja miehiä ja nuoria poikia. Maunon mukaan sen kokoon saamiseen vaikutti Rääkkylän nimismiehen aktiivinen toiminta. Mauno Rautiaisen sotatie kulki Kiteeltä, Matkaselän kautta Ruskealaan ja edelleen Särkisyrjään, jossa oli kovat tappelut. Särkisyrjästä jatkettiin Kaalamoon, josta korpitaivalta Ryttyyn. Etenemisen aikana Mauno määrättiin usein kulkemaan tunnustelijana kärjessä. Sotaretki huipentui Sortavalaan saapumiseen.

 

Sortavalassa

Laatokan Karjalan vallattu pääkaupunki oli mieleenpainuva kokemus. Sortavalassa 613 IsK. otti osaa kaupungin puhdistamiseen ja esimerkiksi kaatuneiden vihollisten hautaamiseen. Mauno kertoi, että eräältä haudattavalta vihollissotilaalta oli upseeri kärkkynyt itselleen parempia saappaita ja mennyt niiden perässä monttuun. Kiinnostus saappaita kohtaan kuitenkin hiipui, kun vainajan jalka irtosi saappaan mukana. Kerran Maunon kävellessä kaupungilla vanhemmanpuoleisen aseveljensä Hirvosen kanssa, oli vastaan tullut upseeri huomauttanut takki auki kävellyttä Hirvosta epäsotilaallisesta pukeutumisesta ja tivannut miehen yksikköä. Tähän Hirvonen oli vastannut: Rääkkylän romukomppania. Tilapäisten isäntien jäljiltä kaupunkiin oli jäänyt kaikenlaista, esimerkiksi laiva, joka sisälsi valtavat määrät tulitikkuja. Vallatulle alueelle oli jäänyt myös yksittäisiä vihollisia. Eräästä puutarhasta iltapalaa haettaessa, ammuttiin talon ikkunasta kohti. Luoti meni vinkuen Maunon pään vierestä. Pihasta oli lähdettävä kiireellä ja korvissa soi pitkään. Sortavalasta 613 IsK. palautettiin kotikonnuilleen ja Mauno vapautettiin jälleen palveluksesta elokuun lopulla 1941. Vanhoilla päivillään Rautiainen valitteli olleen niin huono sotilas, että ylennystä ei tullut. Rääkkylän paikallispäällikkö Martikaisen allekirjoittamassa Ilmasuojelujoukkojen palvelustodistuksessa vuodelta 1944 hänen todetaan kuitenkin toimineen ryhmänjohtajana.

 

Myöhempi asepalvelus

Puolustuslaitoksen palvelukseen Mauno Rautiainen palasi vastasi helmikuussa 1944, tuolloin Jalkaväenkoulutuskeskus 6:n 4.komppaniaan. Tuberkuloosin vuoksi hän oli kuitenkin kuukausikaupalla hoidettavana sotasairaaloissa, eikä enää rintamalle ehtinyt. Reserviin hänet siirrettiin Parolassa 20.marraskuuta 1944 ja viimeisten sotilasvarusteiden luovutus tapahtui Rääkkylässä 24.marraskuuta. Asepalvelusta kertyi yhteensä yksi vuosi ja runsaat 4 kuukautta. Erikoiskoulutuksena sotilaspassissa mainitaan kiväärimiehen koulutus. Rintamapalvelustunnus hänelle myönnettiin vuonna 1971. Sotien jälkeen Mauno Rautiainen ei uuden itärajan takana käynyt. Hän totesi: Ryssän puolelle en mene, kun viimeksi minut otettiin torrakon kanssa vastaan.

Sodan jälkeiset vaiheet

Sotien jälkeen Mauno Rautiainen lähti opiskelemaan kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaariin. Valmistuttuaan hän teki työuransa Pielisensuun kunnan (myöh. Joensuu) Sulkulahden (myöh. Hukanhaudan) kansakoulun opettajana ja johtajana 1940-luvun lopulta 1970-luvulle saakka. Aloitettuaan virassaan häntä hämmästytti oppilaiden huono käytös, joka lienee osaltaan ollut seurausta sota-ajan poikkeusoloista. Seurasi nopea kurinpalautus, jonka jälkeen ongelmia ei enää ilmentynyt.

Samoihin aikoihin Maunon kanssa Sulkulahden koululle tuli opettajaksi Ruskealasta kotoisin oleva Maire Moilanen (1918–1996). Lue Mairen sotavuosista täältä: https://www.lottasvard.fi/rautiainen-maire/ Maire Unelma ja Mauno Armas löysivät toisensa. Heille syntyi kolme poikaa Heikki (s.1949) sekä Hannu ja Vesa (s.1950). Lastenlapsia he saivat yhteensä yhdeksän.

1950-luvulla Mauno oli innokas taidemaalari. Kankaille ikuistui niin maisemia, muotokuvia kuin abstraktimpiakin aiheita. Teoksia päätyi esille näyttelyihinkin. Myöhemmin hän sivalsi mielellään myös kynällä ja otti lehtien palstoilla kantaa niin taiteeseen kuin yhteiskunnallisiinkin asioihin. Musiikillistakin lahjakkuutta löytyi; nuorena hän soitti veljensä Martin kanssa nurkkatansseja Rääkkylässä ja lastenlapsille on jäänyt mieleen hänen mandoliininsoittonsa. Eläkepäivien rakkaaksi harrastukseksi tuli kalastus Saimaan rannalla, synnyin kunnassa Rääkkylässä, jonne omin käsin nousi kesähuvila, saunoineen ja aittoineen. Tärkeää hänelle oli myös metsänistutusharrastus Rääkkylän metsäpalstalla. Mauno Rautiainen kuoli Joensuussa 78-vuotiaana vuonna 1999.

 

Kirjoittanut Mikko Rautiainen 2022

 

Lähteet: Teksti perustuu Mauno Rautiaisen ja hänen poikiensa Heikki ja Vesa Rautiaisen kertomuksiin. Lähteinä on käytetty myös teosta Suomen rintamamiehet 1939-1945 sekä Mauno Rautiaisen sotilaspassia, kantakorttia ja IS-joukkojen palvelustodistusta.

Maanpuolustuksellisen Salpalinjan rakentaminen liittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin sotiin vuosina 1939-1944. Talvisodan jälkeen välirauhan tultua 1940 Suomessa ryhdyttiin varustautumaan tulevaan puolustukseen, sillä uuden sodan merkit olivat jo aistittavissa. Linnoittamisessa suurin ja maineikkain hanke oli Salpalinja Suomenlahdelta Pohjois-Karjalan ja Kainuun kautta itäiseen Lappiin.  Pohjois-Karjalaa koskevaan, talvisotaa edeltävään suunnitelmaan oli kuulunut puolustaa Joensuuta Pielisjoen länsirannalla, mutta myöhemmin vahvistui käsitys, ettei voimia tähän olisi tarpeeksi. Niinpä pääpuolustuslinja siirrettiin Höytiäisen kanavaan.

Rääkkylässä varustelutyöt keskitettiin Oravisalon alueelle, koska arvioitiin, etteivät voimavarat riittäisi valtaamaan takaisin viholliselle menetettyjä puolustuslinjoja. Rääkkylän-Liperin alueen puolustuksesta vastasi IV Armeijakunta, joka laati alueen puolustussuunnitelman vuonna 1940. Etummainen puolustuslinja määrättiin tasalle Kesälahti – Kitee – Tohmajärvi – Tuupovaara – Ilomantsi – Koitere. Pääpuolustuslinja puolestaan koski Rääkkylää linjalla Ahmosaari – Varpasalon Voiniemi – Kivisalmi –Pässiniemi – Tutjunniemi – Tikansaaren kanava – Kaskesniemi – Höytiäisen kanava – Höytiäisen länsiranta.

Rääkkylän alueella Salpalinjan varustelutyöt pääpuolustuslinjassa aloitettiin kevätkesällä 1940, ja niiden tuli olla valmiita talventuloon mennessä. Puolustussuunnitelma olisi edellyttänyt betonisten kenttälinnoitteiden rakentamista, mutta resursseja tähän ei ollut. Näin ollen linja koostui hyökkäysvaunu- ja piikkilankaesteistä, avoimista miehistöpoteroista sekä tykkien tuliasemista. Rakennustyöt keskittyivät Varpasalon ja Oravisalon alueille. Laajojen järvialueiden puolustukseen kuului talviaikaan mm. railojen auki pitäminen kanerva-, kaisla- ja turvekatteen avulla.

Rääkkylään kantautui sodan jymy, ja varoitukset väestön evakuoimisestakin annettiin. Onneksi evakuointia ei tarvinnut panna käytäntöön, vaan väki sai pysyä kotiseudullaan. Salpalinjan rakennustyöt Rääkkylässä kestivät rauhanteon jälkeen vielä lokakuulle 1944, ja niihin osallistui sekä sotilas- että siviilirakennusyksiköitä, enimmillään 2 500 miestä.

Rääkkylässä Salpalinjasta on vielä nähtävissä panssariesteitä, tykkien kiinnityspaikkoja, louhoksia ja avointen konekivääripesäkkeiden kaivantoja.

Pekka Kauppinen