Sotahistoriaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla
Jääkärimajuri F.W.Tuisku (1891-1961)
Jääkärimajuri F.W.Tuiskun (1891-1961) muistokivi. (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Hautausmaan vanhasta osasta löytyy Jääkärimajuri F. W. Tuiskun (1891–1961) hautapaasi miekkoineen ja kypärineen. Löytyypä siitä myös Preussin kuninkaallisen jääkäripataljoonan 27:n tunnus. Kurikassa syntynyt Tuisku oli yksi noin 2000 suomalaisesta, jotka saivat sotilaskoulutuksen Saksassa vuosina 1915–1918. Tarkoituksena oli, että jääkäreiden johdolla käytäisiin sota Venäjää vastaan ja Suomi irtautuisi keisarin vallasta, joka sortovuosina 1899–1917 sitoi Suomea tiukemmin itseensä. Tuisku ja muut jääkärit saivat tulikasteensa I-maailmansodan itärintaman taisteluissa. Heidän johdollaan valkoiset voittivat taistelun Suomen hallinnasta keväällä 1918. Seuraavana oli vuorossa Itä-Karjalan heimosota, jossa Tuisku taisteli Petsamon suunnalla. Sodan, jossa Suomen valtio ei ollut virallisesti mukana tavoitteena oli liittää Itä-Karjala osaksi Suomea. Suur-Suomi-hanke epäonnistui ja 1920-luvulla Tuisku muutti Nurmekseen vaimonsa kotitilalle Laamilaan. Talvisodan alettua Suomi tarvitsi jälleen jääkäreitä. Tuisku komensi pataljoonaa Lieksassa ja toimi välirauhan aikana Lieksan komendanttina. jatkosodassa hän johti linnoitustöitä Rukajärvensuunnalla.
Rehtori Esa Kauppinen (1894-1973)
Jaosupseeri (6KTR/18) luutnantti Esa Kauppinen Rukajärvellä 1942 (kuva Yrjö Ahonen, Nurmeksen museo)
Rukajärvensuunnalla toimi myös Tuiskun lähelle haudattu yhteislyseon rehtori Esa Kauppinen (1894–1973). Pedagogisten ansioiden lisäksi hän ahkeroi luutnanttina sotarintamilla. Talvisodassa Kauppinen taisteli Lieksassa Puuruun linjalla. Kerrotaan myös, että hän sotien jälkeen kulki viranhoidossaan sotapuukko vyöllä. Jatkosodan jälkimainingeissa Kauppinen otti osaa asekätkentään, jolla valmistauduttiin itsenäisyyden säilyttämiseen, mikäli entisen vihollisen rauhantahto ei osoittautuisi pysyväksi. Isänmaallisella teolla oli seuraamuksensa ja seuraavaksi Kauppinen johtikin kouluaan vankilasta. Sinne hän entisen oppilaan kertoman mukaan lähti oppilaiden kunniakujassa.
Rehtori Esa Kauppisen (1894-1973) muistokivi (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Mauri Virmakoski (1906-1971)
Majuri Mauri A. Virmakoski toimi Nurmeksen suojeluskunnan päällikkönä. Hänet on haudattu Hautausmaan uudelle puolelle, pääportilta katsottuna oikealle, uuden puolen etuosaan. Etuosasta löytyy myös Virmakosken suojeluskuntatoverin Väinö Hämäläisen (1883-1947) hauta. Hämäläinen tunnetaan Nurmeksen museon perustajana. Virmakoski asui jonkin aikaa Hämäläisen vuokralaisena. Lue lisää Väinö Hämäläisestä Nurmeksen museon sivulta: https://www.nurmes.fi/en/vaino-hamalainen
Majuri Mauri A. Virmakosken (1906-1971) muistokivi (kuva Mikko Rautiainen)
Asevelihaudat
Uuden puolen etuosasta löytyy Asevelihaudat -muistomerkki. Asevelihautaan on haudattu nurmeslaisia veteraaneja 1940-luvulta 2010-luvulle. Se muistuttaa monin tavoin sankarihautaa ja sellainen se tosiasiassa onkin. Moni haudassa lepäävä itsenäisyyden puolustaja on kuollut melko nuorena, pian sotien jälkeen.
Asevelihautaan Nurmeksen Porokylässä on haudattu sotaveteraaneja 1940-luvulta 2010-luvulle (kuva: Mikko Rautiainen 2021)
Salpa-asema
Hautausmaan takaosasta löytyy jyhkeät panssariestekivet, 1940-1944 rakennetun salpalinjan tunnusmerkki. Osa kivistä on sotien jälkeen siirretty reunustamaan hautausmaata. Paikoillaan olevat panssariesteet ovat osa Nurmeksen Salpa-aseman taaempaa osaa Lautiaisen-Vinkerlahden kapeikossa. Tälle tasalle neuvostojoukot olisi jatkosodassa pitänyt Nurmeksessa viimeistään pysäyttää, muutoin tiet eri puolille Suomea olisivat tällä suunnalla auki. Yläkarjalaiset pitivät jatkosodan alussa saavuttamansa asemat kaukana Itä-Karjalassa Rukajärvensuunnalla sodan loppuun saakka, itärintaman ainoana osana Mustanmeren ja Jäämeren välillä, eikä hautausmaalla jouduttu taistelemaan elämästä ja kuolemasta.
Salpalinjaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Mikko Rautiainen
PITKÄ SARKA ILOMANTSILAISTA VETERAANITYÖTÄ
Kun Ilomantsin kunnan nykyinen virastotalo otettiin käyttöön vuonna 1985, päättivät kaikki kolme paikkakunnan veteraaniyhdistystä tuoda jotakin näkyvää uuden rakennuksen yhteyteen. Rintamaveteraanien puheenjohtaja Pekka Puumalaisen aloitteesta haettiin sotaveteraanien puheenjohtaja Eino Venemiehen tontilta terhakka kuusentaimi, joka toukokuussa 1986 istutettiin kunnanviraston pihamaalle. Puu nimettiin itsenäisyyden kuuseksi, ja siitä on varttunut pihamaan kaunein ja vantterin puu.
Kuvassa paljastetaan veteraanikuusen muistokivi Ilomantsissa itsenäisyyspäivänä 2004
Tämä puu kuvaa sitä veteraanien yhteishenkeä, joka vallitsi kauan Suomen itäisimmässä kunnassa. Yhteistyö oli alkanut veteraanien hengellisten tilaisuuksien järjestämisellä ja Palovaaran muistomerkin pystyttämisellä. Työ kulminoitui 11.4.2016 pidettyyn yhteiseen veteraanijuhlaan, jossa juhlittiin kolmen yhdistyksen tekemää yhteistä 175 vuoden veteraanityötä. Saman vuoden syksyllä valmistui kaikkien kolmen yhdistyksen yhteinen historiikki Teidän nyt vuoronne on, 175 vuotta ilomantsilaista veteraanityötä.
Sotainvalidit liikkeellä ensiksi ja viimeiseksi
Sotainvalidien työ alkoi Ilomantsissa tammikuun 12. päivänä 1941, jolloin allekirjoitettiin Sopimuskirja, jossa perustetiin yhdistys nimeltä Sotainvalidien Veljesliiton Ilomantsin alaosasto ry.
Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Erkki Hassinen. Yhdistyksellä on ollut kaksitoista puheenjohtajaa, nykyinen puheenjohtaja on Matti Karvinen. Yhdistyksellä oli myös sivutoiminen asiamies, joka toimi usein samalla sihteerinä.
Sodasta selvinneet invalidit olivat hyvin erilaisissa tilanteissa. Jotkut olivat haavoittuneet niin vaikeasti, ettei työelämään ollut juuri enää mahdollisuutta. Invalidien perheitä pyrittiin auttamaan muun muassa korjaamalla puutteellisia asuinoloja ja jopa rakentamalla uusia asuntoja. Tähän toimintaan saatiin suuriarvoista apua puolustusvoimilta ja Pohjois-Karjalan rajavartiostolta. Asuntokurjuutta käsiteltiin myös valtakunnan lehdistössä, 1960-luvulla Helsingin Sanomat kirjoitti Iknonvaaralaisen invalidiperheen asumisesta otsikolla: Kotimaan kolmatta maailmaa: yhdessä huoneessa yksitoista ja pyykit.
Alkuaikojen toiminnan suuri ponnistus oli Sotainvalidien syyskeräys. Tässä keräyksessä suurena apuna olivat ilomantsilaiset ammattiautoilijat ja martat. Alkuun keräys tuotti paljon viljaa ja perunaa, mutta vähän rahaa. Joskus terve naapuri saattoi lahjoittaa sotainvalidiperheelle jopa yhden lehmän heinät talveksi.
Sotainvalidien suurin aineellinen saavutus oli invalidimajan rakentaminen 1970-luvun alkupuolella Tetrinniemeen. Majan rakentamiseen saatiin runsaasti lahjoituksia ja tehtiin valtavasti talkootyötä. Kaikkein innokkaimpia talkoilijoita olivat invalidit, jopa yksikätiset miehet kantoivat tiiltä. Majaa käytettiin erittäin vilkkaasti, ja Tetrinniemessä vieraili suuria veteraaniryhmiä eri puolilta maata.
Vuonna 1998 Ilomantsin sotainvalidit saivat merkittävän huomionosoituksen, kun Veljesliitto myönsi viidelle yhdistykselle 10 000 markan tunnustuspalkinnon vuoden aikana osoitetusta aktiivisesta toiminnasta. Neljä muuta palkintoa meni suurten kaupunkien yhdistyksille.
Ilomantsilaisia sotainvalideja voi kuvata hyvin kahden aktiivisen toimijan kautta. Leo Paldanius ja Tauno Kukkonen menettivät toisen jalkansa sodassa. Molemmat tekivät täyden päivätyön rajavartiolaitoksessa ja toimivat aktiivisesti usean vuosikymmenen ajan sotainvalideissa, kumpikin muun muassa asiamiehen tehtävissä.
Kahden liiton väkeä Ilomantsiinkin, Rintamaveteraanit ensiksi liikkeelle
Heti talvisodan jälkeen Suomessa tapahtui myös veteraanien muu järjestäytyminen. Elokuun 4. päivänä 1940 perustettiin Suomen Aseveljien Liitto, joka jouduttiin sitten lakkauttamaan vuonna 1945 välirauhasopimuksen perusteella. Valtakunnallisesti järjestäydyttiin uudelleen reilun kymmenen vuoden kuluttua. Vuonna 1957 perustettiin Rintamamiesten Asuntoliitto, josta vuonna 1964 tuli Suomen sotaveteraaniliitto. Samana vuonna perustettiin toinen valtakunnallinen liitto, Suomen rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliitto, josta 1967 tuli Rintamamiesveteraanien Liitto.
Ilomantsiin perustetiin 23.4.1965 Suomen Rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliiton osasto. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Armas Riihelä. Yhdistyksellä on ollut seitsemän puheenjohtajaa. Aktiivisinta aikaa oli Pekka Puumalaisen puheenjohtajakaudella. Viimeinen puheenjohtaja oli Tarmo Pesonen.
Rintamamiesveteraanien päätehtävänä oli painostaa valtakunnan päättäjiä veteraanien aseman korjaamiseksi. Paikkakunnallakin tehtiin avustustyötä, mutta se oli vähäisempää kuin Sotainvalideilla ja Sotaveteraaneilla.
Takkuisesta alkutaipaleesta johtavaksi veteraaniyhdistykseksi: Ilomantsin sotaveteraanit
Ilomantsin keskuskoululle kokoontui 19.5.1966 runsas joukko sodan käyneitä miehiä perustamaan sotaveteraanien yhdistystä. Kokoontumisen yhteydessä perustettiin Ilomantsin sotaveteraanit r.y. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Mikko Volotinen. Paikallisella tasolla käytiin yhdistymisneuvotteluja rintamamiesveteraanien kanssa hyvässä hengessä, mutta piirin ja valtakunnan taholta pantiin jarruja yhdistymiseen.
Sotaveteraanien alkutaival oli muutenkin vaikeaa. Jo neljä vuotta yhdistyksen perustamisen jälkeen oli äänestetty yhdistyksen toiminnan lakkauttamisesta. Vuonna 1972 yhdistyksen johtoon valittiin opettaja Heimo Rautava, ja hänen aikanaan yhdistyksestä tuli paikkakunnan johtava veteraaniyhdistys. Puheenjohtajia on ollut viisi, viimeisenä pitkän päivätyön tehnyt Teuvo Strandman. Yhdistyksen kantavana voimana oli aina vuosituhannen loppuun saakka Mannerheim-ristin ritari Onni Määttänen.
Rintamaveteraanien ja Sotaveteraanien yhdistystoiminta päättyi Ilomantsissa vuoden 2020 alkupuolella. Molempien yhdistysten varat ja tehtävät siirrettiin perinnetoimikunnalle.
Naiset vahvasti mukana
Veteraanitoimintaa ei voi kuvitella ilman aktiivisia ja toimivia naisjaostoja. Naiset auttoivat miesten toimintaa erilaisten tilaisuuksien järjestämisessä. Naisten päivätapaamiset olivat suosittuja, rahaa kerättiin erilaisilla tempauksilla, iltamien ja tanssien pitämisellä.
Ilomantsin sotainvalidien naisjaoston jäseniä palkittiin invalidimajalla vuonna 1989.
Toiminnan alkuaikoina varsinkin sotainvalidit tekivät kotikäyntejä, joihin osallistui myös naisjaoston jäseniä. Naiset näkivät kotien puutteet vähän eri tavalla kuin miehet, ja apua osattiin kohdistaa tehokkaammin oikeisiin paikkoihin. Joulupakettien lähettäminen oli naisille mieluisaa puuhaa, vastaanottajilta tuli monesti hyvin tunteellisia kiitoskirjeitä.
Kaikilla ilomantsilaisilla veteraaniyhdistyksillä oli oma naisjaosto. Sotainvalidien jaosto toimi vuosina 1949 – 2007, Rintamaveteraanien 1974 – 2001. Sotaveteraaninaiset lähtivät liikkeelle myöhemmin, vuonna 1980, mutta jatkoivat sitten aina vuoteen 2013 saakka.
Monenlaista toimintaa
Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten paljon sodankäyneet veteraanit jaksoivat tehdä heikommassa asemassa olevien veljien eteen työtä. Samalla se oli tekijälle terapiaa, sotakavereiden kanssa saatiin purettua myös ikävämpiä muistoja. Hävityn sodan jälkeen ei veteraanien arvostus ollut aina kovinkaan korkealla. Varsinkin 1960- 1970-luvuilla nuoriso ei aina ymmärtänyt veteraanisukupolven uhrauksia. Maamme itäisimmässä pitäjässä tilanne oli todennäköisesti vähän erilainen, kolmasosa kunnan pinta-alasta oli menetetty, ja vihollinen oli varsikin talvisodassa aivan kirkonkylän porteilla. Veteraanien työ oli täällä arvossaan.
Vakavan ja hartaankin toiminnan rinnalla osattiin myös rentoutua. Invalidimajan iltamat toivat mieleen nuoruusajan muistoja. Veteraanit alkoivat myös matkustaa 1970-luvulla oman paikkakunnan linja-autoilla. Matkoja tehtiin niin kotimaahan kuin ulkomaille. Eräs naisjaoston jäsen kertoi, että ennen matkaa saatettiin hakea terveyskeskuksesta humppapiikki, sen avulla jaksettiin tanssia majapaikassa illalla.
Sotapaikkakunnalla kävi paljon vieraita. Näille tarvittiin oppaita, majoitusta ja muita palveluita. Veteraanit Onni Määttänen, Heikki Klemola ja Heimo Rautava olivat hyvin usein oppaana. Kun vuonna 1979 vietettiin Ilomantsissa Maatalousnaisten valtakunnallisia suvipäiviä, oli kolme veteraania opastamassa Oinassalmen muistomerkillä kymmeniä linja-autoryhmiä viiden tunnin ajan.
Rannalle himmeän lahden
Veteraanityöhön on aina liittynyt vahvasti hengellinen toiminta. Yhteistyö seurakuntien kanssa on ollut tiivistä. Tämän työn pitkäaikainen toimija oli sotaveteraanien jäsen, liikemies Iivari Mononen.
Myös veteraanihautajaiset muuttuivat. Mikäli omaiset sallivat tai pyysivät, yhdistykset ovat olleet lippuineen mukana jäsentensä hautajaisissa ja haudalle on laskettu havuseppele. Näyttävimmät veteraanihautajaiset olivat Ilomantsissa Mannerheim-ristin ritarin, 102-vuotiaana kuolleen Onni Määttäsen hautajaiset 28.6.2010. Siunaustilaisuuteen osallistui noin neljäsataa saattajaa.
Ilomantsin sankarihautausmaa, Pötsönkankaan hautausmaa ja muutamat yksittäiset haudat muualla kätkevät maan poveen yli 400 ilomantsilaista veteraania. Suurin osa on päässyt kotiseurakunnan multiin, maahan jota veteraani on puolustanut hengellään ja terveydellään. Vaatimattomankin siviilielämän läpikäynyt veteraani on suuri suomalainen, josta jälkipolvet saavat olla ylpeitä. Kaikki eivät saaneet kunniaa eläessään, eivätkä kaikki sitä kaivannetkaan. Lauluntekijäkin runoili: Ei muuta kunniaa, kuin kuulla kummultansa sun honkiesi huminaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon.
Jorma Ikonen
Sotahistoriaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla
Jääkärimajuri F.W.Tuisku (1891-1961)
Jääkärimajuri F.W.Tuiskun (1891-1961) muistokivi. (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Hautausmaan vanhasta osasta löytyy Jääkärimajuri F. W. Tuiskun (1891–1961) hautapaasi miekkoineen ja kypärineen. Löytyypä siitä myös Preussin kuninkaallisen jääkäripataljoonan 27:n tunnus. Kurikassa syntynyt Tuisku oli yksi noin 2000 suomalaisesta, jotka saivat sotilaskoulutuksen Saksassa vuosina 1915–1918. Tarkoituksena oli, että jääkäreiden johdolla käytäisiin sota Venäjää vastaan ja Suomi irtautuisi keisarin vallasta, joka sortovuosina 1899–1917 sitoi Suomea tiukemmin itseensä. Tuisku ja muut jääkärit saivat tulikasteensa I-maailmansodan itärintaman taisteluissa. Heidän johdollaan valkoiset voittivat taistelun Suomen hallinnasta keväällä 1918. Seuraavana oli vuorossa Itä-Karjalan heimosota, jossa Tuisku taisteli Petsamon suunnalla. Sodan, jossa Suomen valtio ei ollut virallisesti mukana tavoitteena oli liittää Itä-Karjala osaksi Suomea. Suur-Suomi-hanke epäonnistui ja 1920-luvulla Tuisku muutti Nurmekseen vaimonsa kotitilalle Laamilaan. Talvisodan alettua Suomi tarvitsi jälleen jääkäreitä. Tuisku komensi pataljoonaa Lieksassa ja toimi välirauhan aikana Lieksan komendanttina. jatkosodassa hän johti linnoitustöitä Rukajärvensuunnalla.
Rehtori Esa Kauppinen (1894-1973)
Jaosupseeri (6KTR/18) luutnantti Esa Kauppinen Rukajärvellä 1942 (kuva Yrjö Ahonen, Nurmeksen museo)
Rukajärvensuunnalla toimi myös Tuiskun lähelle haudattu yhteislyseon rehtori Esa Kauppinen (1894–1973). Pedagogisten ansioiden lisäksi hän ahkeroi luutnanttina sotarintamilla. Talvisodassa Kauppinen taisteli Lieksassa Puuruun linjalla. Kerrotaan myös, että hän sotien jälkeen kulki viranhoidossaan sotapuukko vyöllä. Jatkosodan jälkimainingeissa Kauppinen otti osaa asekätkentään, jolla valmistauduttiin itsenäisyyden säilyttämiseen, mikäli entisen vihollisen rauhantahto ei osoittautuisi pysyväksi. Isänmaallisella teolla oli seuraamuksensa ja seuraavaksi Kauppinen johtikin kouluaan vankilasta. Sinne hän entisen oppilaan kertoman mukaan lähti oppilaiden kunniakujassa.
Rehtori Esa Kauppisen (1894-1973) muistokivi (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Mauri Virmakoski (1906-1971)
Majuri Mauri A. Virmakoski toimi Nurmeksen suojeluskunnan päällikkönä. Hänet on haudattu Hautausmaan uudelle puolelle, pääportilta katsottuna oikealle, uuden puolen etuosaan. Etuosasta löytyy myös Virmakosken suojeluskuntatoverin Väinö Hämäläisen (1883-1947) hauta. Hämäläinen tunnetaan Nurmeksen museon perustajana. Virmakoski asui jonkin aikaa Hämäläisen vuokralaisena. Lue lisää Väinö Hämäläisestä Nurmeksen museon sivulta: https://www.nurmes.fi/en/vaino-hamalainen
Majuri Mauri A. Virmakosken (1906-1971) muistokivi (kuva Mikko Rautiainen)
Asevelihaudat
Uuden puolen etuosasta löytyy Asevelihaudat -muistomerkki. Asevelihautaan on haudattu nurmeslaisia veteraaneja 1940-luvulta 2010-luvulle. Se muistuttaa monin tavoin sankarihautaa ja sellainen se tosiasiassa onkin. Moni haudassa lepäävä itsenäisyyden puolustaja on kuollut melko nuorena, pian sotien jälkeen.
Asevelihautaan Nurmeksen Porokylässä on haudattu sotaveteraaneja 1940-luvulta 2010-luvulle (kuva: Mikko Rautiainen 2021)
Salpa-asema
Hautausmaan takaosasta löytyy jyhkeät panssariestekivet, 1940-1944 rakennetun salpalinjan tunnusmerkki. Osa kivistä on sotien jälkeen siirretty reunustamaan hautausmaata. Paikoillaan olevat panssariesteet ovat osa Nurmeksen Salpa-aseman taaempaa osaa Lautiaisen-Vinkerlahden kapeikossa. Tälle tasalle neuvostojoukot olisi jatkosodassa pitänyt Nurmeksessa viimeistään pysäyttää, muutoin tiet eri puolille Suomea olisivat tällä suunnalla auki. Yläkarjalaiset pitivät jatkosodan alussa saavuttamansa asemat kaukana Itä-Karjalassa Rukajärvensuunnalla sodan loppuun saakka, itärintaman ainoana osana Mustanmeren ja Jäämeren välillä, eikä hautausmaalla jouduttu taistelemaan elämästä ja kuolemasta.
Salpalinjaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Mikko Rautiainen
PITKÄ SARKA ILOMANTSILAISTA VETERAANITYÖTÄ
Kun Ilomantsin kunnan nykyinen virastotalo otettiin käyttöön vuonna 1985, päättivät kaikki kolme paikkakunnan veteraaniyhdistystä tuoda jotakin näkyvää uuden rakennuksen yhteyteen. Rintamaveteraanien puheenjohtaja Pekka Puumalaisen aloitteesta haettiin sotaveteraanien puheenjohtaja Eino Venemiehen tontilta terhakka kuusentaimi, joka toukokuussa 1986 istutettiin kunnanviraston pihamaalle. Puu nimettiin itsenäisyyden kuuseksi, ja siitä on varttunut pihamaan kaunein ja vantterin puu.
Kuvassa paljastetaan veteraanikuusen muistokivi Ilomantsissa itsenäisyyspäivänä 2004
Tämä puu kuvaa sitä veteraanien yhteishenkeä, joka vallitsi kauan Suomen itäisimmässä kunnassa. Yhteistyö oli alkanut veteraanien hengellisten tilaisuuksien järjestämisellä ja Palovaaran muistomerkin pystyttämisellä. Työ kulminoitui 11.4.2016 pidettyyn yhteiseen veteraanijuhlaan, jossa juhlittiin kolmen yhdistyksen tekemää yhteistä 175 vuoden veteraanityötä. Saman vuoden syksyllä valmistui kaikkien kolmen yhdistyksen yhteinen historiikki Teidän nyt vuoronne on, 175 vuotta ilomantsilaista veteraanityötä.
Sotainvalidit liikkeellä ensiksi ja viimeiseksi
Sotainvalidien työ alkoi Ilomantsissa tammikuun 12. päivänä 1941, jolloin allekirjoitettiin Sopimuskirja, jossa perustetiin yhdistys nimeltä Sotainvalidien Veljesliiton Ilomantsin alaosasto ry.
Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Erkki Hassinen. Yhdistyksellä on ollut kaksitoista puheenjohtajaa, nykyinen puheenjohtaja on Matti Karvinen. Yhdistyksellä oli myös sivutoiminen asiamies, joka toimi usein samalla sihteerinä.
Sodasta selvinneet invalidit olivat hyvin erilaisissa tilanteissa. Jotkut olivat haavoittuneet niin vaikeasti, ettei työelämään ollut juuri enää mahdollisuutta. Invalidien perheitä pyrittiin auttamaan muun muassa korjaamalla puutteellisia asuinoloja ja jopa rakentamalla uusia asuntoja. Tähän toimintaan saatiin suuriarvoista apua puolustusvoimilta ja Pohjois-Karjalan rajavartiostolta. Asuntokurjuutta käsiteltiin myös valtakunnan lehdistössä, 1960-luvulla Helsingin Sanomat kirjoitti Iknonvaaralaisen invalidiperheen asumisesta otsikolla: Kotimaan kolmatta maailmaa: yhdessä huoneessa yksitoista ja pyykit.
Alkuaikojen toiminnan suuri ponnistus oli Sotainvalidien syyskeräys. Tässä keräyksessä suurena apuna olivat ilomantsilaiset ammattiautoilijat ja martat. Alkuun keräys tuotti paljon viljaa ja perunaa, mutta vähän rahaa. Joskus terve naapuri saattoi lahjoittaa sotainvalidiperheelle jopa yhden lehmän heinät talveksi.
Sotainvalidien suurin aineellinen saavutus oli invalidimajan rakentaminen 1970-luvun alkupuolella Tetrinniemeen. Majan rakentamiseen saatiin runsaasti lahjoituksia ja tehtiin valtavasti talkootyötä. Kaikkein innokkaimpia talkoilijoita olivat invalidit, jopa yksikätiset miehet kantoivat tiiltä. Majaa käytettiin erittäin vilkkaasti, ja Tetrinniemessä vieraili suuria veteraaniryhmiä eri puolilta maata.
Vuonna 1998 Ilomantsin sotainvalidit saivat merkittävän huomionosoituksen, kun Veljesliitto myönsi viidelle yhdistykselle 10 000 markan tunnustuspalkinnon vuoden aikana osoitetusta aktiivisesta toiminnasta. Neljä muuta palkintoa meni suurten kaupunkien yhdistyksille.
Ilomantsilaisia sotainvalideja voi kuvata hyvin kahden aktiivisen toimijan kautta. Leo Paldanius ja Tauno Kukkonen menettivät toisen jalkansa sodassa. Molemmat tekivät täyden päivätyön rajavartiolaitoksessa ja toimivat aktiivisesti usean vuosikymmenen ajan sotainvalideissa, kumpikin muun muassa asiamiehen tehtävissä.
Kahden liiton väkeä Ilomantsiinkin, Rintamaveteraanit ensiksi liikkeelle
Heti talvisodan jälkeen Suomessa tapahtui myös veteraanien muu järjestäytyminen. Elokuun 4. päivänä 1940 perustettiin Suomen Aseveljien Liitto, joka jouduttiin sitten lakkauttamaan vuonna 1945 välirauhasopimuksen perusteella. Valtakunnallisesti järjestäydyttiin uudelleen reilun kymmenen vuoden kuluttua. Vuonna 1957 perustettiin Rintamamiesten Asuntoliitto, josta vuonna 1964 tuli Suomen sotaveteraaniliitto. Samana vuonna perustettiin toinen valtakunnallinen liitto, Suomen rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliitto, josta 1967 tuli Rintamamiesveteraanien Liitto.
Ilomantsiin perustetiin 23.4.1965 Suomen Rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliiton osasto. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Armas Riihelä. Yhdistyksellä on ollut seitsemän puheenjohtajaa. Aktiivisinta aikaa oli Pekka Puumalaisen puheenjohtajakaudella. Viimeinen puheenjohtaja oli Tarmo Pesonen.
Rintamamiesveteraanien päätehtävänä oli painostaa valtakunnan päättäjiä veteraanien aseman korjaamiseksi. Paikkakunnallakin tehtiin avustustyötä, mutta se oli vähäisempää kuin Sotainvalideilla ja Sotaveteraaneilla.
Takkuisesta alkutaipaleesta johtavaksi veteraaniyhdistykseksi: Ilomantsin sotaveteraanit
Ilomantsin keskuskoululle kokoontui 19.5.1966 runsas joukko sodan käyneitä miehiä perustamaan sotaveteraanien yhdistystä. Kokoontumisen yhteydessä perustettiin Ilomantsin sotaveteraanit r.y. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Mikko Volotinen. Paikallisella tasolla käytiin yhdistymisneuvotteluja rintamamiesveteraanien kanssa hyvässä hengessä, mutta piirin ja valtakunnan taholta pantiin jarruja yhdistymiseen.
Sotaveteraanien alkutaival oli muutenkin vaikeaa. Jo neljä vuotta yhdistyksen perustamisen jälkeen oli äänestetty yhdistyksen toiminnan lakkauttamisesta. Vuonna 1972 yhdistyksen johtoon valittiin opettaja Heimo Rautava, ja hänen aikanaan yhdistyksestä tuli paikkakunnan johtava veteraaniyhdistys. Puheenjohtajia on ollut viisi, viimeisenä pitkän päivätyön tehnyt Teuvo Strandman. Yhdistyksen kantavana voimana oli aina vuosituhannen loppuun saakka Mannerheim-ristin ritari Onni Määttänen.
Rintamaveteraanien ja Sotaveteraanien yhdistystoiminta päättyi Ilomantsissa vuoden 2020 alkupuolella. Molempien yhdistysten varat ja tehtävät siirrettiin perinnetoimikunnalle.
Naiset vahvasti mukana
Veteraanitoimintaa ei voi kuvitella ilman aktiivisia ja toimivia naisjaostoja. Naiset auttoivat miesten toimintaa erilaisten tilaisuuksien järjestämisessä. Naisten päivätapaamiset olivat suosittuja, rahaa kerättiin erilaisilla tempauksilla, iltamien ja tanssien pitämisellä.
Ilomantsin sotainvalidien naisjaoston jäseniä palkittiin invalidimajalla vuonna 1989.
Toiminnan alkuaikoina varsinkin sotainvalidit tekivät kotikäyntejä, joihin osallistui myös naisjaoston jäseniä. Naiset näkivät kotien puutteet vähän eri tavalla kuin miehet, ja apua osattiin kohdistaa tehokkaammin oikeisiin paikkoihin. Joulupakettien lähettäminen oli naisille mieluisaa puuhaa, vastaanottajilta tuli monesti hyvin tunteellisia kiitoskirjeitä.
Kaikilla ilomantsilaisilla veteraaniyhdistyksillä oli oma naisjaosto. Sotainvalidien jaosto toimi vuosina 1949 – 2007, Rintamaveteraanien 1974 – 2001. Sotaveteraaninaiset lähtivät liikkeelle myöhemmin, vuonna 1980, mutta jatkoivat sitten aina vuoteen 2013 saakka.
Monenlaista toimintaa
Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten paljon sodankäyneet veteraanit jaksoivat tehdä heikommassa asemassa olevien veljien eteen työtä. Samalla se oli tekijälle terapiaa, sotakavereiden kanssa saatiin purettua myös ikävämpiä muistoja. Hävityn sodan jälkeen ei veteraanien arvostus ollut aina kovinkaan korkealla. Varsinkin 1960- 1970-luvuilla nuoriso ei aina ymmärtänyt veteraanisukupolven uhrauksia. Maamme itäisimmässä pitäjässä tilanne oli todennäköisesti vähän erilainen, kolmasosa kunnan pinta-alasta oli menetetty, ja vihollinen oli varsikin talvisodassa aivan kirkonkylän porteilla. Veteraanien työ oli täällä arvossaan.
Vakavan ja hartaankin toiminnan rinnalla osattiin myös rentoutua. Invalidimajan iltamat toivat mieleen nuoruusajan muistoja. Veteraanit alkoivat myös matkustaa 1970-luvulla oman paikkakunnan linja-autoilla. Matkoja tehtiin niin kotimaahan kuin ulkomaille. Eräs naisjaoston jäsen kertoi, että ennen matkaa saatettiin hakea terveyskeskuksesta humppapiikki, sen avulla jaksettiin tanssia majapaikassa illalla.
Sotapaikkakunnalla kävi paljon vieraita. Näille tarvittiin oppaita, majoitusta ja muita palveluita. Veteraanit Onni Määttänen, Heikki Klemola ja Heimo Rautava olivat hyvin usein oppaana. Kun vuonna 1979 vietettiin Ilomantsissa Maatalousnaisten valtakunnallisia suvipäiviä, oli kolme veteraania opastamassa Oinassalmen muistomerkillä kymmeniä linja-autoryhmiä viiden tunnin ajan.
Rannalle himmeän lahden
Veteraanityöhön on aina liittynyt vahvasti hengellinen toiminta. Yhteistyö seurakuntien kanssa on ollut tiivistä. Tämän työn pitkäaikainen toimija oli sotaveteraanien jäsen, liikemies Iivari Mononen.
Myös veteraanihautajaiset muuttuivat. Mikäli omaiset sallivat tai pyysivät, yhdistykset ovat olleet lippuineen mukana jäsentensä hautajaisissa ja haudalle on laskettu havuseppele. Näyttävimmät veteraanihautajaiset olivat Ilomantsissa Mannerheim-ristin ritarin, 102-vuotiaana kuolleen Onni Määttäsen hautajaiset 28.6.2010. Siunaustilaisuuteen osallistui noin neljäsataa saattajaa.
Ilomantsin sankarihautausmaa, Pötsönkankaan hautausmaa ja muutamat yksittäiset haudat muualla kätkevät maan poveen yli 400 ilomantsilaista veteraania. Suurin osa on päässyt kotiseurakunnan multiin, maahan jota veteraani on puolustanut hengellään ja terveydellään. Vaatimattomankin siviilielämän läpikäynyt veteraani on suuri suomalainen, josta jälkipolvet saavat olla ylpeitä. Kaikki eivät saaneet kunniaa eläessään, eivätkä kaikki sitä kaivannetkaan. Lauluntekijäkin runoili: Ei muuta kunniaa, kuin kuulla kummultansa sun honkiesi huminaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon.
Jorma Ikonen
