Tämä on tarina Ämmänkosken perheestä, jota kohtalo kuljetti varsin rankasti 1900-luvun alusta alkaen.

Olipa kerran …

Niin alkavat monet tarinat. Matti Klemola syntyi Vetelissä 1881. Hän solmi avioliiton Eliisa Annalan kanssa 1901. Matti Klemola teki torpan kontrahdin isoisänsä Jaakko Klemolan kanssa 1902, ja perhe muutti Halsuan jokivarteen Ämmänkoskelle viljelemään pientä maapaikkaansa. Tässä valheessa Matti otti sukunimekseen Ämmankoski asuinpaikan mukaan, kuten siihen aikaan oli tapana.
Perheeseen syntyi seitsemän lasta: Urho Matias 1909, Eedi Anders 1905, Elsa Elisabet 1907, Aarno Johannes (Jukka) 1909, Enni Liina Emilia 1913, Lauri Kalervo 1917 ja Martta Susanna 1918. Lapsista Enni ja Martta kuolivat pieninä kumpikin noin vuoden ikäisinä. Vaimo Eliisan kuoltua Matti avioitui Maria Karvosenojan kanssa 1919. Tästä liitosta syntyi kaksi lasta: Paavo 1920 ja Hilma 1921. Kun toinenkin vaimo kuoli keuhkotautiin vuonna 1922, Matti löysi kolmannen vaimon Kreeta Sofia Leppävuoren, ja heidät vihittiin 1925. Lapsia syntyi kaksi: Esko 1926 ja Eila 1927. Kreeta Maria sairastui myös keuhkotautiin ja menehtyi 1931. Matti jäi viiden alaikäisen lapsen yksinhuoltajaksi. Mitkä mahtoivat olla isiin tuntemukset, suurelle perheelle. Ei ole tiedossa, kun hänestä tuli sekä isä että äiti saiko perhe silloin minkäänlaista apua yhteiskunnalta, tuskinpa vain.
Koska äitiä ei ollut, isä joutui opastamaan lapsia kodin töihin, kuten leipomaan, lypsämään, laittamaan ruokaa ja pyykkäämään. Hilmalle tytöistä vanhimmalle, isä antoi emännän tehtävät, vaikka Hilma oli vain 11-vuotias. Pojat lähtivät myös nuorina kaikenlaisiin töihin, pelloille, rakennuksille, metsiin ja uitoille.
Vanhimmat pojat olivat tällöin jo muuttaneet muualle. Eedi muutti ensimmäisenä Kaustisen Salonkylään 1925 ja meni siellä naimisiin Esteri Maria Rauman kanssa. He saivat tyttären, mutta sekä Eedi että tytär Viola kuolivat vuonna 1926. Urho ja Jukka seurasivat Eediä ja muuttivat hekin Salonkylään Urho ensin ja Jukka myöhemmin. Mikä lienee ollut se voima, joka veljeksiä veti sinne, mutta kumpikin rakensi talot sinne ja menivät siellä naimisiin, Urho Emma Salon kanssa ja Jukka Kerttu Tuikan kanssa. Lapsia Urholla oli kuusi ja Jukalla yksi. Elsi-tytär muutti Vetelin Heikkilään ja avioitui siellä 1929.
Ämmänkoskella elämä sujui kovasti töitä tehden. Perheellä oli kolme lehmää ja hevonen, joiden varaan toimeentulo rakentui. Isänmaan asia oli tärkeä ja korkealle arvostettu Ämmänkoskella. Isä Matti liittyi suojeluskuntaan 1933 ja pojat seurasivat isän esimerkkiä myöhemmin. Matti Ämmänkoski oli musikaalinen mies, kuten poikansakin. Hän osallistui soittoharjoituksiin Suojalassa, vaikka olosuhteet olivat hankalat huonon tien ja matkan pituuden vuoksi. Varsinkin soittokunnan alkuaikoina Matti oli mukana nuorempien soittajien rinnalla ja toimi myös soittokunnan johtajana. Monesti hän soittajineen juhlisti suojeluskunnan tilaisuuksia. Matti Ämmänkoski sai itsekin keuhkotaudin ja kuoli 1936. Menetys oli suuri perheelle, kun isäkin nukkui pois. Talosta otti vastuun Lauri, joka oli vanhin kotona olevista lapsista. Hän lunasti torpan itselleen ja alkoi huoltaa nuorempia sisaruksiaan. Hän sai vuoden lykkäystä sotaväkeen menosta, kun kotona oli neljä alaikäistä orpoa (10-17 vuotiaat). Sotaväestä palattuaan Lauri ehti olla kotona jonkin aikaa, kunnes kutsu sotaan tuli. Kukaan ei voinut aavistaa, mitä sota toisi mukanaan Ämmänkosken perheelle. Veljekset Urho, Jukka, Lauri ja Paavo kutsuttiin puolustamaan isänmaata ja sen kansaa. Talvisodasta kaikki selvisivät. Jatkosota toi sitten suuren surun perheelle. Juhannuksen tienoilla 1941 miehet kutsuttiin palvelukseen, ja 25.6.1941 alkoivat jatkosodan sotatoimet. Heinäkuun alkupäivinä oli kovat taistelut Korpiselin Tsiipakassa. Lauri kaatui 9.7.1941 näissä taisteluissa. Alue oli runsaasti miinoitettu, ja sotilaita kiellettiin menemästä taistelupaikalle hakemaan vainajia. Pioneereille annettiin tehtäväksi puhdistaa alue tiemiinoista, ja kun tieto tuli, että alue oli puhdistettu, lähtivät sotilaat hakemaan ruumiita. Ämmänkoskilla oli tehtävä hakea Lauri-veljen ruumis. Matkaan lähdettiin kahdella hevosella. Ensimmäisen hevosen kyydissä oli Paavo ja muita Vetelin miehiä, jälkimmäisessä hevoskyydissä oli mm. Jukka. Ensimmäinen hevonen selvisi, mutta toinen hevonen ajoi miinaan, joka räjähti ja kaikki hevosen kyydissä olleet miehet saivat surmansa. Pioneerit olivat laiminlyöneet tehtävänsä, ja tämän seurauksena usean miehen elämä päättyi. Siihen päättyi myös Jukan elämä 11.7.1941. Kun vanhin veli Urho kaatui Prääsän kovissa taisteluissa 7.9.1941, Ämmänkosken perhe oli menettänyt kolme poikaansa Suomen vapauden puolesta taistelleena.
Vaikka sota oli näin rajusti tuhonnut perhettä ei vielä riittänyt. Hilma Ämmänkoski oli solminut välirauhan aikana avioliiton Väinö Pihlajamaan kanssa ja muuttanut Vetelin Patanaan. Hilman puoliso kutsuttiin myös sotaan. Hänelle oli vaikeaa osallistua taisteluihin. Hänelle tuli pelkotiloja, kun piti taistella asein ja hän karkasi rintamalta ja siitä häntä rangaistiin rintamakarkuruudesta. Häntä ei kohdeltu ilmeisestikään oikeudenmukaisesti, sillä hän ei päässyt tutkimuksiin, joissa hänen mielenterveyttään olisi selvitetty tarkemmin. Hän oli sairas mies. Vaimo Hilma kertoi, että Väinö pelkäsi sotimista ja sodan raakuuksia. Mitään poliittista siinä ei ollut.
Väinö Pihlajamaa ammuttiin sotilaskarkurina Impilahdella 19.7.1944 ja ruumis haudattiin siellä joukkohautaan. Myöhemmin Vetelin sotaveteraanit ovat järjestäneet Väinölle hautaristin Vetelin sankarihautausmaalle muiden sodassa kaatuneiden joukkoon.
Ihmetellä täytyy, miten perhe on selvinnyt niistä menetyksistä ja miten nuorimmat lapset ovat kokeneet sen, että jäivät alaikäisinä yksin kotiin huolehtimaan jo varhain omasta elämästään, ja miltä se tuntui, kun Laurikaan ei tullut kotiin. Vetelin veteraanit ovat muistaneet sodassa kärsinyttä perhettä pystyttämällä Ämmänkosken pihalle muistokiven, joka paljastettiin 27.7.1992.

Mikä on minun osuuteni tässä kerrotussa? Olen Jukka Ämmänkosken tytär, joka jäi orvoksi kolmen kuukauden ikäisenä, kun isä kaatui Korpiselän Tsiipakassa. En saanut koskaan istua isän sylissä ja tuntea sitä turvallisuutta ja rakkautta, jota vain oma isä voi antaa. Minulla on ollut isä vain piirongin päällä valokuvassa.
Marjatta Tjäru (Ämmänkoski)