Naisen kädet on työtä täynnä
Suomalaiset naiset ovat kautta aikain ahkeroineet pelloilla, kodeissa, navetoissa, toimistoissa ja kaikkialla missä miehetkin. Näin oli myös sodan aikaan. Naisen työ on aina ollut jollain tapaa näkymättömämpää kuin miesten, silti se on yhtä arvokasta. Nyt on viimeinkin aika nostaa naiset miesten rinnalle Suomen itsenäisyyden puolustajina ja yhteisen maamme jälleenrakentajina. Nyt tutustumme naisten tarinoihin työstä talvi- ja jatkosotien aikana.
Naiset ovat yhdessä miesten kanssa osallistuneet Suomen puolustamiseen ja jälleenrakentamiseen.
Työhön hypättiin kylmiltään
Kun miehet lähtivät rintamalle, työpaikoille tuli paljon töitä, joilla ei ollut tekijää. Työtä tuntui olevan enemmän kuin ehdittiin tehdä. Suomessa oli työvelvollisuuslaki, joka korosti aikuisten kansalaisten velvollisuutta tehdä töitä. Töitä tehtiin, vaikkei työvelvollisuuslaki koskenutkaan kaikkia.
”Minulla ei ollut työpaikkaa sodan alussa koska esikoiseni syntyi v. 1938, joten olin kotiäitinä. Sodan jatkuessa minulla oli viis virkaa ja kuus nälkää, niin kuin ennen vanhaan sanottiin –”.
”Pois soitan surut naamoiltasi” Karjalaispallero soittaa ja äiti kuuntelee. SA-kuva
Naiset muutoksissa mukana
Monissa tehtaissa tuotannossa tapahtui muutoksia, kun alettiin valmistaa sotatarvikkeita ja rintamaruokaa.
”Kun talvisota 30.11.1939 alkoi olin 15-vuotias. Paikkakunnallamme Toijalassa oli kolme tapettitehdasta. Sodan alkaessa niiden toiminta tapetin osalta loppui ja kaksi tehdasta vaihtui sotatarviketehtaaksi, ammuslataamoksi. Suuri osa paikkakuntamme naisista, nuoria ja vanhoja hakeutui töihin näihin tehtaisiin, niin myös minäkin. Miehet oli kutsuttu sotaan, joitakin miehiä oli saanut jäädä ja lisäksi oli aivan nuoria poikia ja vanhemman ikäluokan miehiä. Enemmistö työvoimasta oli naisia. Yhdessä vuorossa oli lähes sata henkeä eri tehtävissä. Tehdas-alue oli aidattu korkealla piikkilanka-aidalla, portilla oli pieni vartiokoppi jossa yötä päivää vartiomies.
Työhön mennessä täytyi portilla näyttää valokuvalla varustettu kulkulupa.”
Ammustehdas Vanhassakaupungissa 25.1.1940. SA-kuva
Naiset ja lapset talkootyössä
Sota-aikana tehtiin myös paljon talkootyötä. Raaka-aineet vähenivät sodan edetessä ja joitakin teollisia työpaikkoja lopetettiin, ainakin hetkeksi, kunnes raaka-aineita saatiin lisää. Toimettomaksi ei silti jääty. Monet naiset ja lapset osallistuivat talkoisiin.
”Meitä vietiin perunannostoon syrjäkylille. Siitä me pidimme. Muistan kun minäkin jouduin yhteen taloon vain yhdeksi päiväksi. Se oli kuin juhlaa. Uskomatonta, kun me nälkiintyneet akat saimme oikeata, rasvaista sianlihakastiketta, perunoita ja hyvää maitoa. Kyllä me ahkerasti kaivoimme perunaakin. Isäntä oli varannut rahaerän jokaiselle illalla kahvikupin viereen ja kiitti meitä sanoen ’ei ole koskaan meillä tuolla vauhdilla perunat maasta nousseet’. Me olimme hyvillämme ettemme tuottaneet häpeää lähettäjillemme.”
Torkkelin puistoa puhdistetaan talkoilla. Viipuri 1942.04.27
Oppia seuraavalle sukupolvelle
Naiset hoitivat myös kotia ja lapsia sodan aikana. Naisten vapaaehtoinen työpalvelu oli yleistä monessa Euroopan maassa 1940-luvun taitteessa. Lotta Svärd järjestö organisoi, koulutti ja lähetti vapaaehtoisia jäseniään erilaisiin sotatoimia tukeviin tehtäviin. Muut ajan naisjärjestöt huolehtivat vapaaehtoistyöstä kotirintamalla ja perustivat Työvalmiusliiton, joka koulutti työtyttöjä työpalvelukeskuksissaan. Työtytöt lähetettiin usein maaseudulle tai rajaseuduille taloihin, joista sota oli vienyt tai invalidisoinut isän ja joissa avuntarve oli suuri.
Näin Toveritar-lehti kuvasi työtyttötoimintaa 1941: ”Nämä työkodit valitaan siten, että etualalle pääsevät vähävaraisimmat ja suurperheisimmät kodit, joiden äidit ovat raskaasti kuormitettuja, eivätkä varattomuutensa vuoksi voi saada apulaista. Työtytöt astuvat palkattomiksi apulaisiksi, velvollisuudella auttaa ikävimmissä ja raskaimmissa kotitöissä. Ruokansa, asuntonsa ja ’sotamiehen’ palkkansa 2 mk. päivässä he saavat leiriltä.”
Työtyttö oli usein rajan lapsen ensimmäinen opettaja. Suomussalmi 23.6.1943. SA-kuva.
Rohkeutta, voimaa ja sinnikkyyttä
Sodan edetessä naisia nähtiin myös perinteisesti ”miesten töiksi” ajatelluissa töissä. Asenteet kuitenkin muuttuivat nopeasti.
”Niin sitten syksyllä 1943 menin uudelleen VR:lle virkamiesharjoittelijaksi. Miehistä oli pulaa ja naiset olivat tervetulleita.- – Mitä tulee miespuolisten virkatovereiden suhtautumiseen, olivat he tosi reiluja huomattuaan että naiset pystyivät hoitamaan samat tehtävät. Kyllä silloin aluksi yleisö vähän ihmetellen katseli, kun nuoret naiset lähettivät junia siellä sotatoimialueella, jossa liikkui haavoittuneiden eli sairasjunat, sotilaskuljetus- ja jopa panssarijunat.”
Rintamalla vuodatettiin verta, hikeä ja kyyneleitä, ja niin tehtiin sodan aikana myös kotirintamalla. Evakkoon lähteminen, kodin jättäminen, epävarmuus, pelko ja nälkä koskettivat myös kotiväkeä. Sinnikkäästi naiset kuitenkin hoitivat senkin osansa, jota eivät olleet valinneet.
Koivuun evakuoituja kolttia 20.4.1940. SA-kuva.
Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. He olivat paitsi veteraanien puolisoja myös lasten kasvattajia, tehtaiden toiminnan varmistajia, tilojen ja eläinten hoitajia ja selviytyjiä. Naisilla oli myös vahva henkinen asema Suomen jälleenrakennuksessa, kun sodasta palasi enemmän tai vähemmän traumatisoituneita miehiä.
Suomi on rakennettu yhdessä
Näiden naisten kunniaksi olemme julkaisseet Sotiemme Naiset – Kvinnorna i våra krig –tunnuksen. Se tulee pariksi Sotiemme veteraanit -kokardin rinnalle.
Kiitos sotiemme veteraanit, kiitos Suomen naiset.
Nykyaikana voimme vaalia sitä sisukkuutta, joita Suomen naiset historiassa osoittivat ja nyt kesällä kiittäen nauttia itsenäisen Suomen valoisammasta ajasta.
Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.
* Kursiivilla merkityt tarinat ovat Kirsi-Maria Hytösen väitöstutkimuksesta ”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien aikana, Suomen Kansantietouden Tutkijain seura 2014. Väitöskirja on saatavana myös kirjana.
Veteraanin leski – Kaarina Vatanen
Tapasimme Huittisten Huhtamossa virkeän 102-vuotiaan Kaarina Vatasen lämpimänä toukokuun päivänä 2019.
Kaarina Vatanen nauttii kesästä omalla kotipihallaan
Nopeasti naimisiin
Kaarina katsoo vieraita tarkkaan. Sota-ajoista ei tule usein juteltua, muistot ovat raskaita eikä vuosiluvut tunnu enää tässä iässä tärkeiltä. Oma syntymäaika muistuu kuitenkin mieleen.
Kaarina Vatanen os. Elo syntyi 2. marraskuuta 1916. Kaarina oli vain parikymppinen nuori nainen, kun hän astui vihille oman kylän pojan, kuusi vuotta vanhemman Olavi Vatasen kanssa. Vihille piti mennä vikkelästi, koska Viipurista kantautui sekasortoisia uutisia ja liikekannallepano alkoi.
Kaarina Elossa oli päättäväisyyttä jo pienenä tyttönä.
”Olavi oli maalaamassa taloa, kun kuulutukset alkoivat. Hän tuli sanomaan, että nyt lähdetään. Mentiin Pappilaan ja siellä oli Rovasti Mikonmäki ja hän vihki meidät. Todistajina olivat Rovastin rouva sekä eräs pappilan keittiöhenkilökuntaan kuuluva ihminen.”
Huhtamolaiset miehet kokoontuivat yhteen ja heidät kerättiin Kiikkaan. Olavi meni vähän myöhässä, koska vihkiminen vei aikansa.
Sitten sota alkoi.
Huhtamolaisia miehiä sotaan lähdössä. Olavi oikealla seisomassa.
Sota vei miehiä
Sota näytti karmeimmat puolensa hyvin nopeasti.
”Siellä lähdettiin käskystä ylittämään peltoa, mutta vihollinen oli asemissa ja ampui. Piti äkkiä perääntyä. Monta kaatui jo siinä heti ja Olavi kuuli kun hänen ystävänsä Armas huusi apua. Olavi sanoi, että ei sinne ketään jätetä ja haki haavoittuneen Armaksen suojaan. Armas selvisi hengissä.” Pian kaatuivat Olavin veli ja naapurin Vilho. Olavi selvisi hengissä.
Kaarina ja Olavi pitivät yhteyttä kirjeitse. Lomia ei kuitenkaan ollut, mutta Olavi sai tulla hautaamaan oman veljensä.
Kaarina kertoo, että Olavi oli rohkea mies. ”Se meni minne vain, ei peljännyt ollenkaan. Kerrankin oli yhdestä saaresta suomalaisilta ruoka loppunut ja jonkun piti sitä lähteä viemään. Eihän ruokana ollut kuin paleltuneita perunankuoria, mutta parempi sekin kuin ei mitään”. Vapaaehtoisia ei ollut liiaksi, mutta Olavi heitti tonkan selkään ja ui lahden yli. Myöhemmin huomattiin manttelin kauluksessa luodinreikä, mutta Olaviin ei onneksi osunut.
Hermot ja keuhkot menivät riekaleiksi
Olavi sairastui sodassa keuhkotautiin, jota hoidettiin ensin Huittisten opistolla ja sitten Harjavallan Satalinnassa. Myöhemmin Olavi pääsi vielä kotiin, mutta tauti ei hellittänyt.
”Sota oli karmeaa aikaa. Kaikki muuttui. Ajatus ja meininki”, Kaarina kertoo vakavana. ”Hermot muuttuivat toisenlaisiksi kun normaalisti.” Monet sairastuivat keuhkotautiin.
Kotona Olavin tautia hoidettiin ottamalla uutta Amerikasta tuotua lääkettä, joka Kaarinan mielestä näytti siltä ”kuin neulanirkkoja olisi syönyt”.
Tuberkuloositilanne huononi sodan aikana nuorten ja keski-ikäisten miesten kohdalla. Syynä saattoi olla vaikeat olot rintamalla. Lääkäri tutkii potilaan keuhkoja. Kiestinki, Kananainen 28.5.1942. SA-kuva.
Olavikaan ei kotona sodasta puhunut, mutta keuhkotaudin tuomat vaivat, kamala yskä ja ahdistus, vaivasivat. Olavi hankki mopon, koska hän ei jaksanut enää pyörällä polkea kylille, kun hengästytti niin kovin. Mopollaan hän ajeli Huittisten torille joka torstaisin tapaamaan sotaveljiään. Mopolla ajaessa Olavista tuntui, että hän sai helpommin ilmaa keuhkoihin.
Kaarinan leskeneläke oli vaarassa, kun mies ei meinannut millään mennä lääkäriin – ja sitten kun meni, Olavi diagnosoitiin väärin, terveeksi.
Viimeisenä päivänä kun eläkettä oli mahdollista saada, Olavi lähti uudelle lääkärireissulle painostuksen alla. Lääkäri oli kysynyt Olavilta, että miksei hän tullut aiemmin. Olavi oli sanonut tuskissaan ”No perkele!” Keuhkotauti todettiin ja eläke lopulta järjestyi.
Olavi kuoli keuhkotautiin ja sydämen pysähdykseen vuonna 1970.
”Kaikki on hyvin kun sais vain terveenä olla.”
Keuhkotauti ei ollut tarttunut muihin Kaarinan perheessä. Hän jakoi pienen tuvan miehensä, heidän kahden poikansa, Uskon ja Eskon, sekä äitinsä Huldan kanssa. Toisinaan hoidettavana oli myös Kaarinan eno.
Vanhempi pojista, Esko, kuoli syöpään vuonna 1976 vain 32-vuotiaana. Siltikään Kaarinan ilmeessä ja olemuksessa ei näy katkeruutta. Kaikista menetyksistään huolimatta hän toistaa usein: ”Kaikki on nyt hyvin kun sais vain terveenä olla.”
Kaarina ja Olavi Vatanen, edessä Kaarinan äiti Hulda Elo.
Iän tuomista vaivoista hän puhuu hymähtäen: ”Kyllä niitä kaikkia kremppoja aina on, mutta olen minä terveempi kuin moni muu”.
”Elämässä parasta on oma koti. Se että saa tässä rauhassa istua ja puuhata. Keinua kiikkustuolissa ja katsoa Arto Nybergin keskusteluohjelmaa telkkarissa. Sekä tietenkin perhe ja tutut kylällä. En minä valita”, Kaarina sanoo.
Huhtamossa Kaarinan pihalla omenapuu kukkii.
Piha on hoidettu ja täynnä ihania kukkia ja muita istutuksia. Pikkuisen kuulemma harmittaa, että jokin tai joku on katkonut kauniin siniset orvokit. Mutta sekin vain pikkuisen. Kaarina pärjää kotona ja häntä käy kotona auttamassa Usko-poika avovaimonsa kanssa. Pojanpojan perhe ja ystävät käyvät kuitenkin kylässä usein ja soittelevat päivittäin.
Pari vuotta sitten Kaarina kaatui yllättäen, katkaisi pari kylkiluuta ja joutui olemaan jonkin aikaa hoivakodissa. Sieltä hän siirtyi asumaan vuoroin poikansa ja pojanpoikansa perheiden luokse. Eräänä iltana hän katseli terassilta, kun naapurit laittoivat perunoita maahan ja päätti:
”Nyt lähden takaisin kotiin.”
Herkkuja linnassa ja Hesbugerissa
Vuonna 2018 Kaarina pääsi kunniavieraaksi myös Linnan juhliin ja siellä tapasi presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion. Veteraaneille järjestetyn virallisen tilaisuuden jälkeen käytiin vielä katsomassa tansseja – ja tulipa kadetti hakemaan Kaarinaa ja hänen seuralaistaan, pojanpojan vaimoa tanssiin: ”Kumpis teistä lähtee?” Kaarina vastasi vekkulisti kadetille, että: ”Kyllä sen silmistä näkee kumpi lähtee.”
Kaarinan tie on vienyt myös Linnaan. Itsenäisyyspäivävastaanotolla 2018.
Pari vuotta sitten Kaarinan 100-vuotisjuhlat pidettiin Wanhassa Pappilassa. Vieraita oli paljon.
Sitä ennen viikolla, aivan oikeana päivänä, piti tehdä eräs tärkeä retki. Pojanpojanpojan kanssa oli sovittu, että kun mummo täyttää sata, mennään johonkin hienoon ravintolaan syömään. Pojanpojanpoika ehdotti Hesburgeria ja sinne sitten mentiin. Kaarina kävi maistelemassa nuggetteja ja ranskalaisia.
”Kyllähän täällä voi kerran sadassa vuodessa käydä”, Kaarina totesi.
Mustarastaan laulu
Haastattelu kääntyy loppua kohti. Tunnelma on seesteinen ja kesä on aluillaan. Hymyilemme hiljaa.
Kaarina kertoo, että hän heräsi viime yönä puoli neljä kun mustarastas lauloi niin kovin. ”Tulin tähän pihalle kuuntelemaan kaunista laulua.” – Olikohan Olavi tullut tervehtimään?
Kiitämme vahvoja naisia ja rohkeita miehiä Suomen sotien aikana.
Suuri kiitos Kaarina, että jaoit tarinasi kanssamme.
Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.
Naisen kädet on työtä täynnä
Suomalaiset naiset ovat kautta aikain ahkeroineet pelloilla, kodeissa, navetoissa, toimistoissa ja kaikkialla missä miehetkin. Näin oli myös sodan aikaan. Naisen työ on aina ollut jollain tapaa näkymättömämpää kuin miesten, silti se on yhtä arvokasta. Nyt on viimeinkin aika nostaa naiset miesten rinnalle Suomen itsenäisyyden puolustajina ja yhteisen maamme jälleenrakentajina. Nyt tutustumme naisten tarinoihin työstä talvi- ja jatkosotien aikana.
Naiset ovat yhdessä miesten kanssa osallistuneet Suomen puolustamiseen ja jälleenrakentamiseen.
Työhön hypättiin kylmiltään
Kun miehet lähtivät rintamalle, työpaikoille tuli paljon töitä, joilla ei ollut tekijää. Työtä tuntui olevan enemmän kuin ehdittiin tehdä. Suomessa oli työvelvollisuuslaki, joka korosti aikuisten kansalaisten velvollisuutta tehdä töitä. Töitä tehtiin, vaikkei työvelvollisuuslaki koskenutkaan kaikkia.
”Minulla ei ollut työpaikkaa sodan alussa koska esikoiseni syntyi v. 1938, joten olin kotiäitinä. Sodan jatkuessa minulla oli viis virkaa ja kuus nälkää, niin kuin ennen vanhaan sanottiin –”.
”Pois soitan surut naamoiltasi” Karjalaispallero soittaa ja äiti kuuntelee. SA-kuva
Naiset muutoksissa mukana
Monissa tehtaissa tuotannossa tapahtui muutoksia, kun alettiin valmistaa sotatarvikkeita ja rintamaruokaa.
”Kun talvisota 30.11.1939 alkoi olin 15-vuotias. Paikkakunnallamme Toijalassa oli kolme tapettitehdasta. Sodan alkaessa niiden toiminta tapetin osalta loppui ja kaksi tehdasta vaihtui sotatarviketehtaaksi, ammuslataamoksi. Suuri osa paikkakuntamme naisista, nuoria ja vanhoja hakeutui töihin näihin tehtaisiin, niin myös minäkin. Miehet oli kutsuttu sotaan, joitakin miehiä oli saanut jäädä ja lisäksi oli aivan nuoria poikia ja vanhemman ikäluokan miehiä. Enemmistö työvoimasta oli naisia. Yhdessä vuorossa oli lähes sata henkeä eri tehtävissä. Tehdas-alue oli aidattu korkealla piikkilanka-aidalla, portilla oli pieni vartiokoppi jossa yötä päivää vartiomies.
Työhön mennessä täytyi portilla näyttää valokuvalla varustettu kulkulupa.”
Ammustehdas Vanhassakaupungissa 25.1.1940. SA-kuva
Naiset ja lapset talkootyössä
Sota-aikana tehtiin myös paljon talkootyötä. Raaka-aineet vähenivät sodan edetessä ja joitakin teollisia työpaikkoja lopetettiin, ainakin hetkeksi, kunnes raaka-aineita saatiin lisää. Toimettomaksi ei silti jääty. Monet naiset ja lapset osallistuivat talkoisiin.
”Meitä vietiin perunannostoon syrjäkylille. Siitä me pidimme. Muistan kun minäkin jouduin yhteen taloon vain yhdeksi päiväksi. Se oli kuin juhlaa. Uskomatonta, kun me nälkiintyneet akat saimme oikeata, rasvaista sianlihakastiketta, perunoita ja hyvää maitoa. Kyllä me ahkerasti kaivoimme perunaakin. Isäntä oli varannut rahaerän jokaiselle illalla kahvikupin viereen ja kiitti meitä sanoen ’ei ole koskaan meillä tuolla vauhdilla perunat maasta nousseet’. Me olimme hyvillämme ettemme tuottaneet häpeää lähettäjillemme.”
Torkkelin puistoa puhdistetaan talkoilla. Viipuri 1942.04.27
Oppia seuraavalle sukupolvelle
Naiset hoitivat myös kotia ja lapsia sodan aikana. Naisten vapaaehtoinen työpalvelu oli yleistä monessa Euroopan maassa 1940-luvun taitteessa. Lotta Svärd järjestö organisoi, koulutti ja lähetti vapaaehtoisia jäseniään erilaisiin sotatoimia tukeviin tehtäviin. Muut ajan naisjärjestöt huolehtivat vapaaehtoistyöstä kotirintamalla ja perustivat Työvalmiusliiton, joka koulutti työtyttöjä työpalvelukeskuksissaan. Työtytöt lähetettiin usein maaseudulle tai rajaseuduille taloihin, joista sota oli vienyt tai invalidisoinut isän ja joissa avuntarve oli suuri.
Näin Toveritar-lehti kuvasi työtyttötoimintaa 1941: ”Nämä työkodit valitaan siten, että etualalle pääsevät vähävaraisimmat ja suurperheisimmät kodit, joiden äidit ovat raskaasti kuormitettuja, eivätkä varattomuutensa vuoksi voi saada apulaista. Työtytöt astuvat palkattomiksi apulaisiksi, velvollisuudella auttaa ikävimmissä ja raskaimmissa kotitöissä. Ruokansa, asuntonsa ja ’sotamiehen’ palkkansa 2 mk. päivässä he saavat leiriltä.”
Työtyttö oli usein rajan lapsen ensimmäinen opettaja. Suomussalmi 23.6.1943. SA-kuva.
Rohkeutta, voimaa ja sinnikkyyttä
Sodan edetessä naisia nähtiin myös perinteisesti ”miesten töiksi” ajatelluissa töissä. Asenteet kuitenkin muuttuivat nopeasti.
”Niin sitten syksyllä 1943 menin uudelleen VR:lle virkamiesharjoittelijaksi. Miehistä oli pulaa ja naiset olivat tervetulleita.- – Mitä tulee miespuolisten virkatovereiden suhtautumiseen, olivat he tosi reiluja huomattuaan että naiset pystyivät hoitamaan samat tehtävät. Kyllä silloin aluksi yleisö vähän ihmetellen katseli, kun nuoret naiset lähettivät junia siellä sotatoimialueella, jossa liikkui haavoittuneiden eli sairasjunat, sotilaskuljetus- ja jopa panssarijunat.”
Rintamalla vuodatettiin verta, hikeä ja kyyneleitä, ja niin tehtiin sodan aikana myös kotirintamalla. Evakkoon lähteminen, kodin jättäminen, epävarmuus, pelko ja nälkä koskettivat myös kotiväkeä. Sinnikkäästi naiset kuitenkin hoitivat senkin osansa, jota eivät olleet valinneet.
Koivuun evakuoituja kolttia 20.4.1940. SA-kuva.
Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. He olivat paitsi veteraanien puolisoja myös lasten kasvattajia, tehtaiden toiminnan varmistajia, tilojen ja eläinten hoitajia ja selviytyjiä. Naisilla oli myös vahva henkinen asema Suomen jälleenrakennuksessa, kun sodasta palasi enemmän tai vähemmän traumatisoituneita miehiä.
Suomi on rakennettu yhdessä
Näiden naisten kunniaksi olemme julkaisseet Sotiemme Naiset – Kvinnorna i våra krig –tunnuksen. Se tulee pariksi Sotiemme veteraanit -kokardin rinnalle.
Kiitos sotiemme veteraanit, kiitos Suomen naiset.
Nykyaikana voimme vaalia sitä sisukkuutta, joita Suomen naiset historiassa osoittivat ja nyt kesällä kiittäen nauttia itsenäisen Suomen valoisammasta ajasta.
Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.
* Kursiivilla merkityt tarinat ovat Kirsi-Maria Hytösen väitöstutkimuksesta ”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien aikana, Suomen Kansantietouden Tutkijain seura 2014. Väitöskirja on saatavana myös kirjana.
Veteraanin leski – Kaarina Vatanen
Tapasimme Huittisten Huhtamossa virkeän 102-vuotiaan Kaarina Vatasen lämpimänä toukokuun päivänä 2019.
Kaarina Vatanen nauttii kesästä omalla kotipihallaan
Nopeasti naimisiin
Kaarina katsoo vieraita tarkkaan. Sota-ajoista ei tule usein juteltua, muistot ovat raskaita eikä vuosiluvut tunnu enää tässä iässä tärkeiltä. Oma syntymäaika muistuu kuitenkin mieleen.
Kaarina Vatanen os. Elo syntyi 2. marraskuuta 1916. Kaarina oli vain parikymppinen nuori nainen, kun hän astui vihille oman kylän pojan, kuusi vuotta vanhemman Olavi Vatasen kanssa. Vihille piti mennä vikkelästi, koska Viipurista kantautui sekasortoisia uutisia ja liikekannallepano alkoi.
Kaarina Elossa oli päättäväisyyttä jo pienenä tyttönä.
”Olavi oli maalaamassa taloa, kun kuulutukset alkoivat. Hän tuli sanomaan, että nyt lähdetään. Mentiin Pappilaan ja siellä oli Rovasti Mikonmäki ja hän vihki meidät. Todistajina olivat Rovastin rouva sekä eräs pappilan keittiöhenkilökuntaan kuuluva ihminen.”
Huhtamolaiset miehet kokoontuivat yhteen ja heidät kerättiin Kiikkaan. Olavi meni vähän myöhässä, koska vihkiminen vei aikansa.
Sitten sota alkoi.
Huhtamolaisia miehiä sotaan lähdössä. Olavi oikealla seisomassa.
Sota vei miehiä
Sota näytti karmeimmat puolensa hyvin nopeasti.
”Siellä lähdettiin käskystä ylittämään peltoa, mutta vihollinen oli asemissa ja ampui. Piti äkkiä perääntyä. Monta kaatui jo siinä heti ja Olavi kuuli kun hänen ystävänsä Armas huusi apua. Olavi sanoi, että ei sinne ketään jätetä ja haki haavoittuneen Armaksen suojaan. Armas selvisi hengissä.” Pian kaatuivat Olavin veli ja naapurin Vilho. Olavi selvisi hengissä.
Kaarina ja Olavi pitivät yhteyttä kirjeitse. Lomia ei kuitenkaan ollut, mutta Olavi sai tulla hautaamaan oman veljensä.
Kaarina kertoo, että Olavi oli rohkea mies. ”Se meni minne vain, ei peljännyt ollenkaan. Kerrankin oli yhdestä saaresta suomalaisilta ruoka loppunut ja jonkun piti sitä lähteä viemään. Eihän ruokana ollut kuin paleltuneita perunankuoria, mutta parempi sekin kuin ei mitään”. Vapaaehtoisia ei ollut liiaksi, mutta Olavi heitti tonkan selkään ja ui lahden yli. Myöhemmin huomattiin manttelin kauluksessa luodinreikä, mutta Olaviin ei onneksi osunut.
Hermot ja keuhkot menivät riekaleiksi
Olavi sairastui sodassa keuhkotautiin, jota hoidettiin ensin Huittisten opistolla ja sitten Harjavallan Satalinnassa. Myöhemmin Olavi pääsi vielä kotiin, mutta tauti ei hellittänyt.
”Sota oli karmeaa aikaa. Kaikki muuttui. Ajatus ja meininki”, Kaarina kertoo vakavana. ”Hermot muuttuivat toisenlaisiksi kun normaalisti.” Monet sairastuivat keuhkotautiin.
Kotona Olavin tautia hoidettiin ottamalla uutta Amerikasta tuotua lääkettä, joka Kaarinan mielestä näytti siltä ”kuin neulanirkkoja olisi syönyt”.
Tuberkuloositilanne huononi sodan aikana nuorten ja keski-ikäisten miesten kohdalla. Syynä saattoi olla vaikeat olot rintamalla. Lääkäri tutkii potilaan keuhkoja. Kiestinki, Kananainen 28.5.1942. SA-kuva.
Olavikaan ei kotona sodasta puhunut, mutta keuhkotaudin tuomat vaivat, kamala yskä ja ahdistus, vaivasivat. Olavi hankki mopon, koska hän ei jaksanut enää pyörällä polkea kylille, kun hengästytti niin kovin. Mopollaan hän ajeli Huittisten torille joka torstaisin tapaamaan sotaveljiään. Mopolla ajaessa Olavista tuntui, että hän sai helpommin ilmaa keuhkoihin.
Kaarinan leskeneläke oli vaarassa, kun mies ei meinannut millään mennä lääkäriin – ja sitten kun meni, Olavi diagnosoitiin väärin, terveeksi.
Viimeisenä päivänä kun eläkettä oli mahdollista saada, Olavi lähti uudelle lääkärireissulle painostuksen alla. Lääkäri oli kysynyt Olavilta, että miksei hän tullut aiemmin. Olavi oli sanonut tuskissaan ”No perkele!” Keuhkotauti todettiin ja eläke lopulta järjestyi.
Olavi kuoli keuhkotautiin ja sydämen pysähdykseen vuonna 1970.
”Kaikki on hyvin kun sais vain terveenä olla.”
Keuhkotauti ei ollut tarttunut muihin Kaarinan perheessä. Hän jakoi pienen tuvan miehensä, heidän kahden poikansa, Uskon ja Eskon, sekä äitinsä Huldan kanssa. Toisinaan hoidettavana oli myös Kaarinan eno.
Vanhempi pojista, Esko, kuoli syöpään vuonna 1976 vain 32-vuotiaana. Siltikään Kaarinan ilmeessä ja olemuksessa ei näy katkeruutta. Kaikista menetyksistään huolimatta hän toistaa usein: ”Kaikki on nyt hyvin kun sais vain terveenä olla.”
Kaarina ja Olavi Vatanen, edessä Kaarinan äiti Hulda Elo.
Iän tuomista vaivoista hän puhuu hymähtäen: ”Kyllä niitä kaikkia kremppoja aina on, mutta olen minä terveempi kuin moni muu”.
”Elämässä parasta on oma koti. Se että saa tässä rauhassa istua ja puuhata. Keinua kiikkustuolissa ja katsoa Arto Nybergin keskusteluohjelmaa telkkarissa. Sekä tietenkin perhe ja tutut kylällä. En minä valita”, Kaarina sanoo.
Huhtamossa Kaarinan pihalla omenapuu kukkii.
Piha on hoidettu ja täynnä ihania kukkia ja muita istutuksia. Pikkuisen kuulemma harmittaa, että jokin tai joku on katkonut kauniin siniset orvokit. Mutta sekin vain pikkuisen. Kaarina pärjää kotona ja häntä käy kotona auttamassa Usko-poika avovaimonsa kanssa. Pojanpojan perhe ja ystävät käyvät kuitenkin kylässä usein ja soittelevat päivittäin.
Pari vuotta sitten Kaarina kaatui yllättäen, katkaisi pari kylkiluuta ja joutui olemaan jonkin aikaa hoivakodissa. Sieltä hän siirtyi asumaan vuoroin poikansa ja pojanpoikansa perheiden luokse. Eräänä iltana hän katseli terassilta, kun naapurit laittoivat perunoita maahan ja päätti:
”Nyt lähden takaisin kotiin.”
Herkkuja linnassa ja Hesbugerissa
Vuonna 2018 Kaarina pääsi kunniavieraaksi myös Linnan juhliin ja siellä tapasi presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion. Veteraaneille järjestetyn virallisen tilaisuuden jälkeen käytiin vielä katsomassa tansseja – ja tulipa kadetti hakemaan Kaarinaa ja hänen seuralaistaan, pojanpojan vaimoa tanssiin: ”Kumpis teistä lähtee?” Kaarina vastasi vekkulisti kadetille, että: ”Kyllä sen silmistä näkee kumpi lähtee.”
Kaarinan tie on vienyt myös Linnaan. Itsenäisyyspäivävastaanotolla 2018.
Pari vuotta sitten Kaarinan 100-vuotisjuhlat pidettiin Wanhassa Pappilassa. Vieraita oli paljon.
Sitä ennen viikolla, aivan oikeana päivänä, piti tehdä eräs tärkeä retki. Pojanpojanpojan kanssa oli sovittu, että kun mummo täyttää sata, mennään johonkin hienoon ravintolaan syömään. Pojanpojanpoika ehdotti Hesburgeria ja sinne sitten mentiin. Kaarina kävi maistelemassa nuggetteja ja ranskalaisia.
”Kyllähän täällä voi kerran sadassa vuodessa käydä”, Kaarina totesi.
Mustarastaan laulu
Haastattelu kääntyy loppua kohti. Tunnelma on seesteinen ja kesä on aluillaan. Hymyilemme hiljaa.
Kaarina kertoo, että hän heräsi viime yönä puoli neljä kun mustarastas lauloi niin kovin. ”Tulin tähän pihalle kuuntelemaan kaunista laulua.” – Olikohan Olavi tullut tervehtimään?
Kiitämme vahvoja naisia ja rohkeita miehiä Suomen sotien aikana.
Suuri kiitos Kaarina, että jaoit tarinasi kanssamme.
Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.
