Kiitos kaikille Suomen Äideille
Puolisot ja äidit ovat sotiemme veteraanien rinnalla olleet tärkeitä tukipilareita ja auttajia Suomen itsenäisyyden ratkaisevina vuosina ja niiden jälkeen.
Naisilla oli sodan aikana mitä moninaisempia rooleja. Sairaanhoitajat ja lotat hoitivat haavoittuneita taistelun keskellä, usein hirvittävissä olosuhteissa. Sotilaskotisisaret loivat sodan melskeen keskelle muiston kodista – ja äidistä. Naiset työskentelivät lottina taistelualueella armeijan apuna ja väestön evakuoinnissa ja kuljetuksissa. Kotirintamalla naiset ponnistelivat lasten, vanhusten ja eläinten hoitajina ja naiset raatoivat raskaissa töissä tehtaissa ja maatiloilla miesten ollessa sodassa. Naiset olivat lohdun tuojina, toivon antajina ja lopulta väsymättöminä jälleenrakentajina.
Näille naisille, maamme Äideille, me jälkipolvet teemme kunniaa!
SA-Kuva. Valkovuokot ovat parhaiksi puhjenneet kukkaan. Terijoki 1943.
Jatkosotaa oli käyty miltei vuosi, kun Ylipäällikkö Mannerheim kirjoitti 60. päiväkäskyn Suomen äideille. Se julkistettiin äitienpäivänä 10.5.1942 ja sen sanat nostavat vieläkin kyyneleet silmiin:
”Suomen äideille!
Viettäessämme tänä vuonna toukokuun toista sunnuntaita Suomen äideille omistettuna merkkipäivänä isänmaamme puolustajat hiljenevät sodan kentillä hartain mielin ja syvä rakkaus rinnassaan muistamaan Teitä, äidit.
Te olette paljon antaneet tälle maalle. Te olette kehdosta alkaen kasvattaneet sen polven, jonka ansiosta maa on vapaa. Parhaillaan käytävän vapaustaistelumme aikana – miestenne taistellessa rintamalla – Te kasvatatte kodeissa isänmaalle uutta polvea, jonka sallittakoon viljellä ja rakentaa tätä maata rauhallisemmissa oloissa kuin mitä nykyinen polvi on saanut tehdä.
Töin ja rukouksin Te olette näinä taistelun vuosina tukeneet puolustusvartiossa seisovia poikianne ja tyttäriänne. Näistä rakkaistanne Teidän on ollut luovuttava maan hyväksi kansamme koettelemuksen ajaksi. Teidän siunauksenne on seurannut lapsianne taistelukentille ja antanut heille sankariuden voimaa isänmaan pelastamiseksi ja kestävän rauhan turvaamiseksi. Tahdon tänä päivänä erikseen lausua tervehdykseni ja syvän osanottoni niille Suomen äideille, joiden rakkaimmat sankareina ovat uhranneet henkensä isänmaan ja sen tulevaisuuden puolesta.”
SA-kuva. Mannerheimin Päiväkäsky Suomen äideille.
Päiväkäskyn kaiut kuuluvat
Onneksi Päiväkäskyt ovat päättyneet, mutta niiden kaiut kantavat näihin päiviin ja kaikkien äitien sydämiin, erityisesti niiden, joiden omat lapset ovat lähdössä kotoa maailmalle tai suorittamaan asevelvollisuuttaan Suomen Puolustusvoimiin. Haastattelimme blogiimme neljän lapsen äitiä, teologian tohtori, pastori Riitta Särkiötä, joka kertoi meille nykyäidin tunnoista. Keskustelussa nousi esiin suuri kiitollisuus siitä, että olemme nyt saaneet elää ilman sotaa omalla maaperällämme, eikä oma eikä lasten nuoruus ole mennyt rintamilla sotiessa.
SA-kuva. Sankarihaudalla. Kolmen sankarin äiti.
Naantali 1943.
Veteraanit mukana elämässä
Riitan molemmat pojat ovat käyneet armeijan; asevelvollisuuden suorittaminen oli heille itsestäänselvyys.
”Olemme puhuneet itsenäisyydestä kotona ja osallistuneet työmmekin puolesta moniin veteraanitilaisuuksiin ja veteraanien siunaustilaisuuksiin. Kyllä ne joka kerran koskettavat.” Riitta kertoo.
”Mieleen on jäänyt esimerkiksi jo edesmennyt lahtelainen sotaveteraani Mauno Uusitalo, joka soitteli meille kotiinkin, kun hänellä oli asioita hoidettavanaan. ’Mitä tukikohtaan kuuluu’, hän tapasi kysyä. Myös lapsemme tunsivat Maunon ja kävimme hänen luonaan vierailulla koko perhe”, Riitta kertoo.
Isänmaallisuus osa kasvatusta
”Isänmaallisuus on ollut luonteva osa elämäämme. Tuntematon sotilas ja liputuspäivät ovat tuttuja”, Riitta kertoo.
”Minun ja Pekan isovanhemmat ovat olleet sodissa, mutta niistä kokemuksista ei kovin paljon puhuttu. Oma pappani oli innokas päiväkirjan kirjoittaja. Sodasta hän ei kuitenkaan kirjoittanut. Sodan alkaessa hän merkkasi päiväkirjaansa ’Lähden sotareissulle’ ja rintamalta palattuaan ’Tulin sotareissulta’. Siinä se”, Riitta sanoo.
Viikonloppulomilla Riitan pojat kävivät armeijatuntoja läpi äidin ja kenttäpiispana toimivan isän, Pekka Särkiön, kanssa. ”Pojilla oli paljon kerrottavaa. He halusivat purkaa raskaita tai epäoikeudenmukaisilta tuntuneita tapahtumia, samoin kuin onnistumisia ja menneiden viikkojen saavutuksia.” Riitta kertoo.
Armeija kasvattaa
Aluksi toinen pojista mietti, että armeijasta voisi selvitä puolessa vuodessa. Loppujen lopuksi he kuitenkin viettivät asepalveluksessa vuoden verran.
”Pojat olivat kunnon miehen alkuja jo armeijaan mennessään, osasivat pitää itsestään huolta ja hoitaa asiansa. Siinä mielessä en koe, että armeija olisi tehnyt heistä miehiä.”
Riitta herkistyy ajatuksesta, että hänen omien poikiensa ikäiset nuoret miehet taistelivat itsenäisyydestä rintamalla. Samanlaisia ajatuksia tulee, kun hän on siunaamassa veteraaneja.
”Ajattelen usein, kuinka kovaa se on ollut äidille, kun nuoret miehet lähtivät sotimaan. Tilanne on varmaankin väkisin kasvattanut pojista miehiä, pakon edessä ihminen kasvaa. Tuntemattomassa sotilaassa Antero Rokka sanoo ’Ei sitä nyt parane ajatella´ (kuka piipun tuolla puolen on). Tämä on varmasti ollut ihan aito sotilaan ajatus rintamalla.” Riitta miettii.
Suomalainen sotilasperhe. Perheen äiti työssään pienen joukko-osaston ruokalassa.
Luumäki 1943.
Mutta luetaan Mannerheimin päiväkäsky loppuun.
”Kaikkien teidän työnne on ja on ollut kansamme taisteluissa arvioimattoman suuri ja uhrinne mittaamaton. Suomen armeijan nimessä, suuren kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena annan tänä päivänä Isänmaamme äideille yhteisesti omistettuna VAPAUDENRISTIN.
Olkoon se tuleville sukupolville tunnuskuvana äidin pyhästä kutsumuksesta kasvattaa tämän kansan lapsiin palava vapaudentahto, joka ikuisiksi ajoiksi on turvaava maallemme kalliisti lunastetun itsenäisyyden ja kansallemme sisäisen suuruuden.
Mannerheim”
SA-kuva. Kenraalimajuri Ekberg ja hänen äitinsä. Mikkeli 1944.
Olemme kiitollisia veteraaneille, heidän vanhemmilleen ja heidän jälkipolvilleen sekä kaikille Suomen äideille, jotka tekivät ja tekevät oman osansa Suomen turvallisuuden eteen.
Riitan sanoin:
”Toivoisin ihan kaikille ja etenkin jälkikasvullemme, että vauhti elämässä voisi vähän rauhoittua, vaikka elämmekin kaiken kiireen keskellä. Hiljentyminen ja rukoileminen ovat tärkeitä juonteita elämässä.”
Haastattelun antanut Riitta Särkiä, Launeen pappi, kahden pojan äiti.
Suurkiitos Riitta ja pojat, kiitos Suomen äidit ja lukijamme ja tukijamme.
Joukossamme on sotiemme veteraanien lisäksi yli 20 000 sodasta selvinnyttä naista – veteraanien vaimoja, leskiä ja sodassa palvelleita naisia. Haluamme auttaa heitä, kuten kaikkia veteraanejakin, selviämään nykyarjessa. Keräämme varoja heidän lääkekuluihinsa, liikkumiseensa ja yksinäisyyden torjuntaan. Haluatko olla mukana auttamassa? Voit tehdä lahjoituksesi heille tästä.
Yhdessä eteenpäin – sota-ajan muistot sitovat yhteen Hilkka ja Väinö Rantiota
Maaliskuun 13. päivä tuli kuluneeksi 79 vuotta talvisodan päättymisestä. Muonituslottana talvisodassa toiminut Hilkka Rantio tietää miltä tuntuu, kun sota ei häivy mielestä koskaan. Onneksi hän on saanut jakaa kokemuksensa jatkosodassa palvelleen miehensä Väinö Rantion kanssa. Toinen toistaan tukien on ollut hyvä matkata eteenpäin.
Espoon Tapiolassa sijaitsee kerrostaloasunto, jota asuttaa hyväkuntoinen ja eloisa pariskunta. Tämä pariskunta ei ole mikä tahansa pariskunta, sillä kyseessä on 95-vuotias kaksikko, Hilkka ja Väinö Rantio. Pitkän iän ja hyvän kunnon salaisuudeksi molemmat heistä listaavat liikunnan ja toistensa seuran.
”Me olemme erittäin tyytyväisiä eloomme. Ensimmäisellä sijalla on hyvä kunto ja omilla jaloilla käveleminen”, Hilkka kertoo.
Sekä Hilkan että Väinön elämänteille on kuitenkin mahtunut myös rankkoja kokemuksia. Rankimmat niistä liittyvät sota-aikaan, jossa molemmat kantoivat oman kortensa kekoon isänmaamme eteen – Hilkka talvisodassa muonituslottana ja Väinö jatkosodassa Syvärin taisteluissa.
Sota ei häivy mielestä koskaan
”Elämän käsikirjoitusta ei voi säädellä, sattumalla on sormensa pelissä. Me koimme sodan, joka ei unohdu koskaan. Jälkipolvien ei tarvitse kokea samaa.”
16-kesäinen. Sen ikäinen oli Hilkka Rantio, kun hänen kotikyläänsä, Karjalan Kannaksen Vammelsuuta (nykyinen Serovo), alettiin venäläisten toimesta pommittamaan marraskuussa 1939. Samalla, kun oma kaunis kotikylä tuhoutui silmien edessä ja lähtö Vammelsuusta kävi rytinällä, sai Hilkka käskyn muonitustehtäviin, joissa hän toimi aina talvisodan loppumetreille saakka.
”Kuusitoistavuotiaan sielu turtuu vainajien ja haavoittuneiden näkemisestä. Rintaman lähestymisen kuulen aina lisääntyvästä tykkien jylinästä. Tuntuu kuin muistissani olisi musta aukko noista painajaismaisista päivistä, viikoista ja kuukausista”, Hilkka kirjoittaa valtakunnallisen Lotta Svärd -kirjoituskilpailun voittaneessa muistelmassaan.
Tummahiuksinen Hilkka Rantio (takarivin toinen vasemmalta) lottaseurueessa.
Hilkka muistaa yhä, kuinka hirveältä oman kotikylän jättäminen tuntui. Tuolloin kuitenkin vielä uskottiin, että Vammelsuuhun pystyisi palaamaan kahden viikon kuluttua. Sen takia Hilkankin kotiväki oli evakkoon lähtiessään jättänyt suurimman osan omaisuudestaan kotitalolle.
”Pommitusten saattelemana lähdettiin. Ei ollut sen jälkeen enää paluuta Valmmelsuuhun. Sodan päättyessä kohtasin väsyneenä ja sodan turruttamana omaiseni Joroisissa.”
Iällä ei ollut pilattu Väinökään, kun hän astui sotapalvelukseen jatkosodassa. Väinö eteni sotapalveluksensa aikana kouluttajaksi saakka. Muistot Syvärin taisteluista tuovat yhä tunteet vahvasti pintaan.
”Me ollaan Väiski kuitenkin läpipäästy. Kun on sen ajan eläneen ihmisen tuohon vierelle saanut, niin kyllä sen tietää, että ne sota-aikaiset kokemukset kulkevat mukana koko elämän”, Hilkka lohduttaa.
Hilkka Rantion kunniamerkkejä on ihastellut myös presidentti Tarja Halonen Rantioiden vieraillessa Linnanjuhlissa.
Elämää sodan jälkeen – rakastuminen ja urakehitys
Hilkka ja Väinö löysivät toisensa jatkosodan päättymisen jälkeen vuonna 1945. Poliisikoulun aloittanut Väinö sairastui kurkkumätään, ja hänen hoitajakseen sattui eräänä päivänä mielenkiinnon herättänyt Hilkka.
”Pikimusta tukka ja lemmikinsiniset silmät lumosivat minut heti”, Väinö muistelee.
Tuosta ensikohtaamisesta lähti hiljalleen kehittymään rakkaustarina, jota on kestänyt pian jo liki 75 vuotta.
Toisiaan tukien lähti nuori pari kehittämään sekä urapolkujaan että myöhemmin kasvavaa perhettään. Hilkka teki 36-vuotisen työuransa naistenklinikalla sekä silmäklinikalla, Väinö puolestaan eteni Helsingin poliisin murharyhmän päälliköksi.
”Me ollaan kumpikin sen ajan lapsia, että pohjakoulutus oli sillä tolalla, että ei ihan joka ammattiin vaan menty. Tärkeintä oli, kunhan töitä sai. Meitä molempia kuitenkin lykästi, ja saatiin antoisat ammatit, joissa pääsimme etenemään. On turvallista viettää vanhuutta, kun on virkaeläke”, Hilkka kertoo.
Seuratessaan tänä päivänä jälkipolviensa tekemisiä, toteavat Hilkka ja Väinö yhteen ääneen maailman muuttuneen. He kokevat, että heidän jälkipolvillaan on hurjasti erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joihin tarttua. Elämänmeno on myös tiuhentunut.
”Tänä päivänä on juostava tosi kovaa, että pysyy edes paikallaan”, Väinö kiteyttää.
Aktiivinen elämäntyyli pitää mielen ja kehon virkeänä
Rantioiden kotoa löytyy hyllykkö, jonka yhtä hyllyä koristaa liuta erikokoisia pokaaleja sekä mitaleja. Ne ovat merkkejä Rantioiden liikunnallisesta elämäntyylistä. Varsinkin eläkepäivät ovat täyttyneet jos jonkinlaisesta liikunnasta. Väinön lajeihin kuuluivat vielä yli 80-vuotiaaksi asti lentopallo, uinti, juoksu, hiihto ja kävely. Hilkka sen sijaan harrasti voimistelua sekä hiihtoa. Molemmilla on useita kymmeniä mitaleita veteraanien hiihtokisoista.
”Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa kisatessa jäin kyllä kakkoseksi”, Hilkka naurahtaa.
Liikunnallisuuden lisäksi aktiivinen sotaveteraanitoiminta on pitänyt kaksikon virkeänä. Hilkka toimi aikoinaan Rintamanaisten liiton varapuheenjohtajana ja Väinö Espoon Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana. Nykyään Hilkka ja Väinö käyvät joka maanantai Espoon veteraanien viikoittaisessa tapaamisessa.
”Kyllä meitä vielä viikoittain kokoontuu noin 60-70 henkilöä, veteraaneja, puolisoita ja leskiä sekä kannattajajäseniä. Tapaaminen ja ajatusten vaihto on tärkeintä”, Väinö summaa.
Toistensa tukena
Hilkasta ja Väinöstä voi aistia, kuinka hyvin yhteiset vuodet ja kokemukset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Toista tuetaan niin ylä- kuin alamäissäkin.
Väinö pitää huolen pariskunnan tietoteknisistä asioista ja maksaa laskut omatoimisesti verkkopankissa. Hilkka puolestaan pitää huolen, että liikunta pysyy osana arkea, eikä vielä ole suostunut Väinön ehdotukseen muutosta hissittömän kerrostalon kakkoskerroksesta ykköskerrokseen.
”Meillä menee oikein mukavasti yhdessä.”
Onnelliset eläkepäivät kuuluvat jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskilleen mukavat vanhuuspäivät. Helpota veteraanien arkea lahjoittamalla!
Auta veteraania
Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin, taksimatkaan ja lounaaseen!
Lue lisää
Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!
Lisää aiheesta:
Joulu rintamalla – sekahedelmäsoppaa ja pommituksia
Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
Kiitos kaikille Suomen Äideille
Puolisot ja äidit ovat sotiemme veteraanien rinnalla olleet tärkeitä tukipilareita ja auttajia Suomen itsenäisyyden ratkaisevina vuosina ja niiden jälkeen.
Naisilla oli sodan aikana mitä moninaisempia rooleja. Sairaanhoitajat ja lotat hoitivat haavoittuneita taistelun keskellä, usein hirvittävissä olosuhteissa. Sotilaskotisisaret loivat sodan melskeen keskelle muiston kodista – ja äidistä. Naiset työskentelivät lottina taistelualueella armeijan apuna ja väestön evakuoinnissa ja kuljetuksissa. Kotirintamalla naiset ponnistelivat lasten, vanhusten ja eläinten hoitajina ja naiset raatoivat raskaissa töissä tehtaissa ja maatiloilla miesten ollessa sodassa. Naiset olivat lohdun tuojina, toivon antajina ja lopulta väsymättöminä jälleenrakentajina.
Näille naisille, maamme Äideille, me jälkipolvet teemme kunniaa!
SA-Kuva. Valkovuokot ovat parhaiksi puhjenneet kukkaan. Terijoki 1943.
Jatkosotaa oli käyty miltei vuosi, kun Ylipäällikkö Mannerheim kirjoitti 60. päiväkäskyn Suomen äideille. Se julkistettiin äitienpäivänä 10.5.1942 ja sen sanat nostavat vieläkin kyyneleet silmiin:
”Suomen äideille!
Viettäessämme tänä vuonna toukokuun toista sunnuntaita Suomen äideille omistettuna merkkipäivänä isänmaamme puolustajat hiljenevät sodan kentillä hartain mielin ja syvä rakkaus rinnassaan muistamaan Teitä, äidit.
Te olette paljon antaneet tälle maalle. Te olette kehdosta alkaen kasvattaneet sen polven, jonka ansiosta maa on vapaa. Parhaillaan käytävän vapaustaistelumme aikana – miestenne taistellessa rintamalla – Te kasvatatte kodeissa isänmaalle uutta polvea, jonka sallittakoon viljellä ja rakentaa tätä maata rauhallisemmissa oloissa kuin mitä nykyinen polvi on saanut tehdä.
Töin ja rukouksin Te olette näinä taistelun vuosina tukeneet puolustusvartiossa seisovia poikianne ja tyttäriänne. Näistä rakkaistanne Teidän on ollut luovuttava maan hyväksi kansamme koettelemuksen ajaksi. Teidän siunauksenne on seurannut lapsianne taistelukentille ja antanut heille sankariuden voimaa isänmaan pelastamiseksi ja kestävän rauhan turvaamiseksi. Tahdon tänä päivänä erikseen lausua tervehdykseni ja syvän osanottoni niille Suomen äideille, joiden rakkaimmat sankareina ovat uhranneet henkensä isänmaan ja sen tulevaisuuden puolesta.”
SA-kuva. Mannerheimin Päiväkäsky Suomen äideille.
Päiväkäskyn kaiut kuuluvat
Onneksi Päiväkäskyt ovat päättyneet, mutta niiden kaiut kantavat näihin päiviin ja kaikkien äitien sydämiin, erityisesti niiden, joiden omat lapset ovat lähdössä kotoa maailmalle tai suorittamaan asevelvollisuuttaan Suomen Puolustusvoimiin. Haastattelimme blogiimme neljän lapsen äitiä, teologian tohtori, pastori Riitta Särkiötä, joka kertoi meille nykyäidin tunnoista. Keskustelussa nousi esiin suuri kiitollisuus siitä, että olemme nyt saaneet elää ilman sotaa omalla maaperällämme, eikä oma eikä lasten nuoruus ole mennyt rintamilla sotiessa.
SA-kuva. Sankarihaudalla. Kolmen sankarin äiti.
Naantali 1943.
Veteraanit mukana elämässä
Riitan molemmat pojat ovat käyneet armeijan; asevelvollisuuden suorittaminen oli heille itsestäänselvyys.
”Olemme puhuneet itsenäisyydestä kotona ja osallistuneet työmmekin puolesta moniin veteraanitilaisuuksiin ja veteraanien siunaustilaisuuksiin. Kyllä ne joka kerran koskettavat.” Riitta kertoo.
”Mieleen on jäänyt esimerkiksi jo edesmennyt lahtelainen sotaveteraani Mauno Uusitalo, joka soitteli meille kotiinkin, kun hänellä oli asioita hoidettavanaan. ’Mitä tukikohtaan kuuluu’, hän tapasi kysyä. Myös lapsemme tunsivat Maunon ja kävimme hänen luonaan vierailulla koko perhe”, Riitta kertoo.
Isänmaallisuus osa kasvatusta
”Isänmaallisuus on ollut luonteva osa elämäämme. Tuntematon sotilas ja liputuspäivät ovat tuttuja”, Riitta kertoo.
”Minun ja Pekan isovanhemmat ovat olleet sodissa, mutta niistä kokemuksista ei kovin paljon puhuttu. Oma pappani oli innokas päiväkirjan kirjoittaja. Sodasta hän ei kuitenkaan kirjoittanut. Sodan alkaessa hän merkkasi päiväkirjaansa ’Lähden sotareissulle’ ja rintamalta palattuaan ’Tulin sotareissulta’. Siinä se”, Riitta sanoo.
Viikonloppulomilla Riitan pojat kävivät armeijatuntoja läpi äidin ja kenttäpiispana toimivan isän, Pekka Särkiön, kanssa. ”Pojilla oli paljon kerrottavaa. He halusivat purkaa raskaita tai epäoikeudenmukaisilta tuntuneita tapahtumia, samoin kuin onnistumisia ja menneiden viikkojen saavutuksia.” Riitta kertoo.
Armeija kasvattaa
Aluksi toinen pojista mietti, että armeijasta voisi selvitä puolessa vuodessa. Loppujen lopuksi he kuitenkin viettivät asepalveluksessa vuoden verran.
”Pojat olivat kunnon miehen alkuja jo armeijaan mennessään, osasivat pitää itsestään huolta ja hoitaa asiansa. Siinä mielessä en koe, että armeija olisi tehnyt heistä miehiä.”
Riitta herkistyy ajatuksesta, että hänen omien poikiensa ikäiset nuoret miehet taistelivat itsenäisyydestä rintamalla. Samanlaisia ajatuksia tulee, kun hän on siunaamassa veteraaneja.
”Ajattelen usein, kuinka kovaa se on ollut äidille, kun nuoret miehet lähtivät sotimaan. Tilanne on varmaankin väkisin kasvattanut pojista miehiä, pakon edessä ihminen kasvaa. Tuntemattomassa sotilaassa Antero Rokka sanoo ’Ei sitä nyt parane ajatella´ (kuka piipun tuolla puolen on). Tämä on varmasti ollut ihan aito sotilaan ajatus rintamalla.” Riitta miettii.
Suomalainen sotilasperhe. Perheen äiti työssään pienen joukko-osaston ruokalassa.
Luumäki 1943.
Mutta luetaan Mannerheimin päiväkäsky loppuun.
”Kaikkien teidän työnne on ja on ollut kansamme taisteluissa arvioimattoman suuri ja uhrinne mittaamaton. Suomen armeijan nimessä, suuren kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena annan tänä päivänä Isänmaamme äideille yhteisesti omistettuna VAPAUDENRISTIN.
Olkoon se tuleville sukupolville tunnuskuvana äidin pyhästä kutsumuksesta kasvattaa tämän kansan lapsiin palava vapaudentahto, joka ikuisiksi ajoiksi on turvaava maallemme kalliisti lunastetun itsenäisyyden ja kansallemme sisäisen suuruuden.
Mannerheim”
SA-kuva. Kenraalimajuri Ekberg ja hänen äitinsä. Mikkeli 1944.
Olemme kiitollisia veteraaneille, heidän vanhemmilleen ja heidän jälkipolvilleen sekä kaikille Suomen äideille, jotka tekivät ja tekevät oman osansa Suomen turvallisuuden eteen.
Riitan sanoin:
”Toivoisin ihan kaikille ja etenkin jälkikasvullemme, että vauhti elämässä voisi vähän rauhoittua, vaikka elämmekin kaiken kiireen keskellä. Hiljentyminen ja rukoileminen ovat tärkeitä juonteita elämässä.”
Haastattelun antanut Riitta Särkiä, Launeen pappi, kahden pojan äiti.
Suurkiitos Riitta ja pojat, kiitos Suomen äidit ja lukijamme ja tukijamme.
Joukossamme on sotiemme veteraanien lisäksi yli 20 000 sodasta selvinnyttä naista – veteraanien vaimoja, leskiä ja sodassa palvelleita naisia. Haluamme auttaa heitä, kuten kaikkia veteraanejakin, selviämään nykyarjessa. Keräämme varoja heidän lääkekuluihinsa, liikkumiseensa ja yksinäisyyden torjuntaan. Haluatko olla mukana auttamassa? Voit tehdä lahjoituksesi heille tästä.
Yhdessä eteenpäin – sota-ajan muistot sitovat yhteen Hilkka ja Väinö Rantiota
Maaliskuun 13. päivä tuli kuluneeksi 79 vuotta talvisodan päättymisestä. Muonituslottana talvisodassa toiminut Hilkka Rantio tietää miltä tuntuu, kun sota ei häivy mielestä koskaan. Onneksi hän on saanut jakaa kokemuksensa jatkosodassa palvelleen miehensä Väinö Rantion kanssa. Toinen toistaan tukien on ollut hyvä matkata eteenpäin.
Espoon Tapiolassa sijaitsee kerrostaloasunto, jota asuttaa hyväkuntoinen ja eloisa pariskunta. Tämä pariskunta ei ole mikä tahansa pariskunta, sillä kyseessä on 95-vuotias kaksikko, Hilkka ja Väinö Rantio. Pitkän iän ja hyvän kunnon salaisuudeksi molemmat heistä listaavat liikunnan ja toistensa seuran.
”Me olemme erittäin tyytyväisiä eloomme. Ensimmäisellä sijalla on hyvä kunto ja omilla jaloilla käveleminen”, Hilkka kertoo.
Sekä Hilkan että Väinön elämänteille on kuitenkin mahtunut myös rankkoja kokemuksia. Rankimmat niistä liittyvät sota-aikaan, jossa molemmat kantoivat oman kortensa kekoon isänmaamme eteen – Hilkka talvisodassa muonituslottana ja Väinö jatkosodassa Syvärin taisteluissa.
Sota ei häivy mielestä koskaan
”Elämän käsikirjoitusta ei voi säädellä, sattumalla on sormensa pelissä. Me koimme sodan, joka ei unohdu koskaan. Jälkipolvien ei tarvitse kokea samaa.”
16-kesäinen. Sen ikäinen oli Hilkka Rantio, kun hänen kotikyläänsä, Karjalan Kannaksen Vammelsuuta (nykyinen Serovo), alettiin venäläisten toimesta pommittamaan marraskuussa 1939. Samalla, kun oma kaunis kotikylä tuhoutui silmien edessä ja lähtö Vammelsuusta kävi rytinällä, sai Hilkka käskyn muonitustehtäviin, joissa hän toimi aina talvisodan loppumetreille saakka.
”Kuusitoistavuotiaan sielu turtuu vainajien ja haavoittuneiden näkemisestä. Rintaman lähestymisen kuulen aina lisääntyvästä tykkien jylinästä. Tuntuu kuin muistissani olisi musta aukko noista painajaismaisista päivistä, viikoista ja kuukausista”, Hilkka kirjoittaa valtakunnallisen Lotta Svärd -kirjoituskilpailun voittaneessa muistelmassaan.
Tummahiuksinen Hilkka Rantio (takarivin toinen vasemmalta) lottaseurueessa.
Hilkka muistaa yhä, kuinka hirveältä oman kotikylän jättäminen tuntui. Tuolloin kuitenkin vielä uskottiin, että Vammelsuuhun pystyisi palaamaan kahden viikon kuluttua. Sen takia Hilkankin kotiväki oli evakkoon lähtiessään jättänyt suurimman osan omaisuudestaan kotitalolle.
”Pommitusten saattelemana lähdettiin. Ei ollut sen jälkeen enää paluuta Valmmelsuuhun. Sodan päättyessä kohtasin väsyneenä ja sodan turruttamana omaiseni Joroisissa.”
Iällä ei ollut pilattu Väinökään, kun hän astui sotapalvelukseen jatkosodassa. Väinö eteni sotapalveluksensa aikana kouluttajaksi saakka. Muistot Syvärin taisteluista tuovat yhä tunteet vahvasti pintaan.
”Me ollaan Väiski kuitenkin läpipäästy. Kun on sen ajan eläneen ihmisen tuohon vierelle saanut, niin kyllä sen tietää, että ne sota-aikaiset kokemukset kulkevat mukana koko elämän”, Hilkka lohduttaa.
Hilkka Rantion kunniamerkkejä on ihastellut myös presidentti Tarja Halonen Rantioiden vieraillessa Linnanjuhlissa.
Elämää sodan jälkeen – rakastuminen ja urakehitys
Hilkka ja Väinö löysivät toisensa jatkosodan päättymisen jälkeen vuonna 1945. Poliisikoulun aloittanut Väinö sairastui kurkkumätään, ja hänen hoitajakseen sattui eräänä päivänä mielenkiinnon herättänyt Hilkka.
”Pikimusta tukka ja lemmikinsiniset silmät lumosivat minut heti”, Väinö muistelee.
Tuosta ensikohtaamisesta lähti hiljalleen kehittymään rakkaustarina, jota on kestänyt pian jo liki 75 vuotta.
Toisiaan tukien lähti nuori pari kehittämään sekä urapolkujaan että myöhemmin kasvavaa perhettään. Hilkka teki 36-vuotisen työuransa naistenklinikalla sekä silmäklinikalla, Väinö puolestaan eteni Helsingin poliisin murharyhmän päälliköksi.
”Me ollaan kumpikin sen ajan lapsia, että pohjakoulutus oli sillä tolalla, että ei ihan joka ammattiin vaan menty. Tärkeintä oli, kunhan töitä sai. Meitä molempia kuitenkin lykästi, ja saatiin antoisat ammatit, joissa pääsimme etenemään. On turvallista viettää vanhuutta, kun on virkaeläke”, Hilkka kertoo.
Seuratessaan tänä päivänä jälkipolviensa tekemisiä, toteavat Hilkka ja Väinö yhteen ääneen maailman muuttuneen. He kokevat, että heidän jälkipolvillaan on hurjasti erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joihin tarttua. Elämänmeno on myös tiuhentunut.
”Tänä päivänä on juostava tosi kovaa, että pysyy edes paikallaan”, Väinö kiteyttää.
Aktiivinen elämäntyyli pitää mielen ja kehon virkeänä
Rantioiden kotoa löytyy hyllykkö, jonka yhtä hyllyä koristaa liuta erikokoisia pokaaleja sekä mitaleja. Ne ovat merkkejä Rantioiden liikunnallisesta elämäntyylistä. Varsinkin eläkepäivät ovat täyttyneet jos jonkinlaisesta liikunnasta. Väinön lajeihin kuuluivat vielä yli 80-vuotiaaksi asti lentopallo, uinti, juoksu, hiihto ja kävely. Hilkka sen sijaan harrasti voimistelua sekä hiihtoa. Molemmilla on useita kymmeniä mitaleita veteraanien hiihtokisoista.
”Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa kisatessa jäin kyllä kakkoseksi”, Hilkka naurahtaa.
Liikunnallisuuden lisäksi aktiivinen sotaveteraanitoiminta on pitänyt kaksikon virkeänä. Hilkka toimi aikoinaan Rintamanaisten liiton varapuheenjohtajana ja Väinö Espoon Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana. Nykyään Hilkka ja Väinö käyvät joka maanantai Espoon veteraanien viikoittaisessa tapaamisessa.
”Kyllä meitä vielä viikoittain kokoontuu noin 60-70 henkilöä, veteraaneja, puolisoita ja leskiä sekä kannattajajäseniä. Tapaaminen ja ajatusten vaihto on tärkeintä”, Väinö summaa.
Toistensa tukena
Hilkasta ja Väinöstä voi aistia, kuinka hyvin yhteiset vuodet ja kokemukset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Toista tuetaan niin ylä- kuin alamäissäkin.
Väinö pitää huolen pariskunnan tietoteknisistä asioista ja maksaa laskut omatoimisesti verkkopankissa. Hilkka puolestaan pitää huolen, että liikunta pysyy osana arkea, eikä vielä ole suostunut Väinön ehdotukseen muutosta hissittömän kerrostalon kakkoskerroksesta ykköskerrokseen.
”Meillä menee oikein mukavasti yhdessä.”
Onnelliset eläkepäivät kuuluvat jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskilleen mukavat vanhuuspäivät. Helpota veteraanien arkea lahjoittamalla!
Auta veteraania
Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin, taksimatkaan ja lounaaseen!
Lue lisää
Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!
Lisää aiheesta:
Joulu rintamalla – sekahedelmäsoppaa ja pommituksia
Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
