Auttamisaate periytyi isältä pojalle
Sotainvalidien ja -veteraanien asia tuli Olli-Pekalle Olavi-isän verenperintönä.
Veljeä ei jätetä
”Tee, äiti, niitä invalideja”, olin jo kohta puhumaan oppineena pyytänyt, vaikken ollut osannut tarkemmin selittää, mitä tarkoitin.
”Nyt niitä teit”, olin sitten todennut, kun äiti oli seuraavan kerran leiponut sokeriässiä. Ässän muoto oli varmaankin jäänyt mieleeni, kun niitä oli isän invalidikavereille tarjottu. Sokeriässiä kutsuttiinkin meillä sitten invalideiksi niin kauan kuin äiti eli ja leipoi – ja yhä nykyäänkin.
Ei 1950–60 luku ollut yhtä raatamista ja selviytymistä. Nimipäivät olivat lapsille kesän kohokohtia. Ketään ei kutsuttu, mutta aina ystävät ja naapurit tulivat illansuussa kahville.
Meillä kyläili invalideja, sillä isäni Olavi – sotainvalidi itsekin – toimi Sotainvalidien Veljesliitossa. Vaikka eihän veteraanien homma ollut suomettumisen vuosina kovin suosittua, kun sotaakäymätön sukupolvi oli Neuvostoliittoon kallellaan ja vähätteli sotaakäyneitä. Invalidiliiton toiminta ei kuitenkaan ollut poliittista, vaan tärkeintä oli avustaa ja antaa vertaistukea. Varmaan tämä ”veljeä ei jätetä” -asenne oli jäänyt sodasta.
Kysyin kerran isältä, keitä hänen ryhmässään ja joukkueessaan oli ollut sotimassa, ja hän vastasi silmäkulma kyyneltyen, että ”Iisveden jätkiä parempia miehiä ei maailmassa ole”. Kauheiden muistojen takia sodasta ei kotona puhuttu. Isän tekemisistä kyllä kuultiin sitten hänen kavereiltansa, jotka kiittelivät henkensä pelastamisesta.
Isä oli haavoittunut Syvärillä talvisodassa oikeaan käteen. Vihollisen tähtäin oli ollut otsaan, mutta osuma tuli peukalon ja etusormen väliin. Vamman vuoksi isän oli pitänyt opetella vasenkätiseksi. Käsi oireili aina 1970-luvulle saakka: haavoittuneeseen sormenhankaan ilmaantui aina silloin tällöin märkivä paise, ja usein sen mukana pieni luunsiru.
Viljasäkin suuta pitelemällä avustustyön alkuun
Invalidien auttaminen periytyi isältä meille pojille.
Vuonna 1957 vietettiin meillä Kannilassa sunnuntai-iltapäivää, kun puhelin soi ja isää pyydettiin puhelimeen. Puhelun loputtua läksimme vilja-aittaan. Me pojat pidimme säkin suuta auki, ja isä laittoi kolmeen säkkiin vehnää. Se oli arvokkainta, mitä aitassa oli. Pian pihaan ajoi palokunnan musta Skoda-farmari, säkit nostettiin autoon ja myöhemmin vilja myytiin kauppaan, joka tilitti rahat sotainvalidien järjestölle. Nykyäänkin saattaa nähdä vanhassa aitassa kuparisen merkin, että talo on lahjoittanut viljaa invalidien keräykseen.
Minä ja veljeni katsomme veteraanien ja invalidien auttamistyömme alkaneen tästä tapahtumasta. Sillä tiellä olemme edelleen.
Asuimme tosiaan maatilalla ja töitä riitti, sillä eihän sodan jälkeen ollut koneita apuna. Pikkupojasta asti sai tehdä työtä, mutta se ei ole mitään pahaa tehnyt – päinvastoin. Yhdessä tehden sitä oppi nuoresta asti ottamaan vastuuta pienistä tehtävistä. Suuriakin töitä tilalla oli, sillä 1950-luvun loppupuolella meille rakennettiin navetta ja satavuotiasta huonokuntoista asuinrakennusta remontoitiin, mikä oli raskas ja voimia vaatinut urakka, varsinkin kun kaikesta oli vielä pulaa.
Ei myöskään ollut samanlaisia tukiverkostoja kuin nykyään, joten veljeäni ja minua huolestutti, kun isäni noihin aikoihin sairastui ”aasialaiseen”, kuten silloin sanottiin. Meillä oli kumminkin kotitalo ja -tila, mutta sodan jälkeen monet veteraanit olivat jääneet aivan tyhjän päälle. Joillekuille ei jäänyt sodasta muuta kuin vaatteet päälle.
Onneksi oli sentään töitä tarjolla, kun sodan jälkeen alkoi jälleenrakennus. Meilläkin oli kesällä heinäntekoaikaan ”renkejä” apuna. Silloinhan miehiä kierteli kysymässä töitä, eikä palkka varmaan ollut kovinkaan suuri, mutta sai ainakin ruokaa. 1960-luvulla kiertävät miehet loppuivat, kun Suomi alkoi teollistua ja maatalous koneellistua.
Ajat paranevat
Sodan jälkeen isän sotavamman haitta-aste oli määritelty 30-prosenttiseksi, mutta 1970-luku toi uuden ajan ja isä sai kutsun Jyväskylään tapaturmavirastoon, jossa vamman asteeksi todettiin 50 prosenttia.
Kuntoutukset alkoivat, mikä toi vaihtelua arkeen. Kun isä vielä maksoi äidin mukaan kuntoutukseen, he saivat yhdessä viettää harvinaista kiireetöntä aikaa. Meillä Kannilassahan Aino-äiti hoiti kodin ja isä maatalouden, ja yhdessä elettiin ilot ja surut. Äidillä oli varmasti koko ikänsä huoli isän kunnosta. Luulen, että se kaikki oli äidille aika raskasta.
Taloudellisesti isän vamma-asteen nostolla ei ollut suurtakaan merkitystä, mutta henkinen merkitys oli suuri. Isä niin kuin monet muutkin veteraanit olivat olleet katkeria siitä, ettei heidän uhrauksiaan arvostettu sodan jälkeen, vaan piti itse taistella vammojen kanssa ainoana tukena perhe ja saman kokeneet ystävät. Nyt painolasti keventyi, kun sodassa tehty työ tuntui vihdoin saavan tunnustuksen.
Olli-Pekka Kanninen
Koonnut: Laura Pennanen ja Alma Jylhä
Ei paljollista, mutta täyttä elämää
Eila Juutinen on 94-vuotias sotiemme veteraani, joka toimi jatkosodassa pikkulottana Hyrynsalmella.
Pikkulottana lapsuus loppui
Sodat koskettivat koko perhettäni. Talvisodan aikana en itse ollut vielä mukana sodassa. Meillä oli kauppa, jota isä piti ja minäkin olin siellä auttamassa. Lisäksi kävin sairaanhoitajakursseja, jonka jälkeen liityin pikkulottiin.
Molemmat isosiskoni olivat oikeita lottia. Veljeni jäi Venäjälle: hän kaatui heti talvisodassa. Saimme tiedon veljen kuolemasta vasta puoli vuotta kaatumisen jälkeen. Kenttäposti oli kierrellyt jossain.
Pikkulotta hoivaamassa pienempiään. 1942.08.21
Pian tuli taas eteen sota. Evakoita tuli itärajalta Hyrynsalmelle, ja itsekin jouduimme lähtemään vähäksi aikaa evakkoon.
Kun palasimme jälleen kotiin, aloitin pikkulottana. Olin 14-vuotias ja mukana kaikissa avustustoimissa kotirintamalla: Laitoimme ruokaa, teimme vaatteita ja autoimme evakkoja. Iltaisin kirjoitimme kirjeitä ja kudoimme käsineitä vietäväksi tuntemattomille sotilaille. Lisäksi toimin välillä puhelinsantrana ja ilmatorjunnassakin.
Olin myös kirkolla laittamassa Suomussalmelta tuotuja kaatuneita arkkuun. Sankarivainajia tuotiin kuorma-autoilla, ruumiit olivat jäykistyneitä.
Joukkoja marssii Hyrynsalmen sillalla. Uhtuan suunta 1942.08.28
Evakossa aloitettiin alusta
Sodan loppuvaiheessa tuli taas evakkoon lähtö, oli vain pari tuntia aikaa valmistautua. Ensin saksalaiset polttivat koko Hyrynsalmen, meidän kaupankin. Vain kirkko jäi. En ymmärtänyt silloin nuorena, miten saksalaisista tuli vihamiehiä, kun ensin olivat niin ystävällisiä meille.
Isot lotat lähtivät teitä pitkin karjaa kuljettamaan, ja me muut teimme evakkomatkamme junalla.
Perillä Kruunupyyssä oli taas aloitettava elämä alusta. Eräs kauppias huomasi minut ja sanoi, että olen ahkeran oloinen ja että voisin tulla auttamaan häntä hänen kaupassaan. Niin sain heti töitä ja elämä haki uusia uomiaan.
Omin käsin ja muiden avuin eteenpäin
Kun evakosta pääsi pois ja palattiin kotiin, kaikki alkoivat heti rakentamaan. Saimme pieniä sotakorvauksia, kun kaikki oli mennyt.
Aluksi asuimme parakissa Hyrynsalmen asemalla. Siinä oli yksi huone ja pieni keittiö, ja talvella laitettiin viltti oven eteen, kun oli kylmä ja veti. Siinä pidimme taas pientä kauppaakin.
Pitkän aikaa sodan jälkeen oli kovaa työtä ja pulaa kaikesta. Vaatteita kierrätettiin ja Amerikasta tuli apua Suomelle. Eikä jäänyt ruokaa poisheitettäväksi. Kaikki syötiin mitä oli, tehtiin leipäressua, leivänkannikoille kaadettiin lämmintä maitoa. Iltaisin käytiin suksilla korpikylissä hakemassa jäisiä lanttuja, että saatiin syötävää.
Sellaista aikaa se oli, mutta kaikki auttoivat toisiaan. Missä oli jotain antaa, niin annettiin tarvitseville. Kun sodan jälkeen oltiin mukana talkoissa, yhdessä annettiin kaikki, sormukset ja kaikki, että saataisiin autettua Suomea jaloilleen.
Saksalaiset rakennuttivat Hyrynsalmen–Kuusamon kenttäradan jatkosodan aikana vuosina 1942–1944 Kiestinki–Uhtua-suunnan rintaman huoltokuljetuksia varten. Ja he räjäyttivät radan asemineen vetäytyessään syksyllä 1944 SA-kuva. Tuhoutunut junarata. 1944
Menin kihloihin vuonna 1945 ja naimisiin seuraavana vuonna. Sain häitä varten Hyrynsalmen pappilasta mustat kengät lainaksi, ja minulla oli äidin siskon huntu lainassa.
Mieheni oli rakennusmies ja saimme ostaa vanhan lottakahvilan, josta teimme ensimmäisen kodin.
Kun meille oli vauva tulossa, sain lankoja että sain ommeltua pikkuiselle vaatteita. Ensimmäinen lapsemme syntyi kuolleena, koska hän oli kuristunut napanuoraan. Sitten meille syntyi vielä kolme lasta. Kuopuksen syntymävuonna 1952 muutimme Hyrynsalmelta pois.
Monet perheet lähtivät Australiaan. Minäkin katsoin silloin karttapalloa, mutta totesin, että en uskalla lähteä perheen kanssa niin kauas.
Me muutimme Espooseen. Ensin oli vaikea löytää kotia sieltä, mutta sitten pääsimme erään rouvan yläkertaan. Saunarakennus oli pihapiirissä. Meillä oli marjapensaita, kaadoimme ja pilkoimme puut, pyykättiin käsin, tyhjennettiin vessa. Lauantai oli saunapäivä ja pyykkipäivä. Sunnuntaina sai viikoksi puhtaat vaatteet taas.
Ei elämä ennen ollut niin paljollista kuin nykyään. Kunhan selvittiin eteenpäin. Eikä siitä osannut valittaa, kun ei tiennyt paremmasta. Kaikki piti tehdä itse. Ei voinut kaupasta mennä hakemaan. Lapsille tein itse kaikki vaatteet ja itse kirjailtiin taulutkin seinille.
SA- Kauppias näki siviiliin tullessaan 5 taloaan poltettuina. Hän rakensi heti raunioille uuden tilapäisen rakennuksen, jossa hän saattoi jälleen aloittaa liiketoimintansa.
1944.11.06
Kädet ahkeroivat yhä
Nyt vanhimmat lapseni ovat jo yli seitsemänkymmenen. Itse olen 94-vuotias, ja perhettäni on viisi sukupolvea elossa. Leskenä olen ollut vuodesta 1967 saakka.
Olin koko ikäni kaupassa töissä, mutta nyt kudon ja ratkon ristisanoja. Jouluksi kudoin 42 paria villasukkia. Annan kaikille, jotka käyvät täällä. Minä myös aina leivon, vaikka olisi vähäisiäkin aineita, ja tarjoan vieraille.
Kasvatan takapihalla kaikkea mahdollista: viinimarjoja, raparperia, tomaattia ja perunaa, persiljaa ja tilliä. Kukkia on kesällä aivan kamalasti. Naapurit ihmettelevät, kuinka minä saan kaiken kasvamaan.
Ei minulla ole sairauksia ollut, mutta kun olen kassalla istunut paljon, niin polvi on joskus kipeä. Täytyy olla tyytyväinen siihen mitä on, niin menee hyvin. On vaikeuksiakin ollut paljon. Mutta enkelit ovat istuneet olkapäillä. Olen saanut apua, jos olen apua tarvinnut.
Hyrynsalmen asukkaista sota-aikana on tehty koskettava tv-dokumentti Rata: kuinka sota kohtasi korpikansan. Myös Eila Juutista on haastateltu siinä. Ohjelma on esitetty hiljattain Alfa TV -kanavalla.
Kiitos haastattelusta Eila Juutiselle.
Laura Pennanen
Auttamisaate periytyi isältä pojalle
Sotainvalidien ja -veteraanien asia tuli Olli-Pekalle Olavi-isän verenperintönä.
Veljeä ei jätetä
”Tee, äiti, niitä invalideja”, olin jo kohta puhumaan oppineena pyytänyt, vaikken ollut osannut tarkemmin selittää, mitä tarkoitin.
”Nyt niitä teit”, olin sitten todennut, kun äiti oli seuraavan kerran leiponut sokeriässiä. Ässän muoto oli varmaankin jäänyt mieleeni, kun niitä oli isän invalidikavereille tarjottu. Sokeriässiä kutsuttiinkin meillä sitten invalideiksi niin kauan kuin äiti eli ja leipoi – ja yhä nykyäänkin.
Ei 1950–60 luku ollut yhtä raatamista ja selviytymistä. Nimipäivät olivat lapsille kesän kohokohtia. Ketään ei kutsuttu, mutta aina ystävät ja naapurit tulivat illansuussa kahville.
Meillä kyläili invalideja, sillä isäni Olavi – sotainvalidi itsekin – toimi Sotainvalidien Veljesliitossa. Vaikka eihän veteraanien homma ollut suomettumisen vuosina kovin suosittua, kun sotaakäymätön sukupolvi oli Neuvostoliittoon kallellaan ja vähätteli sotaakäyneitä. Invalidiliiton toiminta ei kuitenkaan ollut poliittista, vaan tärkeintä oli avustaa ja antaa vertaistukea. Varmaan tämä ”veljeä ei jätetä” -asenne oli jäänyt sodasta.
Kysyin kerran isältä, keitä hänen ryhmässään ja joukkueessaan oli ollut sotimassa, ja hän vastasi silmäkulma kyyneltyen, että ”Iisveden jätkiä parempia miehiä ei maailmassa ole”. Kauheiden muistojen takia sodasta ei kotona puhuttu. Isän tekemisistä kyllä kuultiin sitten hänen kavereiltansa, jotka kiittelivät henkensä pelastamisesta.
Isä oli haavoittunut Syvärillä talvisodassa oikeaan käteen. Vihollisen tähtäin oli ollut otsaan, mutta osuma tuli peukalon ja etusormen väliin. Vamman vuoksi isän oli pitänyt opetella vasenkätiseksi. Käsi oireili aina 1970-luvulle saakka: haavoittuneeseen sormenhankaan ilmaantui aina silloin tällöin märkivä paise, ja usein sen mukana pieni luunsiru.
Viljasäkin suuta pitelemällä avustustyön alkuun
Invalidien auttaminen periytyi isältä meille pojille.
Vuonna 1957 vietettiin meillä Kannilassa sunnuntai-iltapäivää, kun puhelin soi ja isää pyydettiin puhelimeen. Puhelun loputtua läksimme vilja-aittaan. Me pojat pidimme säkin suuta auki, ja isä laittoi kolmeen säkkiin vehnää. Se oli arvokkainta, mitä aitassa oli. Pian pihaan ajoi palokunnan musta Skoda-farmari, säkit nostettiin autoon ja myöhemmin vilja myytiin kauppaan, joka tilitti rahat sotainvalidien järjestölle. Nykyäänkin saattaa nähdä vanhassa aitassa kuparisen merkin, että talo on lahjoittanut viljaa invalidien keräykseen.
Minä ja veljeni katsomme veteraanien ja invalidien auttamistyömme alkaneen tästä tapahtumasta. Sillä tiellä olemme edelleen.
Asuimme tosiaan maatilalla ja töitä riitti, sillä eihän sodan jälkeen ollut koneita apuna. Pikkupojasta asti sai tehdä työtä, mutta se ei ole mitään pahaa tehnyt – päinvastoin. Yhdessä tehden sitä oppi nuoresta asti ottamaan vastuuta pienistä tehtävistä. Suuriakin töitä tilalla oli, sillä 1950-luvun loppupuolella meille rakennettiin navetta ja satavuotiasta huonokuntoista asuinrakennusta remontoitiin, mikä oli raskas ja voimia vaatinut urakka, varsinkin kun kaikesta oli vielä pulaa.
Ei myöskään ollut samanlaisia tukiverkostoja kuin nykyään, joten veljeäni ja minua huolestutti, kun isäni noihin aikoihin sairastui ”aasialaiseen”, kuten silloin sanottiin. Meillä oli kumminkin kotitalo ja -tila, mutta sodan jälkeen monet veteraanit olivat jääneet aivan tyhjän päälle. Joillekuille ei jäänyt sodasta muuta kuin vaatteet päälle.
Onneksi oli sentään töitä tarjolla, kun sodan jälkeen alkoi jälleenrakennus. Meilläkin oli kesällä heinäntekoaikaan ”renkejä” apuna. Silloinhan miehiä kierteli kysymässä töitä, eikä palkka varmaan ollut kovinkaan suuri, mutta sai ainakin ruokaa. 1960-luvulla kiertävät miehet loppuivat, kun Suomi alkoi teollistua ja maatalous koneellistua.
Ajat paranevat
Sodan jälkeen isän sotavamman haitta-aste oli määritelty 30-prosenttiseksi, mutta 1970-luku toi uuden ajan ja isä sai kutsun Jyväskylään tapaturmavirastoon, jossa vamman asteeksi todettiin 50 prosenttia.
Kuntoutukset alkoivat, mikä toi vaihtelua arkeen. Kun isä vielä maksoi äidin mukaan kuntoutukseen, he saivat yhdessä viettää harvinaista kiireetöntä aikaa. Meillä Kannilassahan Aino-äiti hoiti kodin ja isä maatalouden, ja yhdessä elettiin ilot ja surut. Äidillä oli varmasti koko ikänsä huoli isän kunnosta. Luulen, että se kaikki oli äidille aika raskasta.
Taloudellisesti isän vamma-asteen nostolla ei ollut suurtakaan merkitystä, mutta henkinen merkitys oli suuri. Isä niin kuin monet muutkin veteraanit olivat olleet katkeria siitä, ettei heidän uhrauksiaan arvostettu sodan jälkeen, vaan piti itse taistella vammojen kanssa ainoana tukena perhe ja saman kokeneet ystävät. Nyt painolasti keventyi, kun sodassa tehty työ tuntui vihdoin saavan tunnustuksen.
Olli-Pekka Kanninen
Koonnut: Laura Pennanen ja Alma Jylhä
Ei paljollista, mutta täyttä elämää
Eila Juutinen on 94-vuotias sotiemme veteraani, joka toimi jatkosodassa pikkulottana Hyrynsalmella.
Pikkulottana lapsuus loppui
Sodat koskettivat koko perhettäni. Talvisodan aikana en itse ollut vielä mukana sodassa. Meillä oli kauppa, jota isä piti ja minäkin olin siellä auttamassa. Lisäksi kävin sairaanhoitajakursseja, jonka jälkeen liityin pikkulottiin.
Molemmat isosiskoni olivat oikeita lottia. Veljeni jäi Venäjälle: hän kaatui heti talvisodassa. Saimme tiedon veljen kuolemasta vasta puoli vuotta kaatumisen jälkeen. Kenttäposti oli kierrellyt jossain.
Pikkulotta hoivaamassa pienempiään. 1942.08.21
Pian tuli taas eteen sota. Evakoita tuli itärajalta Hyrynsalmelle, ja itsekin jouduimme lähtemään vähäksi aikaa evakkoon.
Kun palasimme jälleen kotiin, aloitin pikkulottana. Olin 14-vuotias ja mukana kaikissa avustustoimissa kotirintamalla: Laitoimme ruokaa, teimme vaatteita ja autoimme evakkoja. Iltaisin kirjoitimme kirjeitä ja kudoimme käsineitä vietäväksi tuntemattomille sotilaille. Lisäksi toimin välillä puhelinsantrana ja ilmatorjunnassakin.
Olin myös kirkolla laittamassa Suomussalmelta tuotuja kaatuneita arkkuun. Sankarivainajia tuotiin kuorma-autoilla, ruumiit olivat jäykistyneitä.
Joukkoja marssii Hyrynsalmen sillalla. Uhtuan suunta 1942.08.28
Evakossa aloitettiin alusta
Sodan loppuvaiheessa tuli taas evakkoon lähtö, oli vain pari tuntia aikaa valmistautua. Ensin saksalaiset polttivat koko Hyrynsalmen, meidän kaupankin. Vain kirkko jäi. En ymmärtänyt silloin nuorena, miten saksalaisista tuli vihamiehiä, kun ensin olivat niin ystävällisiä meille.
Isot lotat lähtivät teitä pitkin karjaa kuljettamaan, ja me muut teimme evakkomatkamme junalla.
Perillä Kruunupyyssä oli taas aloitettava elämä alusta. Eräs kauppias huomasi minut ja sanoi, että olen ahkeran oloinen ja että voisin tulla auttamaan häntä hänen kaupassaan. Niin sain heti töitä ja elämä haki uusia uomiaan.
Omin käsin ja muiden avuin eteenpäin
Kun evakosta pääsi pois ja palattiin kotiin, kaikki alkoivat heti rakentamaan. Saimme pieniä sotakorvauksia, kun kaikki oli mennyt.
Aluksi asuimme parakissa Hyrynsalmen asemalla. Siinä oli yksi huone ja pieni keittiö, ja talvella laitettiin viltti oven eteen, kun oli kylmä ja veti. Siinä pidimme taas pientä kauppaakin.
Pitkän aikaa sodan jälkeen oli kovaa työtä ja pulaa kaikesta. Vaatteita kierrätettiin ja Amerikasta tuli apua Suomelle. Eikä jäänyt ruokaa poisheitettäväksi. Kaikki syötiin mitä oli, tehtiin leipäressua, leivänkannikoille kaadettiin lämmintä maitoa. Iltaisin käytiin suksilla korpikylissä hakemassa jäisiä lanttuja, että saatiin syötävää.
Sellaista aikaa se oli, mutta kaikki auttoivat toisiaan. Missä oli jotain antaa, niin annettiin tarvitseville. Kun sodan jälkeen oltiin mukana talkoissa, yhdessä annettiin kaikki, sormukset ja kaikki, että saataisiin autettua Suomea jaloilleen.
Saksalaiset rakennuttivat Hyrynsalmen–Kuusamon kenttäradan jatkosodan aikana vuosina 1942–1944 Kiestinki–Uhtua-suunnan rintaman huoltokuljetuksia varten. Ja he räjäyttivät radan asemineen vetäytyessään syksyllä 1944 SA-kuva. Tuhoutunut junarata. 1944
Menin kihloihin vuonna 1945 ja naimisiin seuraavana vuonna. Sain häitä varten Hyrynsalmen pappilasta mustat kengät lainaksi, ja minulla oli äidin siskon huntu lainassa.
Mieheni oli rakennusmies ja saimme ostaa vanhan lottakahvilan, josta teimme ensimmäisen kodin.
Kun meille oli vauva tulossa, sain lankoja että sain ommeltua pikkuiselle vaatteita. Ensimmäinen lapsemme syntyi kuolleena, koska hän oli kuristunut napanuoraan. Sitten meille syntyi vielä kolme lasta. Kuopuksen syntymävuonna 1952 muutimme Hyrynsalmelta pois.
Monet perheet lähtivät Australiaan. Minäkin katsoin silloin karttapalloa, mutta totesin, että en uskalla lähteä perheen kanssa niin kauas.
Me muutimme Espooseen. Ensin oli vaikea löytää kotia sieltä, mutta sitten pääsimme erään rouvan yläkertaan. Saunarakennus oli pihapiirissä. Meillä oli marjapensaita, kaadoimme ja pilkoimme puut, pyykättiin käsin, tyhjennettiin vessa. Lauantai oli saunapäivä ja pyykkipäivä. Sunnuntaina sai viikoksi puhtaat vaatteet taas.
Ei elämä ennen ollut niin paljollista kuin nykyään. Kunhan selvittiin eteenpäin. Eikä siitä osannut valittaa, kun ei tiennyt paremmasta. Kaikki piti tehdä itse. Ei voinut kaupasta mennä hakemaan. Lapsille tein itse kaikki vaatteet ja itse kirjailtiin taulutkin seinille.
SA- Kauppias näki siviiliin tullessaan 5 taloaan poltettuina. Hän rakensi heti raunioille uuden tilapäisen rakennuksen, jossa hän saattoi jälleen aloittaa liiketoimintansa.
1944.11.06
Kädet ahkeroivat yhä
Nyt vanhimmat lapseni ovat jo yli seitsemänkymmenen. Itse olen 94-vuotias, ja perhettäni on viisi sukupolvea elossa. Leskenä olen ollut vuodesta 1967 saakka.
Olin koko ikäni kaupassa töissä, mutta nyt kudon ja ratkon ristisanoja. Jouluksi kudoin 42 paria villasukkia. Annan kaikille, jotka käyvät täällä. Minä myös aina leivon, vaikka olisi vähäisiäkin aineita, ja tarjoan vieraille.
Kasvatan takapihalla kaikkea mahdollista: viinimarjoja, raparperia, tomaattia ja perunaa, persiljaa ja tilliä. Kukkia on kesällä aivan kamalasti. Naapurit ihmettelevät, kuinka minä saan kaiken kasvamaan.
Ei minulla ole sairauksia ollut, mutta kun olen kassalla istunut paljon, niin polvi on joskus kipeä. Täytyy olla tyytyväinen siihen mitä on, niin menee hyvin. On vaikeuksiakin ollut paljon. Mutta enkelit ovat istuneet olkapäillä. Olen saanut apua, jos olen apua tarvinnut.
Hyrynsalmen asukkaista sota-aikana on tehty koskettava tv-dokumentti Rata: kuinka sota kohtasi korpikansan. Myös Eila Juutista on haastateltu siinä. Ohjelma on esitetty hiljattain Alfa TV -kanavalla.
Kiitos haastattelusta Eila Juutiselle.
Laura Pennanen
