Joensuun sotaveteraanien puurojuhla

kuvassa mitaleja.

Joensuun sotaveteraanikerho (kuva; Ville S. Virtanen 2024)

 

Sotaveteraanityön vapaaehtoisia palkittiin tänään Joensuun Sotaveteraanien puurojuhlassa. Sihteeri Ikonen sai Reserviläispiirin Hopeisen ansiomitalin. Vapaaehtoisen Maanpuolustustyön Hopeiset ansiomitalit saivat kriisinhallintaveteraani Raassina, tapahtumavastaava Seitavaara ja varapuheenjohtaja Virtanen. Puurojuhlaan saapui 25 henkilöä, heistä kolme olivat sotaveteraaneja. Varsin hyvä tulos! Enemmistö osallistujista oli leskiä. Virkistystä ja edunvalvontaa – näitä jatketaan loppuun asti!
Ville S. Virtanen

Tammenlehvän perinneliiton lipunnaulaustilaisuus 29.11.2024

Säätytalo, Ritarihuone Helsinki 29.11.2024.
Kuvassa mieshenkilö kunniamerkit rinnassa, edessä pöydällä lippu ja taustalla seinällä aatelissukujen vaakunoita.

Jouni Mattila ritarihuoneella 2024

Tammenlehvän Perinneliiton juhlava lipunnaulaustilaisuus. Naulaajia oli yhteensä 24. Veteraanisukupolven naulan nro 1 löi Ilomantsissa ”venttiprikaatissa” aikanaan taistellut 100 vuotias veteraani Aimo Reinikainen (Tampere), nro 11 pikkulotta Annikki Leukkunen 95 v, 27:n alueellisen perinneyhdistyksen naulan nro 6 yhdistyksemme toiminnanjohtaja Jouni Mattila, suomalaisten nuorten naulan nro 9 Jarkko Pulkkinen Joensuun normaalikoulun lukio sekä historiaa ja nykypäivää yhdistävän naulan 10 Julia Auranen Nousiaisten lukio. Muita naulaajatahoja olivat muun muassa Valtiovalta, Puolustusvoimat, Suomen Sotaveteraaniliitto, Suomen Kotiseutuliitto, Ev.lut. ja Ort. kirkot, Reserviläisliitto, Karjalan Liitto sekä lipun suunnittelijat ja tekijät. Juhlan musiikista vastasi Kaartin soittokunta.
kuvassa juhlaväkeä ritarihuoneella.

Jarkko Pulkkinen Joensuun normaalikoulun lukiosta (kuva: Jouni Mattila)

Kiitokset Tammenlehvän Perinneliitolle arvokkaasta ja ikimuistoisesta juhlasta.
Ensi vuonna lienee luvassa alueellisten perinneyhdistysten lipunnaulaustilaisuudet kunhan tämä lippu on ensin siunattu tehtäväänsä 13.3.2025.
Jouni Mattila

Jouni Mattilalle OsKun standaari

kuvassa oikealta Pertti Määttänen, Kalevi Julkunen, Ari Savolainen ja Jouni Mattila (2024)

OsKu – Kaukopartio-osasto Kuismasen perinneyhdistyksen edustajat kävivät eilen luovuttamassa toiminnanjohtajallemme Jouni Mattilalle yhdistyksensä standaarin, kiitoksena tehdystä veteraaniperinnetyöstä sekä OsKu ry:n toiminnan tukemisesta. Lämpimät kiitokset yhdistyksen pj Matti Kososelle sekä standaarin luovuttaneille OsKu:n partiomiesten pojille, kuvassa oikealta Pertti Määttäselle, Kalevi Julkuselle ja Ari Savolaiselle. Yhteistyö yhdistyksiemme välillä jatkuu myös tulevalla perinneaikakaudella, toivottavasti lähivuosina yhdistyksemme yhteisöjäsenenä
Jouni Mattila

Perinnetyötä Kiteellä

Kuvassa esineistöä sotavuosilta.

Kiteen perinnehuone (kuva; Jouni Mattila 2024)

Vierailu Kiteen perinnetoimikunnassa sekä Joulutulilla 11.12.2024.
Toiminnanjohtajan kierros perinnetoimikunnissa päättyi Kiteelle, jossa tehdään erinomaista veteraaniperinnetyötä. Siitä oiva esimerkki oli tänä vuonna avatut perinnetilat kaupungin omistamassa Näyttelykeskuksessa. Keskuksessa sijaitsee myös muita hienoja näyttelyitä, kannattaa käydä tutustumassa! Illalla oli perinteiset vuodesta 1993 alkaen järjestetyt Joulutulet Hutsin urheilukeskuksen maastossa. Toiminnanjohtaja toi sinne Tammenlehvän sukupolven ja perinnetyön tekijöiden tervehdyksen. Isot kiitokset Kiteen perinnetoimikunnalle, kaupungille, seurakunnalle, rajakillalle sekä reserviläisille tekemästänne arvokkaasta veteraaniperinnetyöstä! Kiitokset myös kaikille muille mukana oleville sekä työn tukijoille.
kirjoittanut Jouni Mattila

Anja Tikkala on poissa

Kuvassa nainen kunniamerkkien kanssa.

Anja Tikkala (kuva: Kalevi Lohiranta)

Joensuun Sotaveteraanikerho ja Perinneyhdistyksemme sai tänään suru-uutisen. Pitkäaikainen Sotaveteraanipiirin naistoimikunnan puheenjohtaja, sekä Joensuun Sotaveteraanien hallituksen jäsen, sotaveteraanin leski Anja Tikkala on kuollut. Anja oli kuollessaan 92-vuotias.
Anja tunnettiin iloisena, huumorintajuisena ja lämpimänä ihmisenä, jonka läsnäoloa ei tarvinnut jännittää. Hän ei sanonut pahaa sanaa – ei politiikasta eikä ihmisestä. Hän oli erittäin isänmaallinen ihminen ja monelle meistä hyvä ja rakas ystävä. Vanhoilla päivilläänkään Anja ei valittanut vaivoistaan, vaan jatkoi mukana toiminnassamme viimeiseen asti. Anjalle erittäin tärkeää oli nähdä toisia. Hän osallistui viimeistä vuotta lukuun ottamatta kaikkiin Joensuun Sotaveteraanien tapaamisiin. Valitettavasti syyskuussa pitämämme tapaaminen jäi hänen viimeisekseen. 13.10.2024 hän oli vielä hautaamassa yhtä hyvää ystäväänsä. Tuolloin oli tarmokkaan rouvan olemus muuttunut. Voimat olivat ehtyneet. Tänään teemme hiljaa kunniaa rouvalle, joka teki niin paljon muiden hyväksi. Anja palkittiin työstään Kotirintamanaisen Mitalilla, Sotaveteraaniliiton Kultaisella Ansioristillä ja Sinisellä Ristillä havunoksatunnuksella. Liittomme korkeimman tunnustuksen saaneen rouvan viimeinen matka on alkanut.
Hyvää kotimatkaa sinulle Anja, teit meihin lähtemättömän vaikutuksen. Oli kunnia saada tuntea sinut!
Anja Sisko Tikkala siunattiin haudan lepoon 13.joulukuuta. Naisjaoston pitkäaikaiselle puheenjohtajalle suotiin tunnustukseksi Sotaveteraanin havuseppele, joka normaalisti lasketaan ainoastaan rintamatunnuksen saaneen haudalle. Näin halusimme kunnioittaa Anjan tärkeää työtä isänmaan hyväksi. Kunniaa teki myös siunauskappeliin asetettu Suomen lippu. Kotirintamanaisen Mitalilla, Sotaveteraanien Kultaisella ansioristillä ja Sinisellä Ristillä havutunnuksella palkittu rouva sai nyt viimeisen huomionosoituksen. Häntä saattoivat matkalle neljä hänet tuntenutta veteraanityön aktiivia. Sihteeri Ikonen, kriisinhallintaveteraani Raassina, pikkulotta Väänänen ja varapuheenjohtaja Virtanen laskivat seppeleen uupuneen ystävän viimeistä matkaa kunnioittaen.
Kiitos näistä vuosista! Yksi Pohjois-Karjalan veteraanityön ”rautarouvista” on nyt poissa.
kirjoittanut Ville S. Virtanen

Joulukuun 2024 perinnetapahtumia Nurmes-Valtimo alueella

kuvassa lumipukuinen kunniavartio ja seppeleenlaskijat

koulujen kunnianosoitukset Nurmeksen sankarihautausmaalla 5.12.2024. Etualalla kunniavartiossa Mikko Joenpolvi. (kuva Mikko Rautiainen)

Koulujen itsenäisyysjuhlallisuudet Nurmeksen Sankarihautausmailla

Kirkkokadun koulun oppilaat käyvät viemässä seppeleen ja kynttilät Nurmeksen sankarihautausmaalle 5.12. klo: 9.20 alkaen. Tapahtumaan osallistuvat koulun kaikki oppilaat ja opetushenkilöstö. Paikalla on myös reserviläisten kunniavartio. Ev.lut. seurakunta järjestää lipunnoston sekä kellojen soiton vuonna 1773 valmistuneesta tapulista. Sankarihautausmaalle jättävät tervehdyksensä myös kaupungin muiden oppilaitosten edustajat. Kunnianosoitukset on järjestetty tässä laajuudessaan vuodesta 2018 lähtien. Valtimon koulun oppilaat vievät kynttilät Valtimon Sankarihautausmaalle.

 

Itsenäisyyspäivän 6.12. kunniaosoitukset ja juhlallisuudet

 

Klo 10 Itsenäisyyspäivän sanajumalanpalvelus Nurmeksen ev.lut. kirkossa.

Liturgia ja saarna: seurakuntapastori Antti Martikainen

 

Klo 11 kunnianosoitus Valtimon sankarihaudoilla.

Seppeleenlaskussa Nurmeksen kaupunkia

edustaa talousjohtaja Salla Ovaskainen, Nurmeksen ev.lut. seurakunnan edustajana on

kanttori Sari Meriläinen ja Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan edustajana Pasi

Hämäläinen. Tilaisuudessa lauletaan virsi 584.

 

Klo 12 Kunnianosoitus Nurmeksen sankarihaudoilla.

Suomen lippu airueineen (airueina partiolaiset), kaupungin lippu ja

järjestöjen liput ovat mukana kunnianosoituksessa. Seppeleenlaskussa Nurmeksen

kaupunkia edustaa kaupunginjohtaja Pasi Parkkinen, Nurmeksen ev.lut. seurakunnan

edustajana on seurakuntapastori Antti Martikainen ja Nurmeksen ortodoksisen

seurakunnan edustajana Pasi Hämäläinen. Nurmeksen mieskuoro johtajanaan dir. mus.

Markku Könttä on mukana kunnianosoituksessa. Puheen pitää kaupunginjohtaja Parkkinen.

Lippulinnan järjestäytyminen klo 11.30 kellotapulin luona. Suomen lippua kantaa Tapani

Ovaskainen ja kaupungin lippua Tapio Rokkonen.

 

Ohjelma Nurmeksen sankarihautausmaalla:

Kunniavartiot saapuvat paikoilleen klo 11.45.

Liput saapuvat marssien klo 11.55.

Kellot soivat noin kaksi minuuttia alkaen klo 12.00

Oi kallis Suomenmaa (säv. ja san. Heikki Klemetti)

Nurmeksen mieskuoro, joht. Markku Könttä

Seppeleen lasku: Pasi Parkkinen, Antti Martikainen ja Pasi Hämäläinen. Virsi 584

Puhe: kaupunginjohtaja Parkkinen Rukous: seurakuntapastori Antti Martikainen

Liput poistuvat

Kunniavartiot poistuvat

 

Klo 13 Kunnianosoitus Höljäkän sankarihaudoilla:

– Kunniavartio

– Seppeleen lasku: Pasi Parkkinen, Antti Martikainen ja Pasi Hämäläinen. Rukous: Antti   Martikainen

 

Sankarihaudoilla on itsenäisyyspäivänä perinteisesti kunniavartiot. Seurakunta juhlistaa

sankarihaudat sytyttämällä tervapadat, joita on pilareiden päällä sekä patsaan ympärillä.

Sankarihaudoille sytytetään kynttilät (Valtimolla kynttilöiden sytytys klo: 08.30)

 

Klo 14 Itsenäisyyspäivän juhlatanssit, Pielis-Areena, Hyvärilän nuoriso- ja matkailukeskus

 

Muuta:

Perinnetoimikunnassa mukana olevat Nurmeksen kaupunki ja Lions Club Nurmes/Pielinen muistavat itsenäisyyspäivänä veteraaneja, heidän leskiä sekä sotilaspoikia kotiin vietävällä muistamisella.

 

 Sotasukupolven Joulujuhla 13.12. 11.30 alkaen (Seurakuntakeskus)

  • Tilaisuus tarkoitettu veteraaneille, veteraanien leskille sekä sotilaspojille. Lisäksi tilaisuuteen ovat tervetulleita Sotien 1939-1945 Pohjois-Karjalan perinneyhdistyksen (Nurmeksen kerhon) kannattajajäsenet sekä veteraani/sotaperinnetyössä mukana olevat henkilöt
  • Juhlassa nautitaan Nurmeksen ev.lut. seurakunnan puuro- ja kahvitarjoilut  sekä musiikkiesitykset, joista huolehtivat Nurmeksen musiikkiyhdistys ja Kirkkokadun koulun oppilaat. Lisäksi ohjelmassa on puheita ja palkitsemisia.

 

Jouluaaton 24.12. kunnianosoitukset

  • Hartaudet: Höljäkkä klo: 13.00, Valtimon kirkko klo: 14.00, Nurmeksen sankarihaudat klo: 15.00 ja kirkko klo: 16.00.
  • Seurakunnan hankkimat kynttilät sytytetään (Nurmeksen ja Valtimon Sankarihautausmaille sekä Nurmeksen hautausmaan asevelihaudalle alkaen klo 14. (valtimolla kynttilöiden sytytys klo:10.30)
    Kunniavartiot Sankarihautausmailla klo 14.45 alkaen (Nurmes ja Valtimo): reserviläisjärjestöt

 

Sotien 1939-1945 Nurmeksen perinnetoimikunta

Armas Piiroinen (s.1924)

Syvärillä taistellut ”Appo” täytti 100 vuotta

Mustavalkoisessa kuvassa sotilas kenttäpuvussa.

Armas Piiroinen (s.1924) kesällä 1943 (kuva: Jukka Piiroinen)

Ilomantsin Perttivaarassa 24.10.1924 syntynyt Armas ”Appo” Piiroinen aloitti Sotilaspassin mukaan varusmiespalveluksen Kuopiossa 8.3.1943, vannoi sotilasvalan 11.4.1943 ja siirtyi lopulta rintamalle JR9:n 2.konekiväärikomppaniaan, joka oli sijoitettu Syvärille. Hän palveli osastossa sodan loppuun saakka ja vapautettiin palveluksesta 19.11.1944. Appo oli armeijan harmaissa noin puolitoista vuotta, josta vuoden verran rintamalla.

Armas sai yleisesti käytetyn lempinimensä ”Appo” serkkutytöltään jo vuosikymmeniä sitten.

Sota-ajasta Appo ei puhunut kovin paljon. Hänen ei myöskään tarvinnut koskaan purkaa sota-ajan kokemuksia alkoholin avustuksella, hän oli lähes raitis mies. Jotain hän kuitenkin kertoi. Tärkeää oli sukulaismies Väinö Piiroinen, jonka johtamaan ryhmään isä sijoitettiin. Appo muisteli, kuinka kokenut sotilas Väinö oli opastanut ennen ensimmäistä vartiovuoroa: -Kyllä se siinä männöö, kun vain pidät sen varan, että ryssä ei tuo petloo kaulaan! Petla tarkoittaa kuristuslenkkiä tai -silmukkaa, jota vartiomiehiä sieppaavat venäläiset käyttivät. Appo jakoi myös saamansa muonatupakat Väinölle, eikä näin itse oppinut polttamaan tupakkaa.

Iloisena tapahtumana Appo muisteli sitä, kuinka hän pääsi tapaamaan Raakel-siskoaan, joka palveli lottana Petroskoissa. Huomattavasti vakavampi muisto liittyi perääntymisvaiheeseen, jolloin Apon porukka joutui valitsemaan kahden haavoittuneen pelastamisen väliltä. Vain toinen voitiin kantaa turvaa, miehet valitsivat oman ryhmän sotilaan ja jättivät toisen vielä odottamaan hakemista. Tähän ei kuitenkaan enää ollut myöhemmin mahdollisuutta, toisen miehen nimi selvisi myöhemmin Sotasurmat-projektin tietokannoista.

Sodan jälkeen Appo jatkoi Perttivaarassa kotitilallaan ja opiskeli maataloutta Ilomantsin pienviljelijäkoulussa. Kun tila jäi hänen yksin hoidettavaksi, hän luopui karjataloudesta ja keskittyi viljanviljelyyn ja metsänhoitoon sekä kokeili myös marjanviljelyä, kun sitä Ilomantsissa 1970-luvulla aloiteltiin.

Appo syntyi Juho Piiroisen ja Maria Piiroisen (os. Maljonen) lapseksi. Juho hoiti maatilaa ja Maria toimi emännän töiden ohella myös kiertokoulun ja kansakoulun opettajana. Maria oli opiskellut Sortavalan seminaarissa kiertokoulun opettajaksi. Maljosen sisaruksia oli Ilomantsissa opettajana useampia, Nasti Maljonen oli pitkään Möhkössä, Nina Maljonen Marjovaarassa ja Annikki Maljonen Maukkulassa, samassa rakennuksessa, missä Appo nykyisin asuu.

Oman isänsä tapaan myös Appo löysi puolisokseen kylälle tulleen nuoren opettajan. Isä ja Sirkka Sorjonen (1929-2022) menivät naimisiin vuonna 1955 ja saivat kolme lasta, Jukka 1957, Aino-Liisa 1961 ja Perttu 1962, joista Aino-Liisa kuoli jo ihan vauvana. Jukka työskenteli luokanopettajana ja Perttu muusikkona puolustusvoimien soittokunnissa.

Maanviljelyksen ja metsänhoidon ohella Apolla oli runsaasti erilaisia luottamustoimia. Hän oli pitkään Ilomantsin kunnan tilintarkastajana, toimi vuosia myös maanmittaustoimitusten uskottuna miehenä, usein yhdessä tunnetun Mannerheim-ristin ritarin Onni Määttäsen kanssa.

Appo oli yhden kauden Ilomantsin kunnanvaltuustossa sekä pitkään Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan neuvostossa. Lisäksi hän toimi tilintarkastajana lukuisissa yhdistyksissä, valvoi demokratian toteutumista vaalilautakunnan puheenjohtajana Marjovaaran äänestysalueella, hoiti holhoojana erään kyläläisen asioita ja laati veroilmoituksia kyläläisille.

Appo oli innokas kuoromies. Hän lauloi vuosikymmeniä Ilomantsin sekakuorossa yhdessä vaimonsa kanssa. Toinen tärkeä kuoro oli Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkkokuoro, jossa hän lauloi myös vuosikausia.

Appo luki ahkerasti kirjoja ja lehtiä. Hän kertoi jopa kätkeneensä kirjan vartiopaikalla konekiväärin panoslaatikkoon. Kalle Päätalon tuotannon lisäksi hän luki usein historiallisia romaaneja, sotakirjoja sekä historiaa käsitteleviä tietokirjoja. Päivittäiseen lukutuokioon kuului myös kolme sanomalehteä sekä aikakauslehtiä.

Kuvassa satavuotias veteraani

Armas Piiroinen (s.1924) satavuotispäivänään (kuva: Jukka Piiroinen)

Jukka Piiroinen

Viljo Ikonen (1922-2024)

Rääkkylän viimeisen veteraanin iltahuuto

Kuvassa veteraani sotavuosina ja satavuotiaana.

Viljo Ikonen (1922-2024) Sotavuosina ja satavuotiaana. (kuva Ritva Westman)

– Taidan olla rääkkyläläisistä rintamalla olleista miehistä, veteraaneista viimeinen elossa oleva, arveli Ville Ikonen satavuotispäivänsä aattona syksyllä 2022. Hänen viimeisen iltahuutonsa aika koitti puolitoista vuotta myöhemmin, tänä vuonna toukokuun 20. päivänä.

Viljo eli Ville Ikosen kaikkiaan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi venähtänyt armeija-aika alkoi vuonna 1941 Jalkaväen koulutuskeskuksessa Kuopiossa ja jatkui Ratsuväen koulutuskeskuksessa, Uudenmaan Ratsurykmentissä Lappeenrannassa.

Varsinaiselle rintamalle joutumisestaan vuonna 1942 Ikonen muisteli 40 asteen pakkasta, jossa miehet odottelivat kahdeksan tunnin ajan kylmää kyytiä Äänisen rannalle.

– Kyllähän se pelotti, kun ensimmäisen kerran kovaan paukkeeseen, tositoimiin joutui.

Juuri asevelvollisuutensa suorittanut nuorukainen oli kiväärimiehenä. Usein oli kylmä ja nälkä. Jatkosodassa armeija marssi ´tyhjällä vatsalla´. Karhumäessä Ikonen oli vartiointitehtävissä. Hän kertoi ryhmä Oinosesta ja yönpäiväisistä partiointikierroksista, joita tehtiin hiihtäen.

– Joku lenkki piti aina pimeällä kiertää, muisteli hän. – Eräs taistelutoveri kaatui kierroksellaan. Sai osuman päähänsä.

Rintamalla Äänislinnan ympäristössä Ville Ikonen sairastui aliravitsemukseen ja päätyi sotilassairaalaan. Hänen hemoglobiininsa oli laskenut vaarallisen matalalle, niin, että edessä olisi ollut verensiirto. Mutta kaikki veri tarvittiin leikattaville haavoittuneille.

Mustavalkoisessa kuvassa sotamies seisoo metsän reunassa.

Viljo Ikonen sotavuosina. (kuva: Ritva Westman)

– Syöttivät sairaalassa sitten kananmunia ja mansikoita, että saivat veriarvot paremmiksi, mies muisteli.

Toivuttuaan parempaan kuntoon Ikonen palveli vielä autokomppaniassa, kenttävarikolla toimitusmiehenä. Palveluksesta hänet vapautettiin syyskuussa 1943, lopullisesti hänen sotansa päättyi syksyllä 1944. Lapin sotaan ei ko. ikäluokka enää joutunut. Sotilasarvoltaan Ville Ikonen oli sotamies. Sodasta hän selvisi haavoittumatta, hänen vaimonsa menetti kolme veljeään.

– Naapurin poikia.

Joitain vuosia sitten Ikonen sai Veteraaniliiton 60 vuotispäivän aikaan Puolustusvoimien ylipäällikön, Tasavallan Presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion allekirjoittaman kunniakirjan ja -merkin kiitokseksi isänmaan eteen tehdystä työstä.

 

Kuvassa veteraani sankarihautojen edustalla. Taustalla puukirkko.

Viljo Ikonen Rääkkylän Sankarihautausmaalla (kuva Ritva Westman)

 

´Elämä on ihanaa´

– On se 100 vuotta pitkä ikä, ihmetteli Ville Ikonen ikäänsä, jota hän pitikin elämänsä parhaana saavutuksena. Bonuksena sadan vuoden päälle tuli vielä puolitoista vuotta. – Elämä on ihanaa. Sodasta selviämisen jälkeen elämässä oli niin leipätyötä kuin lastenkaitsemista ja vanhustenhoitoakin.

Ville Ikonen oli syntynyt 11.11.1922 Haapasalmella, ajan tavan mukaan kotisaunassa, missä hän sitten saunoikin siitä lähtien, kun sodasta pääsi, lukuun ottamatta Palvelukoti Virsussa vietettyä elämän ehtoon paria viimeistä vuotta. Ikonen seurasi loppuun asti maailmanmenoa televisiosta ja ´sanomalehtiä kahtelemalla´. – Sotaa ei kukaan toivo, painotti hän.

Isä, ukko Pekka oli lähtöisin läheisestä Ikolansaaresta, äiti Tilda, o. s. Hirvonen saaresta hänkin, Oravisalosta. Ville oli kolmesta pojasta vanhin, tyttöjä oli kaksi. Lapsuus oli onnellista aikaa. Lapset leikkivät vanerista tehdyillä hevosilla ja reellä. Kesällä he pulikoivat järvessä ja hypivät tukkinipuilla, talvella hiihtivät, laskivat mäkeä ja riekkuivat napakelkalla. Koulunsa Ville Ikonen kävi neljässä vuodessa ja jatkokoulun muutamassa viikossa. Yksi mieluisimmista lapsuusmuistoista oli joulukirkkoon pääsy. Matkaan hevospelillä lähdettiin jo aamuneljältä. Paluumatkalla ajettiin kilpaa toisten kanssa.

– Hevoset hikeen.

Työntekoon ja tulevaan maanviljelijän ammattiinsa poika perehtyi isän opissa. Hän oli pienestä pitäen apuna riihenpuinnissa. Hauskinta oli kuitenkin kalalla käynti.

– Se oli samalla työtä ja huvia, kertoi Ikonen. Ylimääräiset kalat myytiin naapureille tai kauppaan. Mieluista oli myös marjastaminen, samoin sienten kerääminen. Kaikki nämä entisajan ´pakolliset harrastukset´ ovat nyt tämän päivän ihmiselle luonnossa rentoutumisen luksusta.

– Savotassakin kävin isän kanssa. Kymmenien kilometrien matkan taitoimme hevosella. Työpäiville kertyi pituutta jopa 14 tuntia.

Ammatinvalinta oli itsestään selvä. Vaihtoehtoja ei oikeastaan edes tullut mieleen. Työvuosinaan Ville Ikonen viljeli maata ja hoiti karjaa, raivasi peltoja pajukoista, ajoi rahtia hevosella ja oli savottahommissa.

 

Paras paikka Haapasalmi

Vaimo Liisa, o. s. Päivinen, löytyi kotikylältä, kilometrin matkan päästä. Vihillä käytiin vuonna 1950.

– Kaikki veljekset saimme vaimon omalta kylältä, ei tullut matkat maksamaan, vitsaili Ikonen.

Perhe kasvoi ensin pojalla ja muutamaa vuotta myöhemmin syntyi tytär, Ritva. Elämän ehkä onnellisin aika oli myös raskain. Pekka-poika oli vammautunut syntyessään ja tarvitsi jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa.

– Pyykinpesu oli jatkuvaa.

Pekka kuoli juuri kaksikymmentävuotispäivänsä alla.

– Isän kanssa kalastelimme, muistelee Joensuuhun asettunut Ritva Westman onnellista lapsuuttaan. – Meidän pojatkin kävivät aina ukin kanssa järvellä.

Ukista oli iloa poikien lapsillekin. Vanhimmalla pojalla on nyt 15-vuotiaat kaksoset, tyttö ja poika, keskimmäisellä yhdentoista ikäiset kaksospojat. Nuorin on vielä poikamies.

Karjasta Ikoset luopuivat 65 vuotta täytettyään.

– Vaikka Liisa olisi halunnut vielä vuoden jatkaa.

Näin aikaa jäi harrastuksillekin, mieluisalle kalastukselle, marjastukselle, sienestykselle ja polttopuiden teolle.

– Ja lukemiselle, täydentää tytär. – Isä oli aina kova lukemaan.

– Luin romaaneja usein yöllä kahteenkin asti, kertoo Ikonen itse. Mieluisin kirja oli Tuntematon sotilas. – Katsoimme elokuvankin Rasivaarassa, jonne Haapasalmelta oli tultu useammalla linja-autolla, innostui mies. Illan kruunasi vielä haitarilla soitettu Säkkijärven polkka.

– Tanssimassa kävimme Sangenlahden lavalla.

Aikaa matkailullekin riitti. Kotimaan lisäksi tutuksi tuli niin Ruotsia, Viroa, Venäjää kuin Saksaakin. Paras paikka oli kuitenkin Haapasalmi.

Kuvassa mieshenkilö seisoo torilla.

Viljo Ikonen Joensuun torilla (kuva Ritva Westman)

Liisa Ikonen kuoli 18 vuotta sitten.

– Täällä on hyvä olla, kiitti Viljo Ikonen Palvelukoti Virsua ja mietti kehitystä. Hänen lapsuudessaan ei ollut polkupyöriä. Pikkuvaivoja hoidettiin Mustanparran tipoilla ja Hota-pulverilla. Lapsilisää ei ollut, ei muitakaan avustuksia. Radiosta seurattiin maailman tapahtumia, mm. Tapio Rautavaaran keihäskisan voittoa vuonna 1952.

– Viljo oli elämänmyönteinen ja huumorintajuinen mies, kiittää Virsun väki puolestaan Villeä.

Kuvassa mieshenkilö.

Viljo Ikonen (kuva: Kaarina Kainulainen)

 

Kirjoittanut Kaarina Kainulainen