Otteita sotakamreeri Aarno Söderin selvityksestä
Kapteeni evp, sotakamreeri Aarno Söder on tehnyt useita matkoja rajan taakse entisille suomalaisten sotatantereille. Vilho Karhapään pojan Hanneksen kanssa he onnistuivat käymään Elolammella, Hanneksen isän kaatumispaikalla. Ensimmäisellä etsimisreissulla oli mukana entinen Rajajääkäripataljoona 5:n veteraani, ilomantsilainen Mikko Lauronen poikansa Arvin kanssa. Mikon tukikohta ja potero oli ollut Vilho Karhapään tukikohdan vieressä. Mikko löysi jopa oman poteronsa ison kiven alle kaivettuna. Hän näytti viereisen tukikohdan, jossa Vilho kaatui. He tunsivat ilomantsilaisina toisensa.
Sotapäiväkirjassa Hanneksen isän kaatumispaikaksi mainitaan tukikohta ”Vakaa”, vaikka se veteraani Mikko Laurosen mukaan oli tukikohta ”Varmassa”, joka oli yksiköitten saumassa. Söder on tekemiensä kirjojen vuoksi liikkunut paljon niin talvi- kuin jatkosodan tantereilla, joilla Hanneksen isä taisteli. Karhapään suvun yksityiseen käyttöön tarkoitetusta julkaisusta on tähän tarinaan otettu Hannes Karhapään luvalla muutamia otteita.
Nuoruus ja asevelvollisuus
Vilho Karhapää syntyi 26.12.1910 Ilomantsin Huhuksessa Mikko (Mikael) ja Josefiina Karhapään (o.s. Keränen) toiseksi vanhimpana lapsena. Hän kävi kaksiosaisen kansakoulun ja sen jälkeen ammatiksi mainitaan työmies. Hän osallistui Karjalan kutsuntapiirin kutsuntoihin 30.9.1929, jolloin hänet hyväksyttiin palveluskelpoiseksi aseelliseen palvelukseen ja määrättiin astumaan palvelukseen 10.3.1931 Joensuun Rajavartiostoon Onttolaan. Palvelusaikanaan hänestä koulutettiin kiväärimies. Aluejärjestelmän tultua voimaan 1932, määrättiin reserviin siirretyille asevelvollisille kantakorttiin ja sotilaspassiin kokoontumispaikka liikekannallepanossa ja säännönmukaiset kertausharjoitusvuodet. Ne olivat Vilholla vuodet 1937 ja 1943. Vuoden 1937 kertausharjoituksiin Vilho joutuikin. Harjoituksen järjesti Lieksan sotilaspiiri Onttolassa ja se kesti 20 vuorokautta ajalla 10.6.-29.6.1937. Harjoituksessa hän toimi kiväärimiehenä, johon tehtävään hänet arvioitiin sopivaksi. Myöhempi kertausharjoitus alkoikin jo vuonna 1939 ja jatkui vuonna 1941 ja kesti hänen kuolemaansa saakka.
Talvisota
Ennen talvisotaa Vilho oli ennättänyt naimisiin Tyyne Laurosen kanssa, ja heille oli syntynyt kaksi poikaa. Toivo vuonna 1937 ja Johannes (Hannes) lokakuussa 1939 isän ollessa ylimääräisissä harjoituksissa. Vilho kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin (YH) 7.10.1939 Ilomantsin kirkolle, jossa muodostettiin suojajoukkoihin kuuluva Erillinen Pataljoona 11, Ilomantsin rajakomppanian henkilöstöstä ja reserviläisistä, sekä huoltomuodostelmat. Huoltoon kuului myös IV Armeijakunnan, muihin kuin taistelujoukkoihin kuulunut, Ilomantsissa perustettu 84.Kuormastokomppania, johon Vilho sijoitettiin. Kaikkiaan Ilomantsissa oli ennen sodan alkua aseissa noin 1200 miestä ja heidän käytössään 242 hevosta. Lisäksi oli muutama kuorma-auto.
Sodan alkupuolella lisäjoukoiksi Ilomantsiin saatiin Kenttätäydennysprikaatin Esikunta ja sen kolme pataljoonaa, kenttätykistöpatteri (4 tykkiä), kranaatinheitinkomppania, panssarintorjuntatykkijoukkue, pioneerijoukkue, ja viestiosasto, sekä huolto- ja vartio-osastot. Näistä muodostettiin Ryhmä Talvelan johtoon, Ilomantsin suuntaan, Osasto A (Ekholm).
Tammikuun 4. päivänä 1940 Osasto A:n rivivahvuus oli: 151 upseeria, 634 aliupseeria, 3548 miestä eli henkilövahvuus yhteensä 4333 henkilöä. Ratsuhevosia oli 105 ja kuormastohevosia 660 eli yhteensä 765 hevosta. Kuljetuksia varten saatiin lisää yksi autokomppania, jossa oli 48 kuorma-autoa, sekä Osasto A:n au-8 huoltojoukkue, jossa oli 13 kuoma-autoa, henkilöauto ja 5 moottoripyörää. Todellisuudessa 24.AutoK:n autovahvuus oli sinä päivänä 6 ha ja 48 ka, moottoripyöriä ei ollut vaan niiden sijaan oli henkilöautot.
Tammikuussa saatiin vielä sissitoimintaan kaksi pataljoonaa: Polkupyöräpataljoona 7 ja Erillinen Pataljoona 112. Ne kuuluivat Ryhmä Talvelan Tolvajärven suunnan joukkoihin ja alistettiin osasto A:lle sissi- ja sivustan varmistustoimintaan. Näillä vahvistuksilla Osasto A:n henkilövahvuus kohosi suurimmillaan yli 6200 mieheen.
Venäläisen Ilomantsin suunnalla toimineen 155 Divisioonan vahvuus 26.12.1939 kaapatun radiosanoman mukaan li: päällystöä 1112, alipäällystöä 1648, miehistöä 11576, eli yhteensä 14336 henkilöä; hevosia 4320, kivääreitä 11699, pikakivääreitä 412, konekivääreitä 136, ilmatorjuntatykkejä 45 mm 12 kpl, tykkejä 32 kpl (76 mm), 122 mm 37 kpl, autoja 479 kpl, traktoreita 49 kpl, rattaita 1117 kpl. Myöhemmin todettiin myös 150 mm haupitseja sekä panssarivaunuja. Aikamoinen ylivoima joka suhteessa suomalaisiin verraten!
Pitkärannan rintamalle
Vilho lähti rintamalle Kaalamosta 28.1.1940. Täydennyserä, johon Vilho kuului, saapui 30.1.1940 Pitkärannan taajaman koillispuolella taistelevaan Jalkaväkirykmentti 36:n toiseen pataljoonaan (II/JR 36), jota komensi kapteeni, sodan aikana majuriksi ylennetty, Armas Ruusuvuori. Vilho sijoitettiin Jalkaväkirykmentti 36:n 4.Komppaniaan (4./JR 36). Hyökkäyksen pysähdyttyä neljäs komppania oli asettunut asemiin Pitkärannan kirkonmäelle, jossa torjui 18.1.1940 vihollisen hyökkäyksiä. Tammikuun 25. päivä komppania luovutti asemat ja siirtyi uusiin asemiin Härkösenlammin luo. Sinne Vilho Karhapää saapui 41:n muun täydennysmiehen kanssa 30.1.1940.
Komppanian puolustusasema sijaitsi Härkösenlammin etelä- ja pohjoispuolisilla kukkuloilla. Sen leveys oli noin 1,5 km. Helmikuun alkupäivinä oli partiotoimintaa Hopunvaaran kylän suuntaan. Vihollisen saatua ryhmitettyä joukkonsa he aloittivat ankaran tykistö-, hyökkäysvaunutykki- ja kranaatinheitintulen suomalaisten asemiin. Tykistökeskityksiä seurasi yleensä jalkaväen hyökkäykset. Tykistötuli saattoi kestää koko päivän.
Komppania alistettiin 10.2.1940 I/JR 38:lle (Aho) siksi aikaa, kun pataljoonan vakituinen komentaja majuri Ruusuvuori oli lomalla. Tapahtumat 4.Komppanian osalta merkittiin II pataljoonan sotapäiväkirjaan (Jalkaväkirykmentti 36. II pataljoona 1939-1940 SPK 1410/osiot 42-49 ja SPK 1411/osiot 1-3) ajalla 10.2.-23.2.1940). Komppanian osalta pahimmat päivät näyttävät olleen 10.-13.2 ja 17.2. Esimerkiksi 10. 2. tykistötuli kesti 8 tuntia ja ulottui pataljoonan huolto- ja majoitusalueelle asti.
Kohti tynkä-Suomea
Vilhon komppania ja samalla koko pataljoona II/JR36 irrotettiin rintamavastuusta 23.2. 1940 ja siirrettiin Varpajärven lohkolle omaan rykmentiinsä. Sodan loppuvaiheessa Vilhon komppania otti osaa Siiran motin valtausyritykseen ja Lavajärven motin varmistamiseen.
Rauhan tultua 13.3.1940 klo 11.00 miehistö ja kalusto irrotettiin asemista. Tavarat koottiin ja klo 17.00 pataljoona lähti marssille kohti Varpaojaa, jonka pohjoispuolella yövyttiin. Vetäytymisen jälkijoukoksi määrättiin Jalkaväkirykmentin II Pataljoona ja viimeiseksi varmistusjoukoksi sen neljäs komppania eli se komppania jossa Vilho Karhapää palveli.
Vilho Karhapää lomautettiin 3.5.1940. Sota oli sillä kertaa hänen osaltaan ohi.
Jalkaväkirykmentti 9 perustaminen
Kesäkuun 10. päivänä 1941 sai Kontiolahden Kontiorannan varuskunnassa toiminut välirauhanaikainen 9.Prikaati käskyn siirtyä sodanajan kokoonpanoon. Prikaatista muodostettiin Jalkaväkirykmentti 9 (JR 9), joka tuli kuulumaan 7.Divisioonan alaisuuteen. Divisioonan muut rykmentit olivat JR 30 ja JR 51. Jalkaväkirykmentti 9:n I ja II pataljoonan henkilöstö muodostui palveluksessa olevista asevelvollisista ja kantahenkilökunnasta täydennettynä jonkin verran reserviläisillä.
Kolmannen pataljoonan perustaminen
Jalkaväkirykmentti 9:n III pataljoona muodostettiin palvelukseen kutsutuista Enon, Kontiolahden ja Ilomantsin reserviläisistä. Kolmannen pataljoona komentajaksi määrättiin majuri Erkki Enberg, joka oli Ilomantsin suojeluskunnan paikallispäällikkö. Suojeluskuntalaiset jakoivat III pataljoonan reserviläisille käskykortit, joihin oli merkitty kokoontumispaikka ja siitä oli yleensä kuljetus pataljoonan perustamispaikalle Enon kirkonkylään, jossa pataljoona perustettiin. 11.6.-18.6.1941. Kolmanteen pataljoonaan kuuluivat silloisen numeroinnin mukaan 7.-, 8.- ja 9.Kiväärikomppaniat ja 3.Konekiväärikomppania, Kranaatinheitinjoukkue, Toimitusjoukkue, Komentoryhmä ja Panssarintorjuntaryhmä. Komppanian päälliköiksi määrättiin: 7.K luutnantti V. Kekäläinen, 8.K luutnantti Juha Muttonen ja 9.K res.luutnantti S. Paarmala. Heistä Kekäläinen ja Muttonen olivat aktiiviupseereita.
Vilho Karhapää ilmoittautui palvelukseen 16.6.1941 Enossa ja hänet sijoitettiin 8.Komppaniaan – tehtävään numero 23. Tämä tarkoittaa, että hänet sijoitettiin komppanian ensimmäiseen joukkueeseen pikakiväärimieheksi. Uudelleenjärjestelyissä 8.Komppaniasta siirrettiin 3.3.1942 kaikki 1906-1911 syntyneet aliupseerit ja sotamiehet Jalkaväkirykmentti 51:een. Luutnantti Vainio siirtyi miesten mukana. Saman verran tuli siirrettyjen sijalle nuorempia miehiä komppaniaan.
Siinä yhteydessä Vilho Karhapää sijoitettiin 14.3.1942 Jalkaväkirykmentti 51:n 6.Komppaniaan (6./JR 51, päällikkönä luutnantti Aimo Määttänen, joka toimi sodan jälkeen Kontiolahden nimismiehenä).
15.3. Komppania siirrettiin Tsolmaskojejärven lohkolta Vosnesenjan kauppalan pohjoispuolelle, Ruoppaojalle johtavan tien varteen, sen oikealle puolelle, noin kaksi kilometriä Syvärinvirrasta. Siellä komppania aloitti linnoitustyöt Äänisen rannalla.
27.3.1942 Venäläinen partio tuli Äänisen jäätä pitkin komppanian työmaalle, mutta karkotettiin takaisin jäälle. Venäläisiä tuhottiin jäälle 15 miestä ja yksi nainen. Partiota ajettiin takaa jonkin aikaa, kunnes saatiin käsky palata takaisin.
Särkijärven lohkolla
Huhtikuun 7. päivänä1942 siirrettiin 6.K:sta kaikki vuosina 1909, 1910 ja 1911 syntyneet I/JR 51:aan, joka oli nuorennettu pataljoona. (Jalkaväkirykmentti 51:n muut pataljoonat vanhennettiin ja kotiutettiin maalis-toukokuussa 1942). Näihin henkilösiirtoihin liittyvät siirrot suoritettiin autokuljetuksella. Uudet miehet olivat perillä I Pataljoonassa 7.4.42 kello 21.40. Miesten jako komppanioihin suoritettiin heti miesten laskeuduttua autoista maantielle lähellä Juksovanjärven eteläpäätä ja lähetettiin etulinjaan yksiköihin Särkijärven lohkolle. Lohko sijaitsi Särkijärven ja -kylän pohjoispuolella ja oli leveydeltään kartalla noin 3 kilometriä, mutta etulinjan mutkitellessa rintamakilometrejä tuli reilut neljä kilometriä. Vanha miehitys poistui samoilla autoilla muualle.
Vilho Karhapää sijoitettiin I Pataljoonan kolmanteen komppaniaan ( 3./I/JRT:51) Pataljoona irrotettiin Särkijärven rintamavastuusta 5.7. 1942 ja siirrettiin Travinkiin linnoitus- ja korsutöihin.
Vuosi 1943 kului Äänisen ja Syvärin rannikkovahvistuksen reservinä ja koulutuksessa Vosnesenjassa, linnoitustöissä Jalkaväkirykmentti 9:n lohkolla Kevinassa ja rintamavastuussa samalla lohkolla.
Kenttävarustustyöt Saraisjoen sulkulinjalla
Vilho Karhapään komppania työskenteli kenttävarustustöissä 5.1.-15.3.1944 Saraisjoen sulkulinjalla kaivamalla taisteluhautaa ja tekemällä piikkilankaestettä. Saraisjoen uomaan rakennettiin myös panssariestekaivantoa. Sulkulinja on noin 4 km Levinan tienhaarasta länteen, Travniki—Levina tien eteläpuolella. Majoitusta varten työmaan läheisyyteen pystytettiin pahviteltat.
Sää tammikuussa oli leutoa, mikä helpotti työskentelyä. Tammikuun lopun ase- ja varustarkastuksessa todettiin aseiden olevan hyvässä kunnossa. Asetakit sen sijaan olivat huonoja, jalkinetilanne oli puolestaan erinomainen. Vilhon komppania lopetti kenttävarustustyöt 13.3., muun osan pataljoonaa jatkaessa kenttävarustetöitä.
Tietyö Ganina—Esselkä (Suhareva-Pog.Pustosh) ja henkilöjärjestelyt 1944
Vilhon komppania sai 12.3. käskyn siirtyä kiireellisiin tietöihin välille Ganina—Esselkä. Majoituspaikkana tietyön puoliväli maastopiste 51,1. Työmaa aloitettiin 16.3. hevostallien rakentamisella ja tukkien hankinnalla eli aivan tavallisella savottatyöllä. Divisioonasta saatiin komppaniaan 43 lisähevosta, mutta työt voitiin suorittaa vain puolella teholla rekien puutteen takia. Töitä tehtiin pyhätkin. Poikkeuksena olivat pääsiäisen pyhät 7.-9.4., jolloin levättiin. Välilauantai ja toinen pääsiäispäivä tehtiin kuitenkin töitä. Tien tarkoituksena oli toimia huollon varatienä, jos rantatien käyttö jostakin syystä estyisi. Toinen syy oli, että vihollinen ei voisi seurata rakennettavan tien liikennettä maatähystyksellä, kuten oli rantatien osalta mahdollista. Tie oli ilmeisen tärkeä, koska myös divisioonan komentaja kenraalimajuri Isakson kävi työtä tarkastelemassa. Myös pataljoonan komentaja korosti työn tärkeyttä ja kehotti herpaantumatta ahkeroimaan. Työn oli laskettu valmistuvan toukokuun lopulla. Työt sujuivat hyvin pienessä pakkaskelissä.
Saatiin määräys, että komppanian ja pataljoonan 3./I/JR 51 nimi muuttuu tänään 10.4.1944 ja on: 3./Erillinen Pataljoona 17/7 (3./Er.P 17/7), = Kolmas komppania/Erillinen Pataljoona 17/7. Seitsemän viimeisen kauttaviivan (/7) jälkeen tarkoittaa divisioonaa eli tässä tapauksessa 7.Divisioonaa. Luku osoittaa, pataljoonan kuuluvan tähän divisioonaan orgaanisesti. Samalla siirtyi historiaan lopullisesti Jalkaväkirykmentti 51 ja sen ensimmäinen pataljoona. Komppaniat säilyttivät entisen järjestysnumeronsa ja henkilöstönsä, siihen asti, kun lopullinen henkilöjärjestely myöhemmin toteutettiin. Näin saatiin sodanajan joukoissa päätökseen vuoden lopulla 1941 alkaneet henkilöjärjestelyt ja organisaatiomuutokset. Ne olivat kestäneet noin 2 ½ vuotta.
Vilho entiseen yksikköönsä JR 9:n
Tässä miehistövaihdossa myös Vilho Karhapää siirrettiin 27.4.1944 Jalkaväkirykmentti 9:n kymmenenteen komppaniaan (10./JR 9, Talvisto), joka oli hänen vanha komppaniansa ja pataljoonansa, josta hän keväällä 1942 siirrettiin JR 51:een. Vilhon mukana yksikköön tuli 10 muuta miestä. Vilho oli tuolloin 34 -vuotias, ja lienee ollut uuden yksikkönsä vanhimpia. Komppania oli sama kolmannen pataljoonan toinen komppania, vaikka numerointi oli muuttunut 8.K:sta 10.K:aan. Vilho aloitti jatkosodan 8./JR 9:ssä. Komppanian puolustuslohko oli Vilholle tuttu jo syksyltä 1941. Asemat ja korsut olivat toki parempia kuin silloin. Se alkoi noin kilometri Koromislovan tienhaarasta etelä-lounaaseen ja jatkui siitä samaan suuntaan noin 1,3 kilometriä. Tukikohdat olivat nimeltään pohjoisesta alkaen: Louhi, Kuolemanlaakso, Aura, Puijo ja Palatsi. Vihollistoiminta oli tavanmukaista kranaatinheitin ja tykistötulta. Muutamia kymmeniä kranaatteja päivässä. Useimmiten vihollistulituksen kohteena oli tukikohta Louhi. Tulitus ei ollut vaaratonta. Esimerkiksi 6.5. kolme miestä haavoittui korsun sisällä, kun kaksi kevyen kranaatinheittimen kranaattia räjähti tukikohta Louhen korsun ikkunan sektoriaukossa. Samalla haavoittui korsun pihalla ollut hevonen. Suomalainen tykistö ja heittimistö vastasivat tuleen, jos kohteita oli näkyvissä. Toukokuun aikana vihollinen ei hyökkäillyt tai yrittänyt vanginsieppausta komppanian lohkolla, muualla kylläkin. Propagandalehtisiä ja -lähetyksiä levitettiin molemmin puolin rintamaa. Komppanian päällikkö kiersi tarkastamassa tukikohtia lähes joka päivä. Pataljoonan komentaja noin parin viikon välein. Lääkintähenkilöstö kiersi myös tarkastelemassa yleistä siisteyttä ja kenttäkäymälöitä. Liittoutuneiden maihinnoususta kuultiin radiosta 6.6., ja havaittiin vihollisen suorittavan lentotiedustelua. Muuta erikoisempaa vihollistoimintaa ei etulinjassa havaittu. Jotain kutenkin oli tapahtumassa. Ylempää käskettiin 8.6. varotoimenpiteenä kenttäpostin lähetys- ja lomakielto. Muutaman päivän perästä radiosta kuultiin masentavia uutisia kannakselta.
Lähtö etulinjasta
Kesäkuun 16. päivä saatiin määräys laittaa kaikki varusteet lähtökuntoon, sekä koota tarkoin määrätyt varusteet erikseen siirrettäväksi kuormastoon. Hevoset saapuivat kello 23.30 käsketyt varusteet kuormatiin kärryihin ja ne lähtivät ennalta määrättyyn paikkaan kello 02.00. Komppanian päällikön saatua ylempää ohjeet, hän antoi omat ohjeensa etulinjasta poistumisesta joukkueenjohtajille 17.6. kello 15.00. Kuten huomataan käsky irtaantumisesta annettiin salaamissyistä tietoon vain muutamaa tuntia ennen irtaantumista. Irtaantuminen suoritettiin kuin varkain ja salaa. Komppania perääntyi ilman ilman taisteluja Äänisen rantatietä suunnitellusti marssien ja autokuljetuksin läpi Äänislinnan (Petroskoin) kohjti Topasjärveä. Kiireinen siirtyminen Topasjärvelle johtui Laatokan rannan suunnassa tapahtuneesta Pisi-Saarimäki-Sammatus aseman (PSS-asema) yllättävästä liian aikaisesta murtumisesta 24.6.44. Tällöin tiet etelän suunnasta Petroskoihin ja Vieljärvelle vähitellen aukesivat venäläisille. Petroskoin suunnan joukkojen vetäytymisen turvaamiseksi oli tien Prääsä—Vieljärvi linjan eteläpuolelta pohjois- luoteeseen johtavat tiet tulpattava. Erääksi tulpaksi lähetettiin Jalkaväkirykmentti 9:n kolmas pataljoona Nuosjärvi—Topasjärvi linjalle. Aunus—Petroskoi (Muurmanskin valtatie) tieltä johti jonkinmoinen tieura Topasjärven eteläpuolitse Nuosjärvelle ja lännemmäksi Vieljärvi—Prääsä tielle Tsokkilaan. Pataljoonan kaista kulki Nuosjärvestä—Topasjärven länsipäähän. Siinä kaista teki suorakulman Topasjärvestä luoteeseen Vuohtjärveen. Oikeana naapurina JR 8 ja vasemmalla II/JR 9. Topasjärven etelpuolitse itään kulkevan tien suunnassa viivytti Nirkasta alkaen I/JR 9 (Hahtela). Kymmenes komppania eli Vilhon yksikkö, joutui pataljoonan kaistan eteläpäähän Topasjärvestä pohjoiseen, ja edellä mainittuun suorakulmaan Topasjärvestä Vuohtjärveen. Komppaniakaistan länsipuolella kulki tie Topasjärveltä Nuosjärvelle. Tie kulki myös komppanian kaistan läpi Topasjärven länsipäässä. Asemat tiedusteltiin ja aloitettiin niiden kaivaminen 29.6. ja partioitiin ahkerasti eri suuntiin. Varsinaisiin taisteluihin ei Topasjärvellä kuitenkaan jouduttu. Saman rykmentin I Pataljoona taisteli 30.6. komppanian eteläpuolella, se torjui vihollisrykmentin hyökkäykset. Sen länsipuolelle edenneen toisen vihollisrykmentin löi metsätaisteluissa reservinä olleet II/JR 9 ja Er.P 17. Vihollinen ei tullut komppanian alueelle, kuin pienin tiedustelupartion. I/JR 9 irtaantui 1.7. varhain aamulla viivyttäen Tsokkilan suuntaan. Vilhon komppania sai irtaantumiskäskyn Topasjärveltä 30.6. 1944 klo 23.30. Viivytystaisteluja käyden komppania perääntyi Vieljärven-Kolatselän-Hiisijärven kautta Loimolaan ja sen pohjoispuolelle Elolammen ja Tavaskaisen järven välimaastoon.
Vilhon kaatuminen
31.8. 1944 kello 18.10 haavoittui I Joukkueesta vihollisen kranaatista korpraali Seppänen Pentti vaikeasti päähän ja ympäri ruumista. Sotamies Karhapää rintaan vaikeasti. Sotamies Turunen lievästi jalkaan. Korpraali A. Piiroinen kuolettavasti rintaan. Vihollinen ampui iltapäivän kuluessa varmaan 15 kertaa kevyellä kraanaatinheittimellä. Vakaan 10 kertaa ja Veluun 8 kertaa. Päivän tappiot 3 haavoittunutta ja 1 kaatunut.” Vaikka Vilho Karhapää on tässä mainittu vaikeasti haavoittuneena rintaan, I Joukkueen tukikohta Vakaassa, kuoli hän samana päivänä vammoihinsa. Kaatumisilmoituksessa kuolinsyyksi on merkitty: Kranaatin sirpaleen osuma päässä.
Vilhon pitkä sotataival päättyi neljä päivää ennen aselepoa. Häntä kaipaamaan jäivät vaimo Tyyne ja kaksi poikaa; 7 -vuotias Toivo ja vajaa 5 -vuotias Hannes, jotka sillä hetkellä näyttävät, kaatumisilmoituksen mukaan, olevan evakossa Kiuruveden Toiviaisenkylän Savikaarressa (Kaarre).
Markku Lappalainen
Kirje Rouva Tyyne Karhapäälle 1944
Rouva Tyyne Karhapää, Kiuruvesi
Raskaana tehtävänäni on ilmoittaa Teille, että miehenne sotamies Vilho Karhapää kaatui 31.8. 1944. Loimolan suunnalla taistelussa kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista.
Sanottuna päivänä oli rintamaosallamme verraten rauhallista. Sen joukkueen miehet, jossa sankaripuolisonne palveli, olivat korsumme ulkopuolella. Silloin osui lähelle vihollisen ampuma kranaatti aivan miesten huomaamatta. Tällöin sai miehenne kranaatin siruja päähänsä. Kun häntä välittömästi ensiavun jälkeen vietiin sidontapaikalle, kuoli hän matkalla sinne.
Teitä on kohdannut suuri suru ja ankara menetys. Sen lisäksi, että olette joutunut lähtemään kodistanne vihollista pakoon, on teiltä nyt otettu vielä puolisonnekin. Jumalalla on varmaakin jokin meiltä salattu tarkoitus sille, että Hän antaa niin paljon murhetta ja tuskaa kansallemme ja sen koteihin. Kuitenkin meillä heikolla ihmisillä ei ole parempaa turvaa ja auttajaa kuin taivaan Herra, joka sanassa on luvannut olla murheellisten ja raskautettujen auttaja.
Hänen tykönsä me saamme elämämme raskaimpinakin hetkinä rukouksessa mennä eikä heitä ketään luotaan. Meillä kristityillä on myös ihana jälleennäkemisen toivo, sillä Jeesus Kristus on sanonut; Minä elän, jotta tekin saisitte elää.
Tuon toivon perustuksella mekin kerran saamme nähdä rakkaamme uudessa Isänmaassa, jossa ei ole sotaa ja verenvuodatusta, vaan ikuinen rauha. Jumalan sana pyytää lohduttaa teitä Herran lupauksella; Heittäkään kaikki murheenne hänen päällensä, sillä Hän pitää teistä huolen. Jumala isänviisaudellaan pitää huolen kaikista orvoista, niin myös teistäkin. Lähetän teille sydämellisen osanottoni surussanne ja Jumalan siunauksen toivotukset.
Teidän O. Krogerus, pastori
Polvijärven 150-vuotinen historia -luentosarjan aiheena on to 26.3. klo: 18.30-20.00 Talvi- ja jatkosodan ylimääräiset kertausharjoitukset Polvijärvellä.
Vallius Erik Toivo s. 26.4.1907. Syntymäpaikka Polvijärven pitäjä. Kirkonkirjoissa Polvijärvi, Uskontunnustus lut. Isän nimi Erik, maanviljelijä ( kuollut ) Lähin omainen: Lydia Vallius Polvijärvi. Naimaton. Siviiliammatti: Kansak. opettaja.. Koulusivistys: Seminaari. Äidinkieli: Suomi. Vieraitten kielien taito: Ei. Rangaistukset ennen palvelukseen astumista: Ei. Aika jonka kuulunut sk:aan: 1.2- 10.4.30 Polvijärven Sk:aan. Henkilökuvaus: Pituus: 165 cm. Paino 66,5 kg. Silmien väri: Sininen. Erik. tuntomerkit: Vas. käden ranteessa ja pienessä sormessa arpi. Kutsutanumero 128/61/26 Sk. Tarkastuksen tulos ja kutsuntalautakunnan päätös. Määrätty astumaan vak. palvelukseen 11.4.1930. Joukko-os. johon määrätty: RT 3.. Saapunut 11.4.1930, ja määrätty: II / RT3. Sotilasvala 11.5.1930. Rangaistukset palvelusaikana: Ei ole rangaistu. Arvostelu: Täsmällisyys Hyvä. Ahkeruus: Hyvä. Huomiokyky: Hyvä. Sot. kehitys: Tyydyttävä. Käytös: Kiitettävä. Palveluksen laatu: Korpr. kurssilla ajalla 1.9 – 17.11.30. RUK: 21.11.30 -22.5.31. Palvelus vakinaisessa sotaväessä. Joukko-osasto RT 3 Aika 1930-1931. Toimi: Asevelv. Lomalla 20 vrk ajalla 23.6. – 13.7. 30. ja 7 Vrk. 29.5. – 5.6.31. Sotilaskoulutus: RUK 1930-31 ( M. S.K:ssa) I jatkokoulutus kauden kypsyyskurssi ja siirto II jatkokoulutus ryhmään. Pk:n Piirijs. Pvk. N:o 6/37. Erikoiskoulutus: Res. upseeri. Siirretty reserviin: 25.7.1931 TPr. 50 Vakinainen asuinpaikka ja osoite vapauttamisen jälkeen: Polvijärvi, Horsma-aho. Palvelus sk. järjestössä reserviin kuuluvana 1930 Polvijärven sk:ssa ja kuuluu edelleen. Paikallis- esikunnan jäsen.
Päällystökortin tiedot:
Sotilasarvo: Luutnantti. Kirkonkirjoissa. Koulusivistys: Seminaari. 5 lk. lys. Siviilitoimi: Kansak. opettaja. Kielitaito: Suomi, täydellinen.Ylennykset: Res. vänrikki. 25.7.31 Pvk:n N:o T.Pr 50 Res. luutnantti 4.4.1940. Pvk:n no Ylip. 43. Kunniamerkit: VR 4 6.6.40. Yp: pvk N:o 75 VR 3 4.10.41. Vapautetty vak, palv. 25.7.31 TPr 50. Lähteet: Kantakortit.
Toiminta suojeluskunnassa:
Suojeluskunnan johdossa oli paikallispäällikkö apunaan neli-jäseninen paikallis esikunta. Alkuvuoden 1939 sk.n paikallispäällikkönä toimi reservin luutnantti Olli Luhas, joka oli myös Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin X alueen aluepäällikkö. Suojeluskunnan vuosikokous valitsi tammikuun lopussa uudeksi paikallis-päälliköksi ylik. Kaarlo Hyttisen, mutta tämän joutuessa muiden reserviläisten mukana ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuun alussa valittiin hänen tilalleen piirimies, kersantti Eino Tuomi. Paikallisesikunnan jäseninä olivat kansakoulun opettaja, reservin vänrikki Toivo Vallius, kersantti Asser Forsberg ja korpraali Uuno Hirvonen. Suojeluskunnan urheiluneuvojana toimi vuonna 1939 reservin vänrikki Toivo Vallius.
Opettajana
Yksi sodista välillisesti aiheutunut muutos oli koulujen toiminnan keskeytyminen useaan otteeseen. Eräs kouluista , jotka kärsivät opettajapulasta oli Horsmanahon kansakoulu. Koulun johtajaopettaja, reservin luutnantti Toivo Vallius komennettiin sotapalvelukseen, ensin talvisotaan ja myöhemmin myös jatkosotaan. Vallius kotiutettiin sodasta joksikin aikaa, ilmeisesti ikänsä ja ammattinsa vuoksi, mutta kutsuttiin takaisin palvelukseen kesällä 1944. Toinen reissu osoittautui Valliukselle kohtalokkaaksi, sillä hän katosi Teikarissa Viipurinlahdella 5. heinäkuuta 1944. Lähde: Maitopitäjä murroksessa. Kirj. Jari Mustonen ja Esa Sormunen.
Opettaja Toivo Vallius (kuvan omistaa Mika Wallius.)
Opettaja Toivo Vallius oppilaidensa kanssa Horsmanahon kansakoulussa n. v.1936-1937. (kuvan omistaa Mika Wallius)
Talvisota
Merkinnät lkp:ssa: Saapunut 8.10.39 Kan.lo / L. Me P. Määrätty: 80 / RT 3 Kirkonkirjoissa: Polvijärvi. Siviilitoimi: Kansakoulun opettaja. Perhesuhteet. Naimaton. Lähin omainen: Äiti Lyydia Vallius Polvijärvi, Lehtovaara. Vannonut upseerivalan 26.11.1939. Erinäisiä merkintöjä: Siirrot ja komennukset: Järisevä: 8.10-12.12.39; 23.12.39 – 6.1.40; 21.1 – 24.2 ja 13.3. – 31.7.40. Mustaniemi: 12.12 – 23.12.39; 6.1. – 21.1.40. ja 24.2. – 13.3.40. Osanotto taisteluihin: Järisevän jäätaisteluun 19.2.40. Toiminut Jv joukkueen johtajana. Lomautettu toistaiseksi 31.7.40.
Järisevän jäätaistelu:
Helmikuun 19. päivän aamulla vihollisen voimakas osasto, johon kuului n. 800 miestä, koetti hyökkäysvaunujen tukemana ylittää Taipaleenlahden. Vartiomiehemme antoivat aamuhämärissä hälytyksen. Miehitimme asemat, samoin Patterin, -jossa tosin ei ollut yhtään kunnossa olevaa tykkiä. Jouduin kiväärijoukkueeni kanssa patterin koillispuolelle siltä varalta, että idässä noin 5-7 km päässä olevat jääkelkat yrittäisivät kuljettaa joukkoja sivustaamme. Kaikkialla oli hiljaista. Mutta juuri kun olin antanut joukkueelleni käskyn asettua aikaisemmin ahtojääröykkiöihin valmistamiimme asemiin, alkoi niitä vastaan mitä ankarin keskitys. Jo ensimmäiset kranaatit iskeytyivät jääröykkiöihin ja eräskin jäähän noin 5 metrin päähän taakseni. Silmänräpäyksessä yritin heittäytyä maahan, mutta – sitten en muista enää seuraavia minuutteja. Kaikki tapahtui niin nopeasti: räjähdys, tulta, savua ja palamiskaasuja. Ilmanpaine kaatoi minut ja lähettini jäälle lumeen, mutta kuin ihmeen kautta pelastuimme pelkällä säikähdyksellä. Joukkueeni eräälle pk-ampujalle kävi paljon huonommin, sillä häneltä menivät molemmat jalkaterät poikki. Ankarasta tykistötulesta huolimatta kuljettivat lääkintämiehet hänet heti pois kentältä. Vihollinen lähestyi yhä asemiamme. Nyt vastasivat omat aseemme vihollisen tuleen. Jäällä olevat vihollisjoukot pysähtyivät, ja osa niistä alkoi juosta karkuun heitettyään ensin varusteensa ja aseensa pois. Hyökkäysvaunut koettivat koota ja suojatajoukkojaan sekä jatkaa hyökkäystä, mutta Järise-vän toinen tykki oli saatu sen verran kuntoon, että sillä voitiin vasaralla iskuriin lyöden ampua muutamia laukauksia. Niillä laukauksilla olikin ratkaiseva merkitys. Voimakas jyrähtely ja osuma erääseen hyökkäysvaunuun, joka syttyi tuleen, saivat vihollisen joukot sekasorron valtaan ja perääntymään. Näin päättyi Järisevän jäätaistelu torjunta-voittoomme. Hämärän tultua lähdin joukkueeni kanssa tarkastamaan taistelukenttää. Totesimme vihollisen menettäneen kaatuneina noin 200 miestä, omien tappioiden ollessa muutama haavoittunut. Sotasaaliina saimme joukottain mm. puoliautomaattikiväärejä, konepistooleja ja suksia – vieläpä vähän vodkaakin. Lähde: Kansa Taisteli lehti 6.7.1959 kirj. A.E. Tuunainen.
19.2.1940. Klo 06.55 Vartiomiehemme ilmoitti iivanoita olevan jäällä Paskaluodon ja Igolgan suunnassa. – Heti hälyytys! Klo 7.20 K-tykkijaoksemme avasi tulen paskaluodon suunnasta lähenevään osastoon. Klo 7.45 Vihollistykistö alkoi pommittaa Järisevää. Res. tkm. Nenonen, Paavo haavoittui kranaatin sirpaleista vaikeasti jalkoihin. Potilas toimitettiin asemasta heti väestösuojaan sieltä edelleen sidonnan jälkeen sairaalaan. Ko. kranaatti räjähti n. 5 m päässä tkm Nenosesta. toisia saman ryhmän miehiä ja joukkueen johtaja oli myös yhtä lähellä, mutta he säilyivät vain ihmeen kautta. Klo 8.00 Järisevän haavoittunut tykki alkoi jyrähdellä hyökkäysvaunujen tullessa n. 1 km:n päähän putkista. Ensin pitkiä, mutta sitten täysosuma – vaikka sytytys tapahtui vasaralla lyöden iskuriin. Hyökkäysvaunu syttyi tuleen jolloin toiset 4 hv, lähtivät takaisin. Viimeinen kranaatti räjähti heti putken suun jätettyä. Sitä ennen oli jo putkessa halkeama. Tykistötulen vaikutuksesta alkoi vihollisjoukossa tulla kiirettä ja ”tossuniekat” jättivät suksensa ja lähtivät juoksemaan Igolgan niemeen päin. Ylläpään ja K-joen patterit lisäsivät vauhtia ampumalla pakenevia vihollisia. Hv:t koettivat suojata pakenevia. Klo 8.30 Vihollinen jatkoi pommitusta tykistöllä ja lentopommein. Patterille ja murrokselle ( Kt- lähelle ) useita keskityksiä. Kk- ja jv osastot eivät joutuneet paljonkaan toimimaan. Kk:t ampuivat muutamia lyhyitä sarjoja ( kokeillakseen kuntoa ), mutta matka oli liian pitkä. Hv:n lähelle ryhmittyneistä vihollisryhmissä kyllä näytti kk-suihku tekevän jälkeä – aluksi lyhyitä. Oikealla oleva jalkaväki ampui sivustatulta ja vaikutus näkyi olevan kohtalainen – matka n. 700-800 m. klo 9.30 2 jääkelkkaa tuli taistelupaikalle ( punaisen ristin merkit ) haavoittuneita ja aseita korjaamaan. n. klo 10.00 Tilanne rauhoittui. Vihollinen oli jo Igolgan niemen lähellä. Klo 11.30 Suojaosasto pois asemista. Klo 12.00 Vihollinen jatkoi pommitusta Järisevään, etenkin ankara tyk. keskitys. Klo 13.00 -13.30 Kt- jaos ampui jäälle jossa 2 moottorikelkkaa hinasi perässään – jotain ( ehkä kk:ta ). Myöskin hv liikkui paskaluodon lähellä. Yksi vaunuista sai osuman joko kt tai hvt – tykistä ja jäi taistelu paikalle. 14.30 Igolgan suunnasta n. joukkue ryssiä ja 2 moottorikelkkaa. Klo 15.00 Moottorikelkoista kantoivat miehet laatikoita jalkaväkemme kenttävartio paikalle – (miinojako ? – ei, sen totesivat illalla). Klo 15.30 -16.20 Kk- jaos ampui joukkueen vahvuista vihollisosastoa joka oli edelleen jäällä öillisillä vartiopaikoillamme. – Iivanat lähtivät. Klo 16.00 Pommitus lakkasi. – Vihollisia oli vahvistettu pataljoona . Taistelupaikalle jäi kaatuneina yli 200 ryssää. Klo 17.30 Joukkueen vahvuinen osastomme ( jv. saman verran ) lähti sotasaalista hakemaan. Saalis: Kenttäradio, 1 kk, 5 pk, 18 automaattikiv. 1 kiikarikiv. 16 kivääriä, 3 pistoolia, 2 valopist. ym. Useat haavoittuneet yrittivät vielä ”taistella”. 20.2.40 Useita partioita kävi pikin yötä taistelupaikkaa tyhjentämässä. Hv:t tehtiin räjähdyttämällä käyttökelvottomiksi. Lähde: Sotapäiväkirja 1734 Järisevän linnake 4.1.1940 – 24.2.1940.
Osallistunut res. kertausharjoituksiin 6 vrk 23.2 – 28.2.41. Patterin päällikkönä.
Luutnantti Vallius miestensä kanssa siellä jossakin. (kuvan omistaa Mika Wallius)
Jatkosota – katoaminen Teikarissa 1944
Saapunut 11.6.41 Lt 4:een. Siirretty 15.6.41 6. R Pr. Määrätty: 37. Er. k. ptri. Siirretty 18.7.41 37. Er k. ptri / H.R. Tehtävä tulenjohtaja. Siirretty: 31.12.41 PR vartio P. Käytös: Hyvä. Vapautettu: 3.1.42 Meriv. esikunnan kirjeellä no 3516 / oplsal / 9.12.41.
Saapunut. 18.4.44. Laat. RPr. Siirretty: 25.4.44 RTR 2:een. Joukko-osasto: 12. TK / RTR 2 26.4.44- Toimi: Tukikohdan päällikkö. Tuntolevyn no: 1582112. Suoritetut erikoiskurssit: Pst. kurssi 18. – 24.4.44.
Meriv. -4.7.44. Kadonnut Teikarissa 5.7.44. Todistavat: Luutn. Kajanoja R. ja ylikers. Mäkeläinen A. J. 7970 ja julistettu H:gin RO:ssa kuolleeksi 20.10.50. Poistettu upseeri luettelosta T. Pres. käskyllä N:o 4 / 2.4.51. Lähde: Kantakortit.
5.7.1944 Teikarsaari. Samasta yksiköstä kuin Toivo Vallius ( 12. Torjuntakomppania ) kaatui tai katosi 18 vuosina 1925-1926 syntynyttä miestä. Kaikkiaan 12. torjuntakomppaniasta kaatui 36 miestä. Lähde: menehtyneiden tiedosto.
Yksi näistä 36:sta oli korpraali Sauvola Tauno. s. 2.8.1918 Helsinki. Löydetty Teikarista v.2010 ja tunnistettu. Haudattu Helsinkiin Hietaniemeen 2012.
28.4.44 Klo 15.30 Ilmoittautui luutn. Wallius yksikköön ja vänr. Rautala siirrettiin yksikköön 7981. 24.6.44 klo 18.30 Muutti komppania Lounais – Orslahden alueelle. 25.6.44 Klo 7.30 Järjestäytyi I Lsto kenraaliluutn. Valven tarkastusta varten. Kunnia merkkejä saivat alik. Hilska vm 1 ja tkm Matikainen vm 2. 25.6.44.klo 17.00 Käsky 1. K;n perustamisesta. Miehistö 12. ja 13. Torjuntakomppaniasta, 209. Kev. patterista ja Koul. komppaniasta. Komppanian päälliköksi kapt. A. Valkama joukkueenjohtajat luutn. P. Toivonen, T Vallius ja R. Kajanoja. Komppanian vahvuus 164 käsittäen 3 jv. joukkuetta 2 pst. ryhmää a’ 1 + 4 sekä toimitusjoukkueen. Vääpelinä ylikers. Mäkeläinen. 26.6.44 klo 1.30 Lähti vastaperustettu komppania Vilajoelle. Klo 4.30 Saapui komppania Vilajoelle ja majoitettiin Vilajoen itäpuolella oleviin taloihin. Lähde: Sotapäiväkirja RTR 2.
Suvun historiassa on vaivannut kadonneeksi julistetun luutnantti Toivo Erik Walliuksen kohtalo
Toivon kuva pääsi helmikuussa 2023 Walliuksen sukuhaaransa ainoan jatkajan Mika Walliuksen kotiin sattumusten kautta. Erilaisia musiikki- ja juontotehtäviä tekevä Mika Wallius kohtasi sattumalta 2000 luvun alkupuolella hämmentävän tilanteen Joensuussa olleessa tapahtumassa, jossa itselleen silloin vielä tuntematon nainen Tea kysyi, onko hän Mika Wallius – polvijärveläistä sukua? ”Ilmeni, että olemme samassa sukuselvitysteoksessa, ja ukkini ja hänen mummonsa ovat sisaruksia. ” kertoo Wallius. Tuosta meni useita vuosia ja sitten sosiaalisen median kautta lähestyttiin uudemman kerran, kunnes sitten viime vuoden puolella tavattiinkin. Molemmilla oli sukujen valokuva-albumit mukana ja niinhän siellä oli paljonkin yhteisiä kuvia sekä molempien vanhemman kuvia toistensa albumeissa. Keskustelu rönsysi ja onneksi myös suvun mysteeriin- sota-aikaan kadonneeksi julistettuun ukkini veljeen Toivo Walliukseen. Tuolloin ilmeni, että Tean äidille oli jostain päätynyt Toivon sotilaskuva. Ja kun sen näin, niin heti kehykset yhdistivät kammarissamme olevaan isäni sotilaskuvaan, jota menimme yhdessä katsomaan- kehykset olivat prikulleen samanlaiset. Eniten mieltäni lämmitti se, että Tea totesi ykskantaan -Toivon kuva kuuluu sinulle tänne riemuitsee Wallius.
Toivon mysteeri ajoi jo ihan pojan jolppina minut utelemaan asiaa, mutta aina kaikki päätyi siihen, että hän katosi Teikarin saarella- lähellä Viipuria. Myös nyttemmin edesmennyt sukulainen tiedusteli 80-luvulla Apu-lehdessä, josko joku tietäisi jotain tuolloin sodassa kadonneesta Toivosta, sillä huhuja liikkui. Joku epäili haavoittumista jalkaan ja joku vankileirille joutumista. Ainoa varmatieto on sotilasyksikössä olo ja sen merkinnät, kadonneeksi julistettu. Niillä tiedoilla ollaan edelleenkin,mutta kiitos nykyajan tietojärjestelmien ja Kansallisarkiston, josta sattumalta löytyi Toivo Walliuksen sodanaikaisen komppanian sotapäiväkirja digitalisoituna. Niinpä sukelsin sen saloihin. Kaikkiaan 27 sivua historiaa on tallennettuna ja kahdelta sivulta tein nimi-bongin sukulaisestani. Sivulla 19. Hän ilmoittautuu 28.4.1944 palvelukseen 12. Torjuntakomppaniaan ja sitten sivulla 25 hänet komennettiin uuteen perustettavaan komppaniaan luutnantiksi. Päiväkirjoissa Toivon nimellä oli molemmat kirjoitustavat, yksin- ja kaksinkertaisella v-kirjaimella. Toivo on julistettu kadonneeksi 5.7.1944 – kertoo selvityksistään.
Löytyykö Toivon mysteeriin sittenkin ratkaisu?
Mika Wallius on varovaisesti toiveikas. Sillä 2021 suoritetuissa sotavainajia etsivän ryhmänilmoituksessa kerrotaan seuraavaa: v.2021 suoritti 54 etsintäretkeä, niistä noin kolmas osa –Äyräpään harjulle, mutta myös Summaan, Teikarsaarelle jne. Etsintätöiden aikana löydettiin 20 suomalaista ja 23 puna-armeijalaista. Vainajien kanssa löydettiin 14 tunnistettua esinettä (12 suomalaista tuntolevyä suomalaisten sankarivainajien kanssa, 1 suomalaisen luutnantin kauluslaattojen pari plus rantatykistön merkki suomalaisen vainajan kanssa, 1 numeroitu mitali puna- armeijalaisen kanssa). Etsinnöissä ilman tuntolevyä löytyneen suomalaisen tykistön luutnantin jäämistö nostaa lämpöä ja toivon kipinään puhaltaa tuulta tieto, että alueelle jäi kaikkiaan kuusi tykistön luutnanttia, joista neljän kohtalo on selvinnyt. Helmikuisen tiedustelun perusteella korona-aika on vaikeuttanut myös THL.n Dna-tutkimuksia, joten tiedon saamiseen voi mennä aikaa. Tutkimusten edetessä Wallius onvarautunut antamaan dna-näytteen tutkimusta varten. Lähde: Mika Wallius
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry. Osoite: Ratavartijankatu 2 A, 00520 Helsinki Puh.: 09 68424515 Markku Kiikka
Karjalankannaksella toimiva venäläinen etsintäryhmä Karjalan Valli löysi kesällä 2021 Viipurinlahden Teikarsaaresta suomalaisten sotilaiden jäänteitä, jotka saman vuoden syksyllä saatiin tuotua Suomeen tutkittaviksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeusgenetiikan tiimi on jälleen kerran tehnyt perusteellista työtä ja kolmen tunnistetun sankarivainajan jäänteet voidaan nyt helmikuussa 2023 luovuttaa omaisille kotipaikoillaan haudattaviksi. Kaikki kolme olivat jääneet kentälle saaren omistuksesta 5.7.1944 käydyissä ankarissa taisteluissa. Löydöt tehneen ryhmän kertoman mukaan vuosien takainen metsäpalo, pusikot, kaatuneet puut ja loputon määrä kranaatin sirpaleita ja muuta sotaromua tekevät etsinnän vaikeaksi. Myös jäänteiden yhteydessä mahdollisesti olevien esineiden piippaukseen. Arkistolähteiden tutkiminen ja sinnikäs yrittäminen tuottavat kutenkin tulosta.
Viimeiselle matkalleen Meilahden kallioluolasta pääsevät nyt tunnistamisen jälkeen Hietaniemen sankarihautausmaahan haudattava 80. Torjuntakomppanian matruusi Vilho Ronkainen sekä Nurmijärven sankarihautausmaahan haudattava Rannikkotykistörykmentti 22:n luutnantti Vilhelm Haikala ja Kymin sankarihautausmaalta leposijan saava 15. Tykkikomppanian tykkimies Edvin Hjelt.
Heinäkuussa 1944 käydyssä Teikarsaaren taistelussa tappiot nousivat suuriksi. Suomalaisia sotilaita jäi kentälle tai katosi noin 220. Kovia Teikarsaaressa koettiin jo talvisodassa, kun neuvostojoukot maaliskuun alkupäivinä 1940 valtasivat saaren. Tuolloin kentälle jäi tai katosi noin 40 saaren puolustajaa. Jatkosodan aikana tehdyissä etsinnöissä Teikarsaaresta löydettiin 16 tunnistamattomaksi jäänyttä talvisodan sankarivainajaa, jotka haudattiin Säkkijärven kenttähautausmaahan. 1990- luvun alun jälkeen tehdyissä etsinnöissä Teikarsaaresta on löydetty seitsemän tunnistettua ja kaksi tunnistamattomaksi jäänyttä jatkosodan sankarivainajaa.
Nyt tehtyjen tunnistamisten jälkeen yhteensä 422 Kannaksen, Laatokan-Karjalan ja pohjoisrintaman taistelukentiltä löydettyä sankarivainajaa on tunnistettu. Heistä 88 on talvisodan ja 334 jatkosodan kaatuneita.
Yleistä Teikarsaaresta.
Teikarsaarella käytiin useita verisiä taisteluja talvi- ja jatkosodan aikana. Talvisodassa venäläiset aloittivat Kannaksen sotatoimiin liittyen 2. maaliskuuta 1940 hyökkäyksen Viipurinlahden ylitse. Ensimmäiset iskut kohdistuivat muun muassa Teikarsaareen. Jatkosodan aikana heinäkuussa 1944 venäläiset olivat ottaneet tavoitteeksensa puhdistaa Viipurinlahden saariston suomalaisten joukoista. Teikarsaari joutui jälleen voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi ja suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään saarelta 5. heinäkuuta mennessä, osa uiden. [1]
Alikersantti Viljo Ilmari Vyyryläinen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi osallistuttuaan Teikarsaaren puolustustaisteluun kesällä 1944, jossa hän otti komentoonsa kaksi joukkuetta ja organisoi vastahyökkäyksen sekä oma-aloitteisesti järjesti haavoittuneiden huollon ja evakuoinnin. Myöhemmin hän organisoi uuden puolustuslinjan vihollisen yrittäessä maihinnousua
Maantiede: Teikarsaari on kolme kilometriä pitkä ja leveimmillään vajaan kilometrin mittainen. Uuraan satamaan on matkaa noin seitsemän ja Viipuriin noin 24 kilometriä. Vilaniemi Säkkijärven rannikolla on kahden kilometrin päässä. Läntinen osa on kallioinen Selkäranta. Teikarin korkein kohta on Mäkikallio. Metsälampi on nimeltään Maaruona. Siitä laski Kotlahteen Ruonanoja. Pienempiä järviä ovat Selkäruona ja Rasilampi, jonka luona kumpusi lähde. Saarella kasvaa mänty- ja kuusimetsää, ranta-alueilla lehtimetsää ja lepikkoa. Talvisotaan saakka asutun Teikarsaaren lisäksi kyläkuntaan kuuluivat Mellansaari, Vuolaansaari, Laukkosaari, Luppi ja Kiuskeri. Teikarin kaakkoiskulmassa sijaitsee Niemenpää ja luoteiskulmassa Pitkäniemi. Laivalaituri sijaitsi itärannalla sijaitsevassa Haukilahdessa. Saaren keskikohdalla Äysterniemen ja Listnimen välissä sijaitsee Kotlahti, jonka ranta-alue oli saanut nimen Karjanurmi.
Res. Luutnantti Toivo Vallius on haudattu Polvijärven kirkonkylän sankarihautausmaalle.
Koonnut Markku Sirviö
Palvelustiedot
Lasaroff Lauri s. 11.6.1923 Polvijärvi. Kirkonkirjoissa: Polvijärvi. Uskontunnustus: Kr. kat. Toimi tai ammatti: Autonkuljettaja. Koulusivistys: 4/4 lk. kansak.. Kielitaito: Suomi. Isän nimi Pekka. Lähin omainen: Isä: Polvijärvi, Horsma-aho. Hyväksytty palvelukseen kutsunnassa 2.1.1942 Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirissä. Astunut vakinaisen palvelukseen 18.1.1942 Ps. Koul. K ja määrätty 4. Tyk.K. Vannonut sotilasvalan 15.2.1942. Kuulunut suojeluskuntaan: Ei. Henkilökuvaus: Pituus: 160 cm. Paino: 55 kg. Silmien väri: Ruskea. Kaasunaamarin numero: 2 Saappaan numero: 42. Palveluksen laatu: Aseellinen. Erikoiskoulutus: Pst. (panssarintorjunta)tykkimies. Sotilasarvo reserviin siirrettäessä: Ps. jääkäri. Siirrot: 17.9.1942 yks. 8388. 19.9.1942 14. / JR 7. Osanotto taisteluihin: Asemasota Kannaksella. Tehtävä sodan aikana: Pst. tykkimies. Vakinainen asunpaikka: Polvijärvi, Sotkuma N:114.
Palvelus lkp:n jälkeen:
Saapunut 19.9.1942 14 / JR 7.ään. Tuntolevy No: 442476. Perhesuhteet: Naimaton. Osanotto taisteluihin. Asemasota kannaksella. Käytös: Hyvä. Tehtävä liikekannallepanon aikana: Pst. tykkimies. Erikoiskoulutus: Pst. tykkimies. Palveluskelpoisuusluokka: A I. Kaatunut 4.4.1943 Ohdassa. Lähde: Kantakortit.
Kaatuminen
4.4.43. klo 6.00 Ryssä aloitti kiivaan tykistötulen Kärjen asemiin ja yhteysteitä vastaan. Samaan aikaan tunkeutui ryssän iskuosasto tukikohtaan, räjäyttäen ensin rivipanoksella estettä. Iskuosasto hyökkäsi tyhjilleen jääneen yövartiopaikan 6:n kautta korsullemme, jossa miehet hälyytti ylös kranaattituli, mutta liian myöhään. Ryssät paiskasivat kasapanoksen ilmanvaihtotorveen, mutta se pysähtyi tarkoitusta varten varattuihin piikkeihin ja räjähti siinä. Toinen kasapanos räjähti ikkunamontussa aivan ikkunan kynnyksellä. Ryssät heittivät vielä kolmannenkin kasapanoksen, joka räjähti myöskin ikkunan kynnyksellä. Ryssä ampui ovelle kp:llä, stm. Tauno Laakkonen syöksyi ulos ja kaatui. Sitten yritti ulos stm. Lauri Lasarov haavoittuneena, ilman asetta ja puettuna alusvaatteisiin ja ollen myös avojaloin. Ryssät saivat hänet kiinni ja lähtivät kuljettamaan pois. Ei kenenkään maalla Lasarov riistäytyi irti, pääsi jo takaisin esteelle mutta tarttui vaatteistaan kiinni, jolloin ryssät hänet ampuivat. Toiset miehet korsussa haavoittuivat kaikki. Ehjäksi jäi vain stm. V. Näränen joka oli vartiossa. Komppanian komentopaikalta lähetettiin apuryhmä. Ryhmän johtaja kers. S. Sidorow ja stm. E Vitander haavoittuivat yhdyshaudassa kranaateista. Vänr. P. Lötjösen johtama puolijoukkue karkoitti ryssät. Ryssien tappiot olivat suuret. Tukikohdassa ja esteen takana virui useita kaatuneita ryssiä ja haavoittuneita oli jäljistä päätellen runsaasti. Komppaniamme tappiot: Stm. Tauno Laakkonen ( s. 4.12.1919. Lapinlahti ) ja Lauri Lasarov ( s. 11.6.1923 Polvijärvi ) kaatuneita. Haavoittuneita alikers. Leo Juva, sotamiehet J. Ilvespakka, R. Broman, P. Parikka, Y Miettinen, I. Linna, U. Tukiainen ja myöhemmin haav. kers. S. Sidorov ja stm. R. Vitander. Kers. P. Montosen johtama 2. ryhmä jäi 1. ryhmän tilalle. 5.4.43. Korjailtiin korsun vaurioita tkk. Kärjessä. Lähde: Sotapäiväkirja 9646 Jalkaväkirykmentti 7. 14. komppania 1.1.1943 – 13.12.1943.
Ilmoitus kuolemantapauksesta tai katoamisesta: Lasarov Lauri. Sotamies. Tuntolevyn No: 442476. Joukko-osasto: Jalkaväkirykmentti 7 / Tykkikomppania.Synt. aika ja paikka: 11.6.1923 Polvijärvi. Siviiliammatti: Autonkuljettaja. Kotiosoite: Polvijärvi, Horsma-aho. Lähin omainen. Isä Pekka, Polvijärvi,
Horsma-aho. Kaatunut taistelukentällä, missä: Ohta. Milloin: 4.4.1943. KEK:n merkinnät ruumiista: Vastaanotettu 5.4.1943. Lähetetty, minne: Polvijärvi 6.4.1943. Lisätietoja ruumiista: Luotisuihku rintaan. Lähde: Kantakortit.
Lauri Lasarov on haudattu Polvijärven kirkonkylän hautausmaalle.
Koonnut: Markku Sirviö
Lauri Lasarowin kuolinilmoitus.
