Itsenäisyytemme saavuttaminen 108 vuotta sitten ja itsenäisen aseman säilyttäminen on vaatinut kansakunnaltamme ja omalta kotipitäjältämme suuria uhrauksia. Juuka kantoi vapaudesta oman hintansa, mistä kertovat kirkkomaalle pystytetyt sodissamme kaatuneiden muistomerkit.,

Henkilökohtaisen vapauden tarve on ollut meille suomalaisille suurempi kuin monilla muilla maailman kansoilla. Sen ovat saaneet kokea tähän maahan hyökkääjät, useammin kuin kerran, viimeksi vuosina 1939-1945. Tänään, talvisodan päättymisen 86. muistovuonna haluan keskittyä talvisotaan ja siihen, miten sota koettiin Juuassa.

Vuoden 1939 syksy oli Juuassa poikkeuksellinen. Mikonpäivä-sunnuntaina 1. lokakuuta satoi lumen kovana myrskynä. Puissa oli tuolloin miltei täydellinen lehti. Seuraavana yönä oli kova pakkanen. Ensilumi jäi pysyväksi.

Osa perunoista oli vielä pitäjäläisillä nostamatta ja kynnöt kesken kyntämättä. Vanhan perinteen mukaan lehtipuuhun satanut pysyvä lumi merkitsi suurta kuolinvuotta. Ainakin tällä kertaa tämä vanhan kansan ennuste tuntui todella enteelliseltä.

Liikekannallepano määrättiin lokakuun alussa 1939 jolloin juukalaiset kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Käskykorttien jako alkoi lokakuun 6. päivä. Tuolloin yli 11.000 asukkaan Juuasta käskyn sai noin 500 asekuntoista reserviläistä. Lisäksi juukalaisten oli luovutettava kertausharjoituskäyttöön 150 hevosta.

Käskyn mukaan miehet kokoontuivat kuuliaisesti kahdeksan tunnin aikana kokoontumispaikoille, pääosin suojeluskuntatalolle Juuan kirkonkylään, Kolin ja pitäjän eteläisen osan reserviläiset Ahmovaaran koululle ja pohjoisosan Vuokon koululle. Kirkonkylän ja Vuokon kutsuntapaikoilta miehet marssivat Nurmeksen asemalle ja Ahmovaarasta Kontiolahden asemalle. Asemilta rautatiekuljetuksin kukin omille joukkoyksikön perustamispaikoille.

Kun liikekannallepano lokakuun alussa oli määrätty, se antoi aavistaa, että jotain ennen kokematonta oli tapahtumassa. Juuan ilmapiirissä vallitsi suuri salaperäisyys. Miehet eivät saaneet ilmaista tulevaa sijoitus- tai olinpaikkaansa, he olivat matkalla ”sinne jonnekin”. Yksityiset henkilöt eivät saaneet valokuvata, sen sijaan että myöhemmin jatkosodan aikana heitä siihen jopa kehotettiin.

Varsinaisen liikekannallepanon ja sodan syttymisen väliaika vietettiin eräänlaisena rauhanaikaisessa valmiustilassa. Marraskuun puolivälissä miehiä alkoi palata kertausharjoituksista kotiin lomalle ja tilanteen uskottiin rauhoittuvan – kunnes marraskuun viimeisinä päivinä kaikki lomat peruttiin ja lomalla olijat kutsuttiin takaisin. Marraskuun 26. päivänä ammuttiin kuuluista Mainilan laukaukset ja neljä päivää myöhemmin Neuvostoliiton asevoimat aloittivat sotatoimet maatamme vastaan maalla, merellä ja ilmassa. 30.11.1939 alkoi talvisota ja maamme historiassa poikkeava aikakausi jota kutsutaan nimellä ”Viisi sodan vuotta”.

Sotien aikana Suomi sai tukea Ruotsilta, Isolta-Britannialta ja lopulta myös Saksalta. Talvisodan aseet hiljenivät 105 sotapäivän päätteeksi 13. maaliskuuta 1940 kello 11.00. Edellispäivänä oli solmittu Moskovan rauhansopimus.

Kun talvisota syttyi, Juuka määrättiin sotatoimialueeseen kuuluvaksi. Samalla astuivat voimaan sitä koskevat määräykset. Ilman lupaa ei ollut oikeutta saapua tälle alueelle, eikä vieraiden henkilöiden lupaa liikkua pitäjässämme. Pimennysmääräykset astuivat voimaan ja jokapäiväisten vihollisen ylilentojen vuoksi annettiin määräys, että päivisin valoisan aikana ei ollut hyvä liikkua ulkona, ei ainakaan suuremmissa joukoissa. Tästä johtuen liikkeet ja toimistot pidettiin valoisana aikana suljettuna ja avattiin vasta pimeän tullen. Koulut sulkivat ovensa ja Juuan poliisilaitos muutettiin sotapoliisiksi. Varsinaisia sotilastehtäviä paikkakunnalla olivat valvonta, vartiointi ja partiointi. Valvontatehtäviä hoitivat ilmavalvonta-asemat joita oli kirkonkylän Särkänmäellä, Ahmovaarassa, Nunnanlahdessa, Vuokossa ja Paalasmaassa. Vartiointia hoitivat etupäässä lotat ja II-luokan nostomiehet, joita ei kutsuttu rintamamiespalvelukseen.

Sotatilanteen käytyä joulunaluspäivinä huolestuttavaksi, jouduttiin näistä vartiomiehistä pieni osa lähettämään rintamatehtäviin. Puhelinyhteyksiä vedettiin, mm. ensimmäistä kertaa kirkonkylän keskuksesta Paalasmaan koululle. Ensimmäisenä keskuksen puhelinvälittäjänä toimi vasta 17-vuotias, Paalasmaan Repolan talon tytär, Taimi Gröhn, myöhemmin Pato-Oja.

Elämän oli jatkuttava vaikka paras työvoima oli taloista poissa. Juukalaiset kokosivat voimansa. Sukkapuikot ja neulat alkoivat heilua ja paketit kulkea rintamalle. Kellä ei ollut omaista, valmisti jollekin toiselle. Tällöin alkoivat nuo tuntemattoman sotilaan paketit. Yksi jos toinen juukalainen perheenemäntä alkoi lisätä kahvin joukkoon jatketta, etupäässä viljasta valmistettua. Sokeria oli säästettävä, että annokset olisivat riittäneet jakelusta toiseen. Työ kotirintamalla vei ajatukset ja lievensi yleistä ilmapiiriä. Suomussalmen, Raatteen ja Tolvajärven voitot kohottivat mielialaa.

Sodan syttyessä jouduttiin rajan läheisyydestä siirtämään asukkaita pois. Koska Pielisellä oli parhaillaan syyskelirikko, pystyttiin ainoastaan yksi proomullinen lieksalaisia sotapakolaisia tuomaan Pielisen yli, varsin vaikeissa jääolosuhteissa, suoraan Juukaan. Osa Lieksasta vesille lasketuista proomuista vedettiin muihin Juuan rantakyliin, mm. Nunnanlahteen.

Sotapakolaisia ei voitu sijoittaa Juukaan, koska Juuka oli sotatoimialuetta. Ainoastaan joitakin, pääsääntöisesti työkykyisiä, jäi paikkakunnalle erilaisiin tehtäviin. Pakolaisten joukossa oli mm. lieksalainen sielunpaimen, Pielisjärven 2. kappalainen, rovasti Emmanuel Kolkki, joka vilustutti itsensä Juuassa suorittaessaan kirkkomaalla sankarihautausta. Hän menehtyi tautiin maaliskuussa 1940 ja haudattiin sittemmin Lieksan Viekin seurakunnan hautausmaahan. Mainittakoon, että sodan aikana Juuassa kuolleiden lieksalaisten muistoksi on Juuan evlut. hautausmaalle pystytetty oma kivipaadesta tehty muistomerkki.

Myös omat omaiseni kokivat sotapakolaisuuden. Nuori raskaana ollut lieksalaisrouva sijoitettiin isovanhempieni Viljo ja Ellen Alangon pieneen kotiin Puu-Juuassa rouvan puolison osallistuttua rintamataisteluihin. Talvisodan päättymishetkellä nuorikon synnyttämisen aika tuli ja hän synnytti pakolaislapsen ollessaan pakolaisäitinä Juuassa.

Sotatilanteen ollessa kireä Lieksan rintamaosalla juuri joulunaluspäivinä, oli Juuankin evakuointi varsin lähellä. Ei puuttunut enää muuta kuin lähtökäsky. Vihollisen etujoukot olivat jo Nurmijärvellä ja uhkasivat siten jo Lieksaa. Larinsaarelainen Mirja Kukkonen muistaa kuinka hänen äitinsä taitteli joka ilta lasten vaatteet siistiin pinkkaan valmiiksi tuvan penkille, jos yöllinen äkkilähtö sattuisi yllättämään. Vihollinen vetäytyi kuitenkin rajan tuntumaan ja pysyi siellä sodan päättymiseen saakka.

Pimennysmääräykset olivat Juuassa voimassa ja jokapäiväisten vihollisen ylilentojen vuoksi annettiin määräys, että päivisin valoisana aikana ei ollut hyvä liikkua ulkona, ei ainakaan suuremmissa joukoissa. Tästä johtuen liikkeet ja toimistot pidettiin valoisana aikana suljettuina ja avattiin vasta pimeän tullen. Kunnallishallintokin sai lisätehtäviä. Kaikenlaiset tarvikkeiden säännöstelymääräykset tulivat vähitellen voimaan ja kunta pani toimeen määrättyjä luovutuksia. Sotilaiden perheille ja omaisille alettiin suorittaa sotilasperheavustuksia ja sotakuukausipalkkoja. Lähtevien sotilaiden, sotapakolaisten ja paikkakunnalla olevien eri vartioiden muonituksesta huolehtivat lotat.

Väestön mieliala pysyi kaikesta huolimatta rauhallisena. Sodan syttyessä oli huomattavissa pientä levottomuutta ja huolestuneisuutta rintamalla olevien läheisten ja omaisten vuoksi. Kun kuolinsanomia alkoi saapua ja kun tuttujen nuorten kaatuneiden ruumiita alettiin tuoda kotiin haudattavaksi, sai moni perhe kokea ja tuntea ääretöntä sodan aiheuttamaa tuskaa ja murhetta. Tämä murhe ja tuska kosketti koko pienen paikkakuntamme väestöä, olivathan täällä kaikki toisilleen tuttuja. Harvoin tämä tuska kuului äänekkäänä, mutta sitä enemmän se painoi kantajaansa.

Talvisota vaati Juualta 121 miestä kaatuneina, joista 39 laskettiin tuolloin tuntemattomiin hautoihinsa toisten tultua haudatuiksi oman seurakunnan multiin. Osa muualle haudatuista on sittemmin siirretty oman pitäjän kirkkomaahan. Erityisesti jyrän alle joutuivat talvisodan aikana itsenäisyysvuonna 1917 syntyneet pojat, joista joka viides koki sotakentillä sankarikuoleman. Uhrinsa talvisodassa antoivat myös ne sadat miehet ja naiset, jotka eri tavoin haavoittuneena ja vammautuneena palasivat kotiseudulleen Juukaan.

Juuassa kaatuneiden siunauspäivä oli yleensä sunnuntai. Lähes joka sunnuntai kirkko koristeltiin kukkasin ja tilanteen arvoa ja juhlallisuutta korostivat sisälle asetetut ja ulkona lumivalkeuden keskellä sinistä pakkastaivasta kohti liehuvat siniristiliput. Ukkini Viljo L. Alanko kertoi eräästä mieliin painuneesta hautaussunnuntaista, jolloin kirkossa siunattiin samaan aikaan kahdeksaa vainajaa. Omaiset ja seurakuntalaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Päivä oli kirkas ja lentosää mitä parhain. Kun pappi alttarilla rukoili ”syvyydestä minä huudan herraani, herra kuule minun huutoni”. alkoivat hälytys sireenit ulvoa ilmavaaraa. Kaikki kirkossa oleva yhtyi kyynelsilmin ja syvällisesti meneillään olevan rukouksen sanomaan. Kukaan heistä ei edes värähtänyt sireenin aloittaessa ulvontansa. Tämä osoitti tämän kärsivän kansan alistumisesta kohtaloonsa mutta se osoitti myös sen lujan perustan, mikä oli pohjana tämän kansan kestävyydelle sinä päivänä ja sitä seuraavina vuosina.

Vaikka elämme tällä hetkellä maailmassa monien sotien ja uhkien aikaa, uskon vakaasti siiten, että nykyiset vastuunkantajat ymmärtävät ajan vaatimukset. Tarvitsemme ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan isänmaamme, sen etuja ja kansalaistemme hyvinvointia sillä uhrautuvaisuudella kuin sotiemme veteraanit menneinä vaikeina aikoina ovat maatamme puolustaneet.

Talvisotamme päättymisen 86. muistopäivä on yksi kunnianosoitus vapaalle isänmaallemme Suomelle. Muistopäivä on kunnianosoitus sankarivainajille, sodassa invalidisoituneille ja sodissa mukana olleille veteraaneille, lotille ja kotirintamanaisille. Muistopäivä on kunnianosoitus kaikkea sitä kohtaan, joka on meille pyhää ja puolustamisen arvoista.

Risto Alanko, Kotiseutuneuvos