Pro Patria

Ylivieskan asevelijuhla juhlapuhujan Jussi Niinistön mukaan yksi aikakausi itsenäisen Suomen historiassa on parhaillaan päättymässä ja olemme siirtymässä sotiemme veteraanityössä yhä enemmän ja enemmän perinnetyön aikaan. Siihen on luonnollinen syy, siitä on jo yli 80 vuotta, kun aseet jatkosodan rintamilla vaikenivat. Rintamalla palvelleiden veteraanien keski-ikä lähentelee jo sataa vuotta.

Kunnioitamme tässä juhlassa historiallisen ja kulttuurisen Keski-Pohjanmaan miesten uhrauksia viime sodissa. Haluan erityisesti nostaa esiin jatkosodan hyökkäysvaiheen aikaisen Jalkaväkirykmentti 29:n, keskipohjalaisen kotiseuturykmentin, joka koottiin Perhonjoen, Lestinjoen ja Kalajoen laaksojen reserviläisistä Kokkolassa, Kannuksessa, Sievissä ja Haapajärvellä. Kesäkuussa 1941 perustetussa ja seuraavan vuoden maaliskuussa puretun JR 29:n riveissä palveli noin 3 600 miestä.

Monen kuulijan sukulaisia on taistellut JR 29:n riveissä. Rykmentin historia on jo niin sanottua puhdasta historiaa, sillä sen viimeinen veteraani Edvin Ilola Reisjärveltä kuoli Kitinkannuksessa neljä vuotta sitten 104 vuoden korkeassa iässä.

Olin tuoreena kaupunginjohtajana tilaisuudessa viemään hänelle – yhdessä Risto Poutun kanssa – kirjoittamani kirjan Paavo Susitaipaleesta, JR 29:n komentajasta, ja Ilola äityi spontaanisti muistelemaan ”Susi-Paavoa”. Alaisiaan puolustanut komentaja oli vanhan veteraanin mieleen. Lainaus: ”Susitaival oli etevä ja hyvä komentaja. Sotilaat pitivät hänestä, mutta Susitaival oli huonoissa väleissä suurempien herrojen kanssa.”

Näin sanoi Edvin Ilola ja näin asia lopulta olikin, mutta liikekannallepanon ensi alkuun keskipohjalaiset reserviläiset, joiden keski-ikä oli jo kolmissakymmenissä, hätkähtivät, kun kuulivat everstiluutnantti Susitaipaleen olevan heidän komentajansa. ”Nyt se fasisti tulee ja tapattaa meidät kaikki”, kuului miesten keskuudessa kiertänyt puhe. Tämä muistettiin hyvin useammankin veteraanin puheessa, kun 1990-luvulla heitä väitöskirjaani varten haastattelin.

Mutta toisin kävi, niin kuin rykmentin viimeinen veteraanikin edellä todisti. 1930-luvun kiihkeässä poliittisessa elämässä sinimustia värejä tunnustanut ja Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustajanakin käväissyt Susitaival osoittautui tositilanteessa harkitsevaksi ja miehiään säästämään pyrkiväksi sotilasjohtajaksi. Rykmenttiin syntyi vahva yhteishenki.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Jalkaväkirykmentti 29:n tie vei Keski-Pohjanmaalta Pohjois-Karjalan kautta Laatokan Karjalaan. Keskipohjalaiset taistelivat kesällä 1941 Ilomäellä, Värtsilässä ja Hyrsylässä, osoittaen taitoa ja sitkeyttä. Erityisesti Hyrsylän valtaus oli merkittävä voitto, jossa rykmentti sai haltuunsa runsaasti sotasaalista.

Toinen rykmentin sotapolun kohokohdista oli Yläjoen taistelu, jossa se katkaisi strategisesti tärkeän rautatieyhteyden. Vihollinen yritti epätoivoisesti vallata sen takaisin, mutta keskipohjalaiset pitivät pintansa.

Lisäksi rykmentti osallistui alkusyksyllä –41 Neuvosto-Karjalan pääkaupungin Petroskoin eli Äänislinnan valtaukseen, joka oli yksi Suomen armeijan jatkosodassa saavuttamista merkittävimmistä voitoista. Rykmentin raskaimmat tappiot olivat Prääsän taisteluissa, joissa kaatui noin 80 miestä.

Tässä yhteydessä haluan erityisesti nostaa esiin kannuslaisen kersantti Jalmari Kolppasen, joka palkittiin ainoana JR 29:n miehenä Mannerheim-ristillä. Hänen urheutensa ja taitonsa käsikranaatin käyttäjänä on legendaarista.

JR 29:n tarina ei kuitenkaan ole pelkkää sankaruutta ja voittoja. Se on myös tarina ankarasta väsymyksestä, raskaista menetyksistä ja vaikeista päätöksistä. Rykmentissä nimittäin tapahtui hyökkäysvaiheen loppupuolella sotaväsymyksen takia joukkokieltäytymisiä, jotka kertovat sodan raskaasta taakasta.

Meidän on tärkeä muistaa nämä miehet ja heidän uhrinsa. He taistelivat kotiseutunsa ja isänmaansa puolesta, ja heidän perintönsä elää Keski-Pohjanmaalla edelleen. Kunnioittakaamme heidän muistoaan ja vaalikaamme rauhaa, jotta tällaisia uhrauksia ei enää koskaan tarvittaisi. Muistakaamme kaikkia niitä yli 400 sankarivainajaa, jotka antoivat henkensä JR 29:n riveissä isänmaan puolesta.

Vaikka JR 29 oli olemassa vain vajaan vuoden verran, siitä muodostui tiivis aseveliyhteisö. Sen veteraanit olivat itse asiassa perinnetyön pioneereita. Rykmentti sai oman lippunsa Kokkolan lotilta jo sodan aikana ja historiikkinsa yhtenä ensimmäisistä jatkosodan joukko-osastoista pian sodan jälkeen.

Lisäksi sen veteraanit järjestivät säännöllisesti asevelijuhlia. Ensimmäinen oli jo sotavuonna 1943 ja viimeinen 1997, molemmat Kalajoella. Paavo Susitaipaleen osalta viimeinen juhla oli Kokkolassa 1987. Tuolloin 91-vuotias ”Susi” osoitti arvostustaan entiselle rykmentilleen ottamalla sen lipun liepeen käteensä ja suutelemalla sitä. – Tavallaan tämän päivän asevelijuhla täällä Ylivieskan upeassa uudessa kirkossa on jatkumoa näille veteraanien järjestämille juhlille.

Osallistuin nuorena miehenä Susitaipaleen hautajaisiin Ruokolahdella vuonna 1994. Muutama veteraanikin oli lennätetty hautajaisiin Keski-Pohjanmaalta Puolustusvoimien toimesta. Vainajan toivomuksesta haudalla liehui JR 29:n lippu, jonka vaaleansinisellä pohjalla kullanvärisen seppeleen ympäröimä näätä astuu kolmen juovan – Perho-, Lesti- ja Kalajoen – ylitse.

Koska sotaveteraanityö on nyt siirtymässä perinnetyöksi, on meidän varmistettava, että tarina elää edelleen. Veteraaneista on tehty aikanaan matrikkeleita, ne ovat tärkeitä jälkipolville. On tehty joukko-osastohistoriikkejä, niilläkin on omat käyttäjänsä. On tehty sisältöä internettiin; sinne on esimerkiksi täytetty veteraanien sotapolkuja, sekin on merkityksellistä. Onpa JR 29:llä Kokkolassa oma muistopatsaansa, sellaista ei jokaisella joukko-osastolla olekaan. Sen laatassa lukee komeasti: ”Me lähdimme vapauttamme puolustamaan.”

Viimeisimpänä keskipohjalaisena perinnetyön aluevaltauksena on mainittava JR 29:stä tehty dokumenttielokuva ”On aika kertoa”, joka julkistetaan Kaustisella 27. huhtikuuta, siis tulevana kansallisena veteraanipäivänä. Sen puuhamiehinä ovat olleet lehdistöneuvos Pekka Kivelä ja näyttelijä Pauli Poranen. JR 29:n tarina on muistamisen arvoinen. Paavo Susitaipaleen sanoin: ”Se oli hyvä rykmentti, urhoollinen rykmentti.” Susitaipaleen mukaan siinä palvelleet reserviläiset olivat ”reiluja pohjalaisia poikia.”

Vapaus ei ole itsestäänselvyys, vaan sen puolesta on tarvittaessa taisteltava. Sen puolesta parhaillaan ukrainalaiset taistelevat jo neljättä vuotta – vapautensa, itsenäisyytensä ja kansallisen olemassaolonsa puolesta.

Suomi selviytyi toisesta maailmansodasta silvottuna ja runneltuna, mutta selviytyi sittenkin, vieläpä kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksensä säilyttäen. Maatamme ei miehitetty, mikä oli Euroopassa maailmansotaan osaa ottaneiden maiden osalta poikkeuksellista. Vahva tahto ja usko omaan asiaan oli valttia, kun Suomi torjui hyökkääjän.

Selviytymisestä kiitämme sotiemme veteraaneja, lottia, sotilaspoikia ja pikkulottia, kotirintamaa ja koko sotasukupolvea toivoen samalla Ukrainan kansakunnalle suotuisaa kohtaloa ja oikeudenmukaista sekä kestävää rauhaa.

Näin kertoi kuulijoille juhlapuheessaan Kannuksen kaupunginjohtaja Jussi Niinistö.