Kotikadulla
Sydän jännityksestä pamppaillen näppäilen muonituslotta Svea Roeringin (o.s. Westerholm) puhelinnumeron ja kuuntelen hälytysääntä. Vaikka olen jo viidenkymmenen, on Bärosundin saaressa Länsi-Uusimaalla elokuussa 1921 syntynyt Svea kunnioitettavasti kaksi kertaa vanhempi. Puhelimeen vastaa virkeä ja ystävällinen ääni.
Isäni 1940-luvun syntymäkoti oli Helsingin Etu-Töölössä sijainneessa Maanviljelijäin maitokeskuksessa Kampin Narinkkatorin vieressä. Maitokeskus käsitti melkein koko korttelin Arkadiankadun, Olavinkadun ja Salomonkadun rajaamina ja kätki suojiinsa mm. meijerin, leipomon, konttorin sekä asuntoja. Kuuntelin lapsena silmät pyöreinä elämäntyönsä leipurina tehneen isänisäni sota-ajan muistelmia hänen kertoessaan kotitaloon osuneesta palopommista, sen seurauksena pahoin vaurioituneesta porraskäytävästä ja kädestä, joka näkyi romahtaneista rakenteista. Uhri oli tuttu. Vasta aikuisena ymmärsin mistä oli kyse.
Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä marraskuun 30. päivänä 1939 kolmen pommikonelaivueen aalloissa. Muun muassa linja-autoaseman vieressä sijainneeseen Maitokeskuksen taloon osui. Räjähtäneitä rakenteita lensi kadulle ja autoja oli ilmiliekeissä. Talvisodan ensimmäisen päivän pommituksissa kuoli 91 helsinkiläistä.
Ilmapommituksen tuhoja Helsingissä 30.11.1939. Maanviljelijäin maitokeskus. SA-kuva.
18-vuotias Svea Westerholm asui samaan aikaan siskonsa ja veljensä kanssa Dagmarinkadulla, muutaman korttelin päässä Maitokeskuksesta. Bärosundin saaresta 14-vuotiaana Helsinkiin Privata svenska flickskolaniin opintietään jatkamaan muuttanut, ja sittemmin työnteon radiolupakonttorissa aloittanut Svea kuuli marraskuun viimeisen päivän aamuna radiosta, että sota oli syttynyt.
– Tuntui epätodelliselta kuulla että vihollinen on hyökännyt, hän kertaa traagisen aamun tunnelmia ja jatkaa naurahtaen:
– Kävelimme siskoni kanssa keskellä Mannerheimintietä raitiovaunukiskoja pitkin kohti Kasarmitoria, jossa siskoni työskenteli. Minun työpaikkani oli Ritaritalossa. Me viattomat tytöt ajattelimme, etteivät mahdollisista pommeista sinkoavat sirpaleet sinne saakka osu.
Kohtalokkaiden pommien osuessa Maitokeskuksen taloon oli Svea Westerholm paraikaa asioimassa parin sadan metrin päässä Postitalossa. Ilmahälytyksen kuultuaan hän juoksi talon pommisuojaan.
– Olivat ne erikoisia aikoja. Mutta nuorena on niin joustava, että mukautuu nopeasti uusiin oloihin, Svea Roering kertoo liki 81 vuotta myöhemmin.
Kodin arvot elämäneväinä
Talvisodan sytyttyä Svea liittyi Lotta Sväd –järjestöön. Hän toimi epävirallisena lottana Bärösundin puhelinkeskuksessa puhelinsensuurissa.
– Äitini Ellen oli Bärosundin Lotta Svärd –paikallisjärjestön puheenjohtaja. Arvot tulivat jo kotikasvatuksessa. Jokaisen suomalaisen suoritus oli tärkeä, kaikkia tarvittiin maanpuolustuksessa ja maata palvelemassa.
Osallistuminen oli itsestään selvää. Svea toimi myös ilmavalvontatehtävissä. Fagervikissä oli IV torni, josta ilmoitettiin Tammisaareen lentokonehavainnoista. Svea osallistui vuonna 1940 Lotta Svärd –järjestön muonituskurssille ja antoi lottalupauksensa juuri ennen jatkosodan syttymistä 1941.
– Minun oli tarkoitus työskennellä tiskaajana Joosepiksi kutsutussa sairasjuna J9:ssä kaksi viikkoa syksyllä 1941, mutta kun esimiehet huomasivat, että olin kova tekemään töitä, komennus venyi kolmevuotiseksi.
Junassa oli 50-henkinen miehistö ja kyytiin mahtui 300 henkeä. Muonituslotta Svea Westerholmin tehtävänä oli huolehtia tiskeistä. Niitä tuli joka aterialla 13 laatikon verran. Edellisen ruokailun päätyttyä muonituslotat valmistelivat jo seuraavaa.
– Keittoastiat olivat valtavia. Kauhakin oli minun mittaiseni, kertoo Svea hyväntuulisesti.
Muonituslottia sairasjunassa. SA-kuva.
Työkomennukset olivat pitkiä ja lomaa sai harvoin. Silloin Svea pääsi viikoksi Etelä-Suomeen kotiseudulle.
– Olihan sitä työtä paljon, mutta nuorena jaksaa! Olin saariston tyttönä soutanut osan koulumatkaani saaresta toiseen ja koulun jälkeen hain maatilalta tarvikkeita. Fyysistä työtä raikkaassa ilmassa. Ja sujuihan se jatkosota siellä junassa, tiskaten. Meillä oli hyvä henki.
Sairasjuna J9:n muonituslottia merkityksellisillä keskiviikkokahveilla – kahvi oli kortilla. Parikymppinen Svea Westerholm kuvassa oikealla.
Vaikka sairasjuna J9 suoritti raskasta velvollisuutta kuljettaessaan haavoittuneita läntisen Suomen sairaaloihin mahdollisimman kauas rintamasta, löysi elämä tiensä myös Jooseppiin. Junan lämmittäjänä työskenteli muuan Woipa Roering.
– Meillä oli kyllä hyvä avioliitto, vaikka ensin meillä ei ollut edes yhteistä kieltä, nauraa Svea Roering.
– Mieheni oli täysin suomenkielinen ja minä taas Bärosundin tyttönä täysin ruotsinkielinen. Mutta siitä se sitten lähti. Meidän lapsistammekin tuli kaksikielisiä.
Svea ja Woipa kihlautuivat vuonna 1943 ja häitä vietettiin 1945. Esikoinen syntyi 1946 ja kaksoset 1953. Sodan jälkeen Woipa jatkoi työskentelyä junankuljettajana, Svea pääsi Posti- ja lennätinlaitokseen, jossa hän teki koko työuransa eläkkeelle jäämiseensä saakka.
– Yhteinen elämämme mieheni kanssa kesti 56 vuotta. Olen elänyt sisältörikkaan elämän ja olen syvästi kiitollinen siitä, summaa Svea Roering koko elämänmittaista, värikylläistä matkaansa.
Yhtenä osoituksena siitä on Svea Roeringin kunnioitusta herättävä kunniamerkkien rivistö: hänelle on myönnetty talvisodan ja jatkosodan mitalien lisäksi Päämajan Risti, 2. luokan Vapaudenmitali ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitali.
Sairaankuljetusjunan keittiö ja sen lottia. 1941. SA-kuva.
Missä kuljimme kerran
Ylitän Helsingin Mannerheimintien marraskuun 2020 aamuna Kiasman edessä olevaa suojatietä pitkin. Aurinko näyttäytyy syysmyrskyisen yön jälkeen ja korostaa nykytaiteenmuseon vieressä seisovan Postitalon keltaista väriä. Kenties nuori Svea kiirehti juuri tästä kotiin pommisuojasta päästyään marraskuussa 1939.
Nykyään Svea Roering asuu Helsingissä ruotsinkielisessä seniorikodissa omassa kaksiossaan. Hän käy päivittäin kävelyillä ja osallistuu seniorikodin aktiviteetteihin, kun kaipaa seuraa.
– Ja käyväthän nämä minun lapseni täällä kyläilemässä. Vaikka eivät he enää lapsia ole, 70-vuotiaita jo, hän kertoo hymy äänessään.
Svea Roering on toiminut aktiivisesti Helsingin ruotsinkielisten veteraanien yhdistyksessä.
– Tapaamme edelleenkin, vaikka meitä ei ole enää monta jäljellä. Jos hyvin käy, ensi vuoden elokuun 7. päivänä vietän 100-vuotissyntymäpäivääni. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, nauraa Svea Roering iloisesti ja jatkaa:
– Minulla on hyvät saaristolaisgeenit. Kaksi sukulaisistani on elänyt yli satavuotiaaksi. Suhtaudun asioihin huumorilla. Se on tärkeää elämässä ja kantaa vaikeampienkin aikojen yli. Muistakaa tekin se, hän sanoo ystävällisesti.
Kävelen vanhaa kotikatuani Arkadiankatua pitkin ja mietin heitä, jotka kulkivat tässä ennen minua. Selim A. Lindqvistin suunnittelema Maitokeskuksen talo purettiin 1973 ja paikalla on toimistotalo. Isäni ja isovanhempieni viimeinen osoite on Hietaniemen hautausmaalla, vain kilometrin päässä isän syntymäkodista.
”Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut, jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme.”
Kjell Westö Missä kuljimme kerran (Otava, 2006)
Susanna, 50
Kolmen sodan lotta
Alli Korvan kokemuksissa olisi aineksia elokuvaan. Kaikkea murhetta ja tuskaa on tullut elämässä eteen, mutta niistäkin on eletty eteenpäin. Kolmen sodan lotta Alli Korva täyttää 97. Tärkeintä elämässä ovat rauha ja rakkaus.
Suru jäi lapsen mieleen
Alli Korva (o.s. Torvinen) syntyi Rovaniemen Ounasjoen kylässä vuonna 1922. Isä oli rakentanut hirsitalon omalle synnyinseudulleen, ja Alli syntyi uuteen taloon ensimmäisenä elävänä lapsena.
Aili Korva (vas.) lotta-ystävänsä, Elsa Uurtamon kanssa Ounasjoella elokuussa 1941.
–Meitä oli yhteensä viisi sisarusta, mutta yksi sisar oli kuollut vauvana. En ollut silloin vielä syntynyt. Äiti ei koskaan puhunut siitä enempää, kuulin vaan siitä lapsena.
Yksi veljeni kuoli myös. Se suru jäi lapsen mieleen. Kun me kuljimme aina kouluun Ounasjoen poikki, niin vene oli kaatunut ja veli hukkui. Äiti kulki pitkään rannalla ja itki.
Paljon oli murheita, mutta onneksi myös paljon työtä. Pienviljelijätalossa nähtiin lapsesta asti, että työtä tehdään ja kaikilla lapsillakin oli omat tehtävät.
Lapset kitkeämässä. 1941.
Alli kuului myös pikkulottiin.
– Pikkulotat oli mukava kerho, koska ei meillä maalla muita huvitilaisuuksia ollut.
Sodan alkaessa lotan saappaisiin
Kun talvisota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä 1939 – Allin 17-vuotissyntymäpäivän aattona – Alli siirtyi pikkulotista Lottiin ja totiseen työhön.
– Muistan, että ensin alkoi Kemijärven evakuointi, ja sitten nuoret miehet joutuivat tositoimiin.
Meidät lotat komennettiin heti apuun. Majoitumme evakuoituihin taloihin ja mökkeihin. Elimme kaikki, sotilaat ja lotat, samoissa tiloissa. Ei meillä ollut omia huoneita.
Lotat talouspuuhissa. Kemijärvi 1940.
Päivät menivät siinä, että laitettiin sotilaille ruokaa ja keitettiin lämmintä juotavaa. Piisi oli päällä koko ajan ja leivinuunissa leivottiin. Ulkona oli kova pakkanen. Touhujen lomassa kuuntelimme radiota, tai mitä sieltä nyt kuului, kun Moskovan Tiltu häiritsi.
– Kerrottiin, että Stalin oli järjestänyt 18 000 miestä rajan pintaan hyökkäysasemiin ja sanonut, että ”eivät suomalaiset pysty taistelemaan vastaan. Sen kun marssitte rajan yli”. Suomalaisia oli vajaa tuhat.
Sotapojat kertoivat, että kuulivat venäläisten rempseää torvisoittoa. Sitä kaikki ihmettelivät.
Kotitilan elämää sota-aikana
– Meidän kotitaloon tuli myös evakoita asumaan. Evakkoperheellä oli kaksi poikaa rintamalla. Toinen poika pääsi kotiin lomalle kolmeksi vuorokaudeksi. Hän oli iloinen poika, ja minä ihastuin häneen salaa.
Kun poika lähti takaisin rintamalle, hän kuiskasi minulle, että kirjoitellaan kirjeitä toisillemme.
Alli odotti kirjettä, jota ei kuulunut, ja ajatteli pojan jo unohtaneen hänet. Sitten tuli kirje, jossa kerrottiin pojan kaatuneen. Se oli kova isku talossa, pojan vanhemmille ja myös isäntäperheelle. Alli itki ihastuksensa kuolemaa.
Partio Kemijärvi. Tammikuu 1940.
Allin isä oli lähes 60-vuotias, joten tätä ei otettu talvi- ja jatkosodassa rintamalle.
– Isä auttoi kotirintamanaisia. Kyllä naisilla oli silloin kohtuuttoman paljon työtä. He ovat paljon tehneet Suomen hyväksi, että ollaan ruokaa saatu.
Rauhan jälkeen tyhjyys
Kun talvisota päättyi, ehdot olivat järkyttävät. Liput laskettiin puolitankoon.
– Talvisodan jälkeen oli jotenkin tyhjä olo, Alli muistelee ääni väristen.
Tyhjyys kuitenkin täyttyi, kun välirauhan aikana valmistauduttiin uuteen sotaan. Lotat komennettiin lisäkoulutukseen.
– Koulutusta piti joku kapteeni. Meitä oli ainakin 50 lottaa, ja koulutus kesti kolme viikkoa. Sinä aikana meille opetettiin morsetus ja ilmavalvonta. Ja piti osata kiikkua puhelinpylväässä tähystämässä!
Sota alkoi taas
– Kun lähdettiin pirua vastaan, piti ottaa perkele mukaan, niin kuin Lasse Lehtinen on kirjoittanut. Kahdesta pahasta piti valita. Ja kun venäläisille ei enää suostuttu alistumaan suomalaiset liittyivät saksalaisten mukaan ottamaan Karjalaa takaisin.
Jatkosodassa Allin veli haavoittui. Alli puolestaan jatkoi lottana toimimista, ja hankittu ilmavalvontavalmius tuli nyt testatuksi tositoimissa.
Lotat ilmavalvontatornissa. 1942.
– Palovartijan torniin tehtiin ilmavalvontapaikka. Olin naapurin tytön kanssa parina, ja mukana oli yksi mies aseen kanssa. Vuoro oli kahdeksan tuntia kerrallaan. Meillä oli kaava ja koodi, jolla ilmoitettiin lentokoneista Rovaniemen IVAKiin.
Sotien armoton loppunäytös.
Kun sota jatkui vielä Lapissa, Alli vei äitinsä ja siskonsa juna-asemalle, josta heidät vietiin Ruotsiin evakkoon. Itse hän lähti viimeisellä junalla.
Ounaskosken suuri rautatiesilta on räjäytetty Rovaniemi 1944.
Saksalaisilla oli aseet, ja he tarkastivat junan. Jokaisen sillan, jonka ylitimme, saksalaiset räjäyttivät takana. Kaikki sillat poltettiin.
Saksalaiset ovat suorittaneet Rovaniemen kauppalan täydellisen hävityksen 1944.
Kotikonnut ja hävitetty Rovaniemi – kaikki oli raunioina. Myös lottakokemus päättyi lohduttomiin ja ristiriitaisiin tunnelmiin.
Ratapihalla virui useita rikottuja vetureita. Rovaniemi 1944.
– Olin ollut lottana talvisodan ensimmäisestä päivästä lähtien, ja kun sota loppui, kuulin radiosta vain, että ”lottajärjestö on lopetettava, koska se on fasistinen järjestö ja ollut koko Suomen sotaväen selkäranka”. Oli tyrmistyttävää, että lottia pidettiin niin vaarallisina. Sodan aikana meidän kaikkien apua tarvittiin.
Kiitos, kolmen sodan lotta
Työtä Allilla on siis riittänyt lapsesta alkaen. Lottatyön jälkeen Alli aloitti kansakoulun opettajana, palasi evakosta Rovaniemelle ja teki siellä elämäntyönsä Rantavitikan koulun rehtorina.
Sotiemme naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.
Laura Pennanen
Kotikadulla
Sydän jännityksestä pamppaillen näppäilen muonituslotta Svea Roeringin (o.s. Westerholm) puhelinnumeron ja kuuntelen hälytysääntä. Vaikka olen jo viidenkymmenen, on Bärosundin saaressa Länsi-Uusimaalla elokuussa 1921 syntynyt Svea kunnioitettavasti kaksi kertaa vanhempi. Puhelimeen vastaa virkeä ja ystävällinen ääni.
Isäni 1940-luvun syntymäkoti oli Helsingin Etu-Töölössä sijainneessa Maanviljelijäin maitokeskuksessa Kampin Narinkkatorin vieressä. Maitokeskus käsitti melkein koko korttelin Arkadiankadun, Olavinkadun ja Salomonkadun rajaamina ja kätki suojiinsa mm. meijerin, leipomon, konttorin sekä asuntoja. Kuuntelin lapsena silmät pyöreinä elämäntyönsä leipurina tehneen isänisäni sota-ajan muistelmia hänen kertoessaan kotitaloon osuneesta palopommista, sen seurauksena pahoin vaurioituneesta porraskäytävästä ja kädestä, joka näkyi romahtaneista rakenteista. Uhri oli tuttu. Vasta aikuisena ymmärsin mistä oli kyse.
Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä marraskuun 30. päivänä 1939 kolmen pommikonelaivueen aalloissa. Muun muassa linja-autoaseman vieressä sijainneeseen Maitokeskuksen taloon osui. Räjähtäneitä rakenteita lensi kadulle ja autoja oli ilmiliekeissä. Talvisodan ensimmäisen päivän pommituksissa kuoli 91 helsinkiläistä.
Ilmapommituksen tuhoja Helsingissä 30.11.1939. Maanviljelijäin maitokeskus. SA-kuva.
18-vuotias Svea Westerholm asui samaan aikaan siskonsa ja veljensä kanssa Dagmarinkadulla, muutaman korttelin päässä Maitokeskuksesta. Bärosundin saaresta 14-vuotiaana Helsinkiin Privata svenska flickskolaniin opintietään jatkamaan muuttanut, ja sittemmin työnteon radiolupakonttorissa aloittanut Svea kuuli marraskuun viimeisen päivän aamuna radiosta, että sota oli syttynyt.
– Tuntui epätodelliselta kuulla että vihollinen on hyökännyt, hän kertaa traagisen aamun tunnelmia ja jatkaa naurahtaen:
– Kävelimme siskoni kanssa keskellä Mannerheimintietä raitiovaunukiskoja pitkin kohti Kasarmitoria, jossa siskoni työskenteli. Minun työpaikkani oli Ritaritalossa. Me viattomat tytöt ajattelimme, etteivät mahdollisista pommeista sinkoavat sirpaleet sinne saakka osu.
Kohtalokkaiden pommien osuessa Maitokeskuksen taloon oli Svea Westerholm paraikaa asioimassa parin sadan metrin päässä Postitalossa. Ilmahälytyksen kuultuaan hän juoksi talon pommisuojaan.
– Olivat ne erikoisia aikoja. Mutta nuorena on niin joustava, että mukautuu nopeasti uusiin oloihin, Svea Roering kertoo liki 81 vuotta myöhemmin.
Kodin arvot elämäneväinä
Talvisodan sytyttyä Svea liittyi Lotta Sväd –järjestöön. Hän toimi epävirallisena lottana Bärösundin puhelinkeskuksessa puhelinsensuurissa.
– Äitini Ellen oli Bärosundin Lotta Svärd –paikallisjärjestön puheenjohtaja. Arvot tulivat jo kotikasvatuksessa. Jokaisen suomalaisen suoritus oli tärkeä, kaikkia tarvittiin maanpuolustuksessa ja maata palvelemassa.
Osallistuminen oli itsestään selvää. Svea toimi myös ilmavalvontatehtävissä. Fagervikissä oli IV torni, josta ilmoitettiin Tammisaareen lentokonehavainnoista. Svea osallistui vuonna 1940 Lotta Svärd –järjestön muonituskurssille ja antoi lottalupauksensa juuri ennen jatkosodan syttymistä 1941.
– Minun oli tarkoitus työskennellä tiskaajana Joosepiksi kutsutussa sairasjuna J9:ssä kaksi viikkoa syksyllä 1941, mutta kun esimiehet huomasivat, että olin kova tekemään töitä, komennus venyi kolmevuotiseksi.
Junassa oli 50-henkinen miehistö ja kyytiin mahtui 300 henkeä. Muonituslotta Svea Westerholmin tehtävänä oli huolehtia tiskeistä. Niitä tuli joka aterialla 13 laatikon verran. Edellisen ruokailun päätyttyä muonituslotat valmistelivat jo seuraavaa.
– Keittoastiat olivat valtavia. Kauhakin oli minun mittaiseni, kertoo Svea hyväntuulisesti.
Muonituslottia sairasjunassa. SA-kuva.
Työkomennukset olivat pitkiä ja lomaa sai harvoin. Silloin Svea pääsi viikoksi Etelä-Suomeen kotiseudulle.
– Olihan sitä työtä paljon, mutta nuorena jaksaa! Olin saariston tyttönä soutanut osan koulumatkaani saaresta toiseen ja koulun jälkeen hain maatilalta tarvikkeita. Fyysistä työtä raikkaassa ilmassa. Ja sujuihan se jatkosota siellä junassa, tiskaten. Meillä oli hyvä henki.
Sairasjuna J9:n muonituslottia merkityksellisillä keskiviikkokahveilla – kahvi oli kortilla. Parikymppinen Svea Westerholm kuvassa oikealla.
Vaikka sairasjuna J9 suoritti raskasta velvollisuutta kuljettaessaan haavoittuneita läntisen Suomen sairaaloihin mahdollisimman kauas rintamasta, löysi elämä tiensä myös Jooseppiin. Junan lämmittäjänä työskenteli muuan Woipa Roering.
– Meillä oli kyllä hyvä avioliitto, vaikka ensin meillä ei ollut edes yhteistä kieltä, nauraa Svea Roering.
– Mieheni oli täysin suomenkielinen ja minä taas Bärosundin tyttönä täysin ruotsinkielinen. Mutta siitä se sitten lähti. Meidän lapsistammekin tuli kaksikielisiä.
Svea ja Woipa kihlautuivat vuonna 1943 ja häitä vietettiin 1945. Esikoinen syntyi 1946 ja kaksoset 1953. Sodan jälkeen Woipa jatkoi työskentelyä junankuljettajana, Svea pääsi Posti- ja lennätinlaitokseen, jossa hän teki koko työuransa eläkkeelle jäämiseensä saakka.
– Yhteinen elämämme mieheni kanssa kesti 56 vuotta. Olen elänyt sisältörikkaan elämän ja olen syvästi kiitollinen siitä, summaa Svea Roering koko elämänmittaista, värikylläistä matkaansa.
Yhtenä osoituksena siitä on Svea Roeringin kunnioitusta herättävä kunniamerkkien rivistö: hänelle on myönnetty talvisodan ja jatkosodan mitalien lisäksi Päämajan Risti, 2. luokan Vapaudenmitali ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitali.
Sairaankuljetusjunan keittiö ja sen lottia. 1941. SA-kuva.
Missä kuljimme kerran
Ylitän Helsingin Mannerheimintien marraskuun 2020 aamuna Kiasman edessä olevaa suojatietä pitkin. Aurinko näyttäytyy syysmyrskyisen yön jälkeen ja korostaa nykytaiteenmuseon vieressä seisovan Postitalon keltaista väriä. Kenties nuori Svea kiirehti juuri tästä kotiin pommisuojasta päästyään marraskuussa 1939.
Nykyään Svea Roering asuu Helsingissä ruotsinkielisessä seniorikodissa omassa kaksiossaan. Hän käy päivittäin kävelyillä ja osallistuu seniorikodin aktiviteetteihin, kun kaipaa seuraa.
– Ja käyväthän nämä minun lapseni täällä kyläilemässä. Vaikka eivät he enää lapsia ole, 70-vuotiaita jo, hän kertoo hymy äänessään.
Svea Roering on toiminut aktiivisesti Helsingin ruotsinkielisten veteraanien yhdistyksessä.
– Tapaamme edelleenkin, vaikka meitä ei ole enää monta jäljellä. Jos hyvin käy, ensi vuoden elokuun 7. päivänä vietän 100-vuotissyntymäpäivääni. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, nauraa Svea Roering iloisesti ja jatkaa:
– Minulla on hyvät saaristolaisgeenit. Kaksi sukulaisistani on elänyt yli satavuotiaaksi. Suhtaudun asioihin huumorilla. Se on tärkeää elämässä ja kantaa vaikeampienkin aikojen yli. Muistakaa tekin se, hän sanoo ystävällisesti.
Kävelen vanhaa kotikatuani Arkadiankatua pitkin ja mietin heitä, jotka kulkivat tässä ennen minua. Selim A. Lindqvistin suunnittelema Maitokeskuksen talo purettiin 1973 ja paikalla on toimistotalo. Isäni ja isovanhempieni viimeinen osoite on Hietaniemen hautausmaalla, vain kilometrin päässä isän syntymäkodista.
”Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut, jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme.”
Kjell Westö Missä kuljimme kerran (Otava, 2006)
Susanna, 50
Kolmen sodan lotta
Alli Korvan kokemuksissa olisi aineksia elokuvaan. Kaikkea murhetta ja tuskaa on tullut elämässä eteen, mutta niistäkin on eletty eteenpäin. Kolmen sodan lotta Alli Korva täyttää 97. Tärkeintä elämässä ovat rauha ja rakkaus.
Suru jäi lapsen mieleen
Alli Korva (o.s. Torvinen) syntyi Rovaniemen Ounasjoen kylässä vuonna 1922. Isä oli rakentanut hirsitalon omalle synnyinseudulleen, ja Alli syntyi uuteen taloon ensimmäisenä elävänä lapsena.
Aili Korva (vas.) lotta-ystävänsä, Elsa Uurtamon kanssa Ounasjoella elokuussa 1941.
–Meitä oli yhteensä viisi sisarusta, mutta yksi sisar oli kuollut vauvana. En ollut silloin vielä syntynyt. Äiti ei koskaan puhunut siitä enempää, kuulin vaan siitä lapsena.
Yksi veljeni kuoli myös. Se suru jäi lapsen mieleen. Kun me kuljimme aina kouluun Ounasjoen poikki, niin vene oli kaatunut ja veli hukkui. Äiti kulki pitkään rannalla ja itki.
Paljon oli murheita, mutta onneksi myös paljon työtä. Pienviljelijätalossa nähtiin lapsesta asti, että työtä tehdään ja kaikilla lapsillakin oli omat tehtävät.
Lapset kitkeämässä. 1941.
Alli kuului myös pikkulottiin.
– Pikkulotat oli mukava kerho, koska ei meillä maalla muita huvitilaisuuksia ollut.
Sodan alkaessa lotan saappaisiin
Kun talvisota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä 1939 – Allin 17-vuotissyntymäpäivän aattona – Alli siirtyi pikkulotista Lottiin ja totiseen työhön.
– Muistan, että ensin alkoi Kemijärven evakuointi, ja sitten nuoret miehet joutuivat tositoimiin.
Meidät lotat komennettiin heti apuun. Majoitumme evakuoituihin taloihin ja mökkeihin. Elimme kaikki, sotilaat ja lotat, samoissa tiloissa. Ei meillä ollut omia huoneita.
Lotat talouspuuhissa. Kemijärvi 1940.
Päivät menivät siinä, että laitettiin sotilaille ruokaa ja keitettiin lämmintä juotavaa. Piisi oli päällä koko ajan ja leivinuunissa leivottiin. Ulkona oli kova pakkanen. Touhujen lomassa kuuntelimme radiota, tai mitä sieltä nyt kuului, kun Moskovan Tiltu häiritsi.
– Kerrottiin, että Stalin oli järjestänyt 18 000 miestä rajan pintaan hyökkäysasemiin ja sanonut, että ”eivät suomalaiset pysty taistelemaan vastaan. Sen kun marssitte rajan yli”. Suomalaisia oli vajaa tuhat.
Sotapojat kertoivat, että kuulivat venäläisten rempseää torvisoittoa. Sitä kaikki ihmettelivät.
Kotitilan elämää sota-aikana
– Meidän kotitaloon tuli myös evakoita asumaan. Evakkoperheellä oli kaksi poikaa rintamalla. Toinen poika pääsi kotiin lomalle kolmeksi vuorokaudeksi. Hän oli iloinen poika, ja minä ihastuin häneen salaa.
Kun poika lähti takaisin rintamalle, hän kuiskasi minulle, että kirjoitellaan kirjeitä toisillemme.
Alli odotti kirjettä, jota ei kuulunut, ja ajatteli pojan jo unohtaneen hänet. Sitten tuli kirje, jossa kerrottiin pojan kaatuneen. Se oli kova isku talossa, pojan vanhemmille ja myös isäntäperheelle. Alli itki ihastuksensa kuolemaa.
Partio Kemijärvi. Tammikuu 1940.
Allin isä oli lähes 60-vuotias, joten tätä ei otettu talvi- ja jatkosodassa rintamalle.
– Isä auttoi kotirintamanaisia. Kyllä naisilla oli silloin kohtuuttoman paljon työtä. He ovat paljon tehneet Suomen hyväksi, että ollaan ruokaa saatu.
Rauhan jälkeen tyhjyys
Kun talvisota päättyi, ehdot olivat järkyttävät. Liput laskettiin puolitankoon.
– Talvisodan jälkeen oli jotenkin tyhjä olo, Alli muistelee ääni väristen.
Tyhjyys kuitenkin täyttyi, kun välirauhan aikana valmistauduttiin uuteen sotaan. Lotat komennettiin lisäkoulutukseen.
– Koulutusta piti joku kapteeni. Meitä oli ainakin 50 lottaa, ja koulutus kesti kolme viikkoa. Sinä aikana meille opetettiin morsetus ja ilmavalvonta. Ja piti osata kiikkua puhelinpylväässä tähystämässä!
Sota alkoi taas
– Kun lähdettiin pirua vastaan, piti ottaa perkele mukaan, niin kuin Lasse Lehtinen on kirjoittanut. Kahdesta pahasta piti valita. Ja kun venäläisille ei enää suostuttu alistumaan suomalaiset liittyivät saksalaisten mukaan ottamaan Karjalaa takaisin.
Jatkosodassa Allin veli haavoittui. Alli puolestaan jatkoi lottana toimimista, ja hankittu ilmavalvontavalmius tuli nyt testatuksi tositoimissa.
Lotat ilmavalvontatornissa. 1942.
– Palovartijan torniin tehtiin ilmavalvontapaikka. Olin naapurin tytön kanssa parina, ja mukana oli yksi mies aseen kanssa. Vuoro oli kahdeksan tuntia kerrallaan. Meillä oli kaava ja koodi, jolla ilmoitettiin lentokoneista Rovaniemen IVAKiin.
Sotien armoton loppunäytös.
Kun sota jatkui vielä Lapissa, Alli vei äitinsä ja siskonsa juna-asemalle, josta heidät vietiin Ruotsiin evakkoon. Itse hän lähti viimeisellä junalla.
Ounaskosken suuri rautatiesilta on räjäytetty Rovaniemi 1944.
Saksalaisilla oli aseet, ja he tarkastivat junan. Jokaisen sillan, jonka ylitimme, saksalaiset räjäyttivät takana. Kaikki sillat poltettiin.
Saksalaiset ovat suorittaneet Rovaniemen kauppalan täydellisen hävityksen 1944.
Kotikonnut ja hävitetty Rovaniemi – kaikki oli raunioina. Myös lottakokemus päättyi lohduttomiin ja ristiriitaisiin tunnelmiin.
Ratapihalla virui useita rikottuja vetureita. Rovaniemi 1944.
– Olin ollut lottana talvisodan ensimmäisestä päivästä lähtien, ja kun sota loppui, kuulin radiosta vain, että ”lottajärjestö on lopetettava, koska se on fasistinen järjestö ja ollut koko Suomen sotaväen selkäranka”. Oli tyrmistyttävää, että lottia pidettiin niin vaarallisina. Sodan aikana meidän kaikkien apua tarvittiin.
Kiitos, kolmen sodan lotta
Työtä Allilla on siis riittänyt lapsesta alkaen. Lottatyön jälkeen Alli aloitti kansakoulun opettajana, palasi evakosta Rovaniemelle ja teki siellä elämäntyönsä Rantavitikan koulun rehtorina.
Sotiemme naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.
Laura Pennanen
