Polvijärven 150-vuotinen historia -luentosarjan aiheena on to 26.3. klo: 18.30-20.00 Talvi- ja jatkosodan ylimääräiset kertausharjoitukset Polvijärvellä.
Vallius Erik Toivo s. 26.4.1907. Syntymäpaikka Polvijärven pitäjä. Kirkonkirjoissa Polvijärvi, Uskontunnustus lut. Isän nimi Erik, maanviljelijä ( kuollut ) Lähin omainen: Lydia Vallius Polvijärvi. Naimaton. Siviiliammatti: Kansak. opettaja.. Koulusivistys: Seminaari. Äidinkieli: Suomi. Vieraitten kielien taito: Ei. Rangaistukset ennen palvelukseen astumista: Ei. Aika jonka kuulunut sk:aan: 1.2- 10.4.30 Polvijärven Sk:aan. Henkilökuvaus: Pituus: 165 cm. Paino 66,5 kg. Silmien väri: Sininen. Erik. tuntomerkit: Vas. käden ranteessa ja pienessä sormessa arpi. Kutsutanumero 128/61/26 Sk. Tarkastuksen tulos ja kutsuntalautakunnan päätös. Määrätty astumaan vak. palvelukseen 11.4.1930. Joukko-os. johon määrätty: RT 3.. Saapunut 11.4.1930, ja määrätty: II / RT3. Sotilasvala 11.5.1930. Rangaistukset palvelusaikana: Ei ole rangaistu. Arvostelu: Täsmällisyys Hyvä. Ahkeruus: Hyvä. Huomiokyky: Hyvä. Sot. kehitys: Tyydyttävä. Käytös: Kiitettävä. Palveluksen laatu: Korpr. kurssilla ajalla 1.9 – 17.11.30. RUK: 21.11.30 -22.5.31. Palvelus vakinaisessa sotaväessä. Joukko-osasto RT 3 Aika 1930-1931. Toimi: Asevelv. Lomalla 20 vrk ajalla 23.6. – 13.7. 30. ja 7 Vrk. 29.5. – 5.6.31. Sotilaskoulutus: RUK 1930-31 ( M. S.K:ssa) I jatkokoulutus kauden kypsyyskurssi ja siirto II jatkokoulutus ryhmään. Pk:n Piirijs. Pvk. N:o 6/37. Erikoiskoulutus: Res. upseeri. Siirretty reserviin: 25.7.1931 TPr. 50 Vakinainen asuinpaikka ja osoite vapauttamisen jälkeen: Polvijärvi, Horsma-aho. Palvelus sk. järjestössä reserviin kuuluvana 1930 Polvijärven sk:ssa ja kuuluu edelleen. Paikallis- esikunnan jäsen.
Päällystökortin tiedot:
Sotilasarvo: Luutnantti. Kirkonkirjoissa. Koulusivistys: Seminaari. 5 lk. lys. Siviilitoimi: Kansak. opettaja. Kielitaito: Suomi, täydellinen.Ylennykset: Res. vänrikki. 25.7.31 Pvk:n N:o T.Pr 50 Res. luutnantti 4.4.1940. Pvk:n no Ylip. 43. Kunniamerkit: VR 4 6.6.40. Yp: pvk N:o 75 VR 3 4.10.41. Vapautetty vak, palv. 25.7.31 TPr 50. Lähteet: Kantakortit.
Toiminta suojeluskunnassa:
Suojeluskunnan johdossa oli paikallispäällikkö apunaan neli-jäseninen paikallis esikunta. Alkuvuoden 1939 sk.n paikallispäällikkönä toimi reservin luutnantti Olli Luhas, joka oli myös Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin X alueen aluepäällikkö. Suojeluskunnan vuosikokous valitsi tammikuun lopussa uudeksi paikallis-päälliköksi ylik. Kaarlo Hyttisen, mutta tämän joutuessa muiden reserviläisten mukana ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuun alussa valittiin hänen tilalleen piirimies, kersantti Eino Tuomi. Paikallisesikunnan jäseninä olivat kansakoulun opettaja, reservin vänrikki Toivo Vallius, kersantti Asser Forsberg ja korpraali Uuno Hirvonen. Suojeluskunnan urheiluneuvojana toimi vuonna 1939 reservin vänrikki Toivo Vallius.
Opettajana
Yksi sodista välillisesti aiheutunut muutos oli koulujen toiminnan keskeytyminen useaan otteeseen. Eräs kouluista , jotka kärsivät opettajapulasta oli Horsmanahon kansakoulu. Koulun johtajaopettaja, reservin luutnantti Toivo Vallius komennettiin sotapalvelukseen, ensin talvisotaan ja myöhemmin myös jatkosotaan. Vallius kotiutettiin sodasta joksikin aikaa, ilmeisesti ikänsä ja ammattinsa vuoksi, mutta kutsuttiin takaisin palvelukseen kesällä 1944. Toinen reissu osoittautui Valliukselle kohtalokkaaksi, sillä hän katosi Teikarissa Viipurinlahdella 5. heinäkuuta 1944. Lähde: Maitopitäjä murroksessa. Kirj. Jari Mustonen ja Esa Sormunen.
Opettaja Toivo Vallius (kuvan omistaa Mika Wallius.)
Opettaja Toivo Vallius oppilaidensa kanssa Horsmanahon kansakoulussa n. v.1936-1937. (kuvan omistaa Mika Wallius)
Talvisota
Merkinnät lkp:ssa: Saapunut 8.10.39 Kan.lo / L. Me P. Määrätty: 80 / RT 3 Kirkonkirjoissa: Polvijärvi. Siviilitoimi: Kansakoulun opettaja. Perhesuhteet. Naimaton. Lähin omainen: Äiti Lyydia Vallius Polvijärvi, Lehtovaara. Vannonut upseerivalan 26.11.1939. Erinäisiä merkintöjä: Siirrot ja komennukset: Järisevä: 8.10-12.12.39; 23.12.39 – 6.1.40; 21.1 – 24.2 ja 13.3. – 31.7.40. Mustaniemi: 12.12 – 23.12.39; 6.1. – 21.1.40. ja 24.2. – 13.3.40. Osanotto taisteluihin: Järisevän jäätaisteluun 19.2.40. Toiminut Jv joukkueen johtajana. Lomautettu toistaiseksi 31.7.40.
Järisevän jäätaistelu:
Helmikuun 19. päivän aamulla vihollisen voimakas osasto, johon kuului n. 800 miestä, koetti hyökkäysvaunujen tukemana ylittää Taipaleenlahden. Vartiomiehemme antoivat aamuhämärissä hälytyksen. Miehitimme asemat, samoin Patterin, -jossa tosin ei ollut yhtään kunnossa olevaa tykkiä. Jouduin kiväärijoukkueeni kanssa patterin koillispuolelle siltä varalta, että idässä noin 5-7 km päässä olevat jääkelkat yrittäisivät kuljettaa joukkoja sivustaamme. Kaikkialla oli hiljaista. Mutta juuri kun olin antanut joukkueelleni käskyn asettua aikaisemmin ahtojääröykkiöihin valmistamiimme asemiin, alkoi niitä vastaan mitä ankarin keskitys. Jo ensimmäiset kranaatit iskeytyivät jääröykkiöihin ja eräskin jäähän noin 5 metrin päähän taakseni. Silmänräpäyksessä yritin heittäytyä maahan, mutta – sitten en muista enää seuraavia minuutteja. Kaikki tapahtui niin nopeasti: räjähdys, tulta, savua ja palamiskaasuja. Ilmanpaine kaatoi minut ja lähettini jäälle lumeen, mutta kuin ihmeen kautta pelastuimme pelkällä säikähdyksellä. Joukkueeni eräälle pk-ampujalle kävi paljon huonommin, sillä häneltä menivät molemmat jalkaterät poikki. Ankarasta tykistötulesta huolimatta kuljettivat lääkintämiehet hänet heti pois kentältä. Vihollinen lähestyi yhä asemiamme. Nyt vastasivat omat aseemme vihollisen tuleen. Jäällä olevat vihollisjoukot pysähtyivät, ja osa niistä alkoi juosta karkuun heitettyään ensin varusteensa ja aseensa pois. Hyökkäysvaunut koettivat koota ja suojatajoukkojaan sekä jatkaa hyökkäystä, mutta Järise-vän toinen tykki oli saatu sen verran kuntoon, että sillä voitiin vasaralla iskuriin lyöden ampua muutamia laukauksia. Niillä laukauksilla olikin ratkaiseva merkitys. Voimakas jyrähtely ja osuma erääseen hyökkäysvaunuun, joka syttyi tuleen, saivat vihollisen joukot sekasorron valtaan ja perääntymään. Näin päättyi Järisevän jäätaistelu torjunta-voittoomme. Hämärän tultua lähdin joukkueeni kanssa tarkastamaan taistelukenttää. Totesimme vihollisen menettäneen kaatuneina noin 200 miestä, omien tappioiden ollessa muutama haavoittunut. Sotasaaliina saimme joukottain mm. puoliautomaattikiväärejä, konepistooleja ja suksia – vieläpä vähän vodkaakin. Lähde: Kansa Taisteli lehti 6.7.1959 kirj. A.E. Tuunainen.
19.2.1940. Klo 06.55 Vartiomiehemme ilmoitti iivanoita olevan jäällä Paskaluodon ja Igolgan suunnassa. – Heti hälyytys! Klo 7.20 K-tykkijaoksemme avasi tulen paskaluodon suunnasta lähenevään osastoon. Klo 7.45 Vihollistykistö alkoi pommittaa Järisevää. Res. tkm. Nenonen, Paavo haavoittui kranaatin sirpaleista vaikeasti jalkoihin. Potilas toimitettiin asemasta heti väestösuojaan sieltä edelleen sidonnan jälkeen sairaalaan. Ko. kranaatti räjähti n. 5 m päässä tkm Nenosesta. toisia saman ryhmän miehiä ja joukkueen johtaja oli myös yhtä lähellä, mutta he säilyivät vain ihmeen kautta. Klo 8.00 Järisevän haavoittunut tykki alkoi jyrähdellä hyökkäysvaunujen tullessa n. 1 km:n päähän putkista. Ensin pitkiä, mutta sitten täysosuma – vaikka sytytys tapahtui vasaralla lyöden iskuriin. Hyökkäysvaunu syttyi tuleen jolloin toiset 4 hv, lähtivät takaisin. Viimeinen kranaatti räjähti heti putken suun jätettyä. Sitä ennen oli jo putkessa halkeama. Tykistötulen vaikutuksesta alkoi vihollisjoukossa tulla kiirettä ja ”tossuniekat” jättivät suksensa ja lähtivät juoksemaan Igolgan niemeen päin. Ylläpään ja K-joen patterit lisäsivät vauhtia ampumalla pakenevia vihollisia. Hv:t koettivat suojata pakenevia. Klo 8.30 Vihollinen jatkoi pommitusta tykistöllä ja lentopommein. Patterille ja murrokselle ( Kt- lähelle ) useita keskityksiä. Kk- ja jv osastot eivät joutuneet paljonkaan toimimaan. Kk:t ampuivat muutamia lyhyitä sarjoja ( kokeillakseen kuntoa ), mutta matka oli liian pitkä. Hv:n lähelle ryhmittyneistä vihollisryhmissä kyllä näytti kk-suihku tekevän jälkeä – aluksi lyhyitä. Oikealla oleva jalkaväki ampui sivustatulta ja vaikutus näkyi olevan kohtalainen – matka n. 700-800 m. klo 9.30 2 jääkelkkaa tuli taistelupaikalle ( punaisen ristin merkit ) haavoittuneita ja aseita korjaamaan. n. klo 10.00 Tilanne rauhoittui. Vihollinen oli jo Igolgan niemen lähellä. Klo 11.30 Suojaosasto pois asemista. Klo 12.00 Vihollinen jatkoi pommitusta Järisevään, etenkin ankara tyk. keskitys. Klo 13.00 -13.30 Kt- jaos ampui jäälle jossa 2 moottorikelkkaa hinasi perässään – jotain ( ehkä kk:ta ). Myöskin hv liikkui paskaluodon lähellä. Yksi vaunuista sai osuman joko kt tai hvt – tykistä ja jäi taistelu paikalle. 14.30 Igolgan suunnasta n. joukkue ryssiä ja 2 moottorikelkkaa. Klo 15.00 Moottorikelkoista kantoivat miehet laatikoita jalkaväkemme kenttävartio paikalle – (miinojako ? – ei, sen totesivat illalla). Klo 15.30 -16.20 Kk- jaos ampui joukkueen vahvuista vihollisosastoa joka oli edelleen jäällä öillisillä vartiopaikoillamme. – Iivanat lähtivät. Klo 16.00 Pommitus lakkasi. – Vihollisia oli vahvistettu pataljoona . Taistelupaikalle jäi kaatuneina yli 200 ryssää. Klo 17.30 Joukkueen vahvuinen osastomme ( jv. saman verran ) lähti sotasaalista hakemaan. Saalis: Kenttäradio, 1 kk, 5 pk, 18 automaattikiv. 1 kiikarikiv. 16 kivääriä, 3 pistoolia, 2 valopist. ym. Useat haavoittuneet yrittivät vielä ”taistella”. 20.2.40 Useita partioita kävi pikin yötä taistelupaikkaa tyhjentämässä. Hv:t tehtiin räjähdyttämällä käyttökelvottomiksi. Lähde: Sotapäiväkirja 1734 Järisevän linnake 4.1.1940 – 24.2.1940.
Osallistunut res. kertausharjoituksiin 6 vrk 23.2 – 28.2.41. Patterin päällikkönä.
Luutnantti Vallius miestensä kanssa siellä jossakin. (kuvan omistaa Mika Wallius)
Jatkosota – katoaminen Teikarissa 1944
Saapunut 11.6.41 Lt 4:een. Siirretty 15.6.41 6. R Pr. Määrätty: 37. Er. k. ptri. Siirretty 18.7.41 37. Er k. ptri / H.R. Tehtävä tulenjohtaja. Siirretty: 31.12.41 PR vartio P. Käytös: Hyvä. Vapautettu: 3.1.42 Meriv. esikunnan kirjeellä no 3516 / oplsal / 9.12.41.
Saapunut. 18.4.44. Laat. RPr. Siirretty: 25.4.44 RTR 2:een. Joukko-osasto: 12. TK / RTR 2 26.4.44- Toimi: Tukikohdan päällikkö. Tuntolevyn no: 1582112. Suoritetut erikoiskurssit: Pst. kurssi 18. – 24.4.44.
Meriv. -4.7.44. Kadonnut Teikarissa 5.7.44. Todistavat: Luutn. Kajanoja R. ja ylikers. Mäkeläinen A. J. 7970 ja julistettu H:gin RO:ssa kuolleeksi 20.10.50. Poistettu upseeri luettelosta T. Pres. käskyllä N:o 4 / 2.4.51. Lähde: Kantakortit.
5.7.1944 Teikarsaari. Samasta yksiköstä kuin Toivo Vallius ( 12. Torjuntakomppania ) kaatui tai katosi 18 vuosina 1925-1926 syntynyttä miestä. Kaikkiaan 12. torjuntakomppaniasta kaatui 36 miestä. Lähde: menehtyneiden tiedosto.
Yksi näistä 36:sta oli korpraali Sauvola Tauno. s. 2.8.1918 Helsinki. Löydetty Teikarista v.2010 ja tunnistettu. Haudattu Helsinkiin Hietaniemeen 2012.
28.4.44 Klo 15.30 Ilmoittautui luutn. Wallius yksikköön ja vänr. Rautala siirrettiin yksikköön 7981. 24.6.44 klo 18.30 Muutti komppania Lounais – Orslahden alueelle. 25.6.44 Klo 7.30 Järjestäytyi I Lsto kenraaliluutn. Valven tarkastusta varten. Kunnia merkkejä saivat alik. Hilska vm 1 ja tkm Matikainen vm 2. 25.6.44.klo 17.00 Käsky 1. K;n perustamisesta. Miehistö 12. ja 13. Torjuntakomppaniasta, 209. Kev. patterista ja Koul. komppaniasta. Komppanian päälliköksi kapt. A. Valkama joukkueenjohtajat luutn. P. Toivonen, T Vallius ja R. Kajanoja. Komppanian vahvuus 164 käsittäen 3 jv. joukkuetta 2 pst. ryhmää a’ 1 + 4 sekä toimitusjoukkueen. Vääpelinä ylikers. Mäkeläinen. 26.6.44 klo 1.30 Lähti vastaperustettu komppania Vilajoelle. Klo 4.30 Saapui komppania Vilajoelle ja majoitettiin Vilajoen itäpuolella oleviin taloihin. Lähde: Sotapäiväkirja RTR 2.
Suvun historiassa on vaivannut kadonneeksi julistetun luutnantti Toivo Erik Walliuksen kohtalo
Toivon kuva pääsi helmikuussa 2023 Walliuksen sukuhaaransa ainoan jatkajan Mika Walliuksen kotiin sattumusten kautta. Erilaisia musiikki- ja juontotehtäviä tekevä Mika Wallius kohtasi sattumalta 2000 luvun alkupuolella hämmentävän tilanteen Joensuussa olleessa tapahtumassa, jossa itselleen silloin vielä tuntematon nainen Tea kysyi, onko hän Mika Wallius – polvijärveläistä sukua? ”Ilmeni, että olemme samassa sukuselvitysteoksessa, ja ukkini ja hänen mummonsa ovat sisaruksia. ” kertoo Wallius. Tuosta meni useita vuosia ja sitten sosiaalisen median kautta lähestyttiin uudemman kerran, kunnes sitten viime vuoden puolella tavattiinkin. Molemmilla oli sukujen valokuva-albumit mukana ja niinhän siellä oli paljonkin yhteisiä kuvia sekä molempien vanhemman kuvia toistensa albumeissa. Keskustelu rönsysi ja onneksi myös suvun mysteeriin- sota-aikaan kadonneeksi julistettuun ukkini veljeen Toivo Walliukseen. Tuolloin ilmeni, että Tean äidille oli jostain päätynyt Toivon sotilaskuva. Ja kun sen näin, niin heti kehykset yhdistivät kammarissamme olevaan isäni sotilaskuvaan, jota menimme yhdessä katsomaan- kehykset olivat prikulleen samanlaiset. Eniten mieltäni lämmitti se, että Tea totesi ykskantaan -Toivon kuva kuuluu sinulle tänne riemuitsee Wallius.
Toivon mysteeri ajoi jo ihan pojan jolppina minut utelemaan asiaa, mutta aina kaikki päätyi siihen, että hän katosi Teikarin saarella- lähellä Viipuria. Myös nyttemmin edesmennyt sukulainen tiedusteli 80-luvulla Apu-lehdessä, josko joku tietäisi jotain tuolloin sodassa kadonneesta Toivosta, sillä huhuja liikkui. Joku epäili haavoittumista jalkaan ja joku vankileirille joutumista. Ainoa varmatieto on sotilasyksikössä olo ja sen merkinnät, kadonneeksi julistettu. Niillä tiedoilla ollaan edelleenkin,mutta kiitos nykyajan tietojärjestelmien ja Kansallisarkiston, josta sattumalta löytyi Toivo Walliuksen sodanaikaisen komppanian sotapäiväkirja digitalisoituna. Niinpä sukelsin sen saloihin. Kaikkiaan 27 sivua historiaa on tallennettuna ja kahdelta sivulta tein nimi-bongin sukulaisestani. Sivulla 19. Hän ilmoittautuu 28.4.1944 palvelukseen 12. Torjuntakomppaniaan ja sitten sivulla 25 hänet komennettiin uuteen perustettavaan komppaniaan luutnantiksi. Päiväkirjoissa Toivon nimellä oli molemmat kirjoitustavat, yksin- ja kaksinkertaisella v-kirjaimella. Toivo on julistettu kadonneeksi 5.7.1944 – kertoo selvityksistään.
Löytyykö Toivon mysteeriin sittenkin ratkaisu?
Mika Wallius on varovaisesti toiveikas. Sillä 2021 suoritetuissa sotavainajia etsivän ryhmänilmoituksessa kerrotaan seuraavaa: v.2021 suoritti 54 etsintäretkeä, niistä noin kolmas osa –Äyräpään harjulle, mutta myös Summaan, Teikarsaarelle jne. Etsintätöiden aikana löydettiin 20 suomalaista ja 23 puna-armeijalaista. Vainajien kanssa löydettiin 14 tunnistettua esinettä (12 suomalaista tuntolevyä suomalaisten sankarivainajien kanssa, 1 suomalaisen luutnantin kauluslaattojen pari plus rantatykistön merkki suomalaisen vainajan kanssa, 1 numeroitu mitali puna- armeijalaisen kanssa). Etsinnöissä ilman tuntolevyä löytyneen suomalaisen tykistön luutnantin jäämistö nostaa lämpöä ja toivon kipinään puhaltaa tuulta tieto, että alueelle jäi kaikkiaan kuusi tykistön luutnanttia, joista neljän kohtalo on selvinnyt. Helmikuisen tiedustelun perusteella korona-aika on vaikeuttanut myös THL.n Dna-tutkimuksia, joten tiedon saamiseen voi mennä aikaa. Tutkimusten edetessä Wallius onvarautunut antamaan dna-näytteen tutkimusta varten. Lähde: Mika Wallius
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry. Osoite: Ratavartijankatu 2 A, 00520 Helsinki Puh.: 09 68424515 Markku Kiikka
Karjalankannaksella toimiva venäläinen etsintäryhmä Karjalan Valli löysi kesällä 2021 Viipurinlahden Teikarsaaresta suomalaisten sotilaiden jäänteitä, jotka saman vuoden syksyllä saatiin tuotua Suomeen tutkittaviksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeusgenetiikan tiimi on jälleen kerran tehnyt perusteellista työtä ja kolmen tunnistetun sankarivainajan jäänteet voidaan nyt helmikuussa 2023 luovuttaa omaisille kotipaikoillaan haudattaviksi. Kaikki kolme olivat jääneet kentälle saaren omistuksesta 5.7.1944 käydyissä ankarissa taisteluissa. Löydöt tehneen ryhmän kertoman mukaan vuosien takainen metsäpalo, pusikot, kaatuneet puut ja loputon määrä kranaatin sirpaleita ja muuta sotaromua tekevät etsinnän vaikeaksi. Myös jäänteiden yhteydessä mahdollisesti olevien esineiden piippaukseen. Arkistolähteiden tutkiminen ja sinnikäs yrittäminen tuottavat kutenkin tulosta.
Viimeiselle matkalleen Meilahden kallioluolasta pääsevät nyt tunnistamisen jälkeen Hietaniemen sankarihautausmaahan haudattava 80. Torjuntakomppanian matruusi Vilho Ronkainen sekä Nurmijärven sankarihautausmaahan haudattava Rannikkotykistörykmentti 22:n luutnantti Vilhelm Haikala ja Kymin sankarihautausmaalta leposijan saava 15. Tykkikomppanian tykkimies Edvin Hjelt.
Heinäkuussa 1944 käydyssä Teikarsaaren taistelussa tappiot nousivat suuriksi. Suomalaisia sotilaita jäi kentälle tai katosi noin 220. Kovia Teikarsaaressa koettiin jo talvisodassa, kun neuvostojoukot maaliskuun alkupäivinä 1940 valtasivat saaren. Tuolloin kentälle jäi tai katosi noin 40 saaren puolustajaa. Jatkosodan aikana tehdyissä etsinnöissä Teikarsaaresta löydettiin 16 tunnistamattomaksi jäänyttä talvisodan sankarivainajaa, jotka haudattiin Säkkijärven kenttähautausmaahan. 1990- luvun alun jälkeen tehdyissä etsinnöissä Teikarsaaresta on löydetty seitsemän tunnistettua ja kaksi tunnistamattomaksi jäänyttä jatkosodan sankarivainajaa.
Nyt tehtyjen tunnistamisten jälkeen yhteensä 422 Kannaksen, Laatokan-Karjalan ja pohjoisrintaman taistelukentiltä löydettyä sankarivainajaa on tunnistettu. Heistä 88 on talvisodan ja 334 jatkosodan kaatuneita.
Yleistä Teikarsaaresta.
Teikarsaarella käytiin useita verisiä taisteluja talvi- ja jatkosodan aikana. Talvisodassa venäläiset aloittivat Kannaksen sotatoimiin liittyen 2. maaliskuuta 1940 hyökkäyksen Viipurinlahden ylitse. Ensimmäiset iskut kohdistuivat muun muassa Teikarsaareen. Jatkosodan aikana heinäkuussa 1944 venäläiset olivat ottaneet tavoitteeksensa puhdistaa Viipurinlahden saariston suomalaisten joukoista. Teikarsaari joutui jälleen voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi ja suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään saarelta 5. heinäkuuta mennessä, osa uiden. [1]
Alikersantti Viljo Ilmari Vyyryläinen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi osallistuttuaan Teikarsaaren puolustustaisteluun kesällä 1944, jossa hän otti komentoonsa kaksi joukkuetta ja organisoi vastahyökkäyksen sekä oma-aloitteisesti järjesti haavoittuneiden huollon ja evakuoinnin. Myöhemmin hän organisoi uuden puolustuslinjan vihollisen yrittäessä maihinnousua
Maantiede: Teikarsaari on kolme kilometriä pitkä ja leveimmillään vajaan kilometrin mittainen. Uuraan satamaan on matkaa noin seitsemän ja Viipuriin noin 24 kilometriä. Vilaniemi Säkkijärven rannikolla on kahden kilometrin päässä. Läntinen osa on kallioinen Selkäranta. Teikarin korkein kohta on Mäkikallio. Metsälampi on nimeltään Maaruona. Siitä laski Kotlahteen Ruonanoja. Pienempiä järviä ovat Selkäruona ja Rasilampi, jonka luona kumpusi lähde. Saarella kasvaa mänty- ja kuusimetsää, ranta-alueilla lehtimetsää ja lepikkoa. Talvisotaan saakka asutun Teikarsaaren lisäksi kyläkuntaan kuuluivat Mellansaari, Vuolaansaari, Laukkosaari, Luppi ja Kiuskeri. Teikarin kaakkoiskulmassa sijaitsee Niemenpää ja luoteiskulmassa Pitkäniemi. Laivalaituri sijaitsi itärannalla sijaitsevassa Haukilahdessa. Saaren keskikohdalla Äysterniemen ja Listnimen välissä sijaitsee Kotlahti, jonka ranta-alue oli saanut nimen Karjanurmi.
Res. Luutnantti Toivo Vallius on haudattu Polvijärven kirkonkylän sankarihautausmaalle.
Koonnut Markku Sirviö
Palvelustiedot
Lasaroff Lauri s. 11.6.1923 Polvijärvi. Kirkonkirjoissa: Polvijärvi. Uskontunnustus: Kr. kat. Toimi tai ammatti: Autonkuljettaja. Koulusivistys: 4/4 lk. kansak.. Kielitaito: Suomi. Isän nimi Pekka. Lähin omainen: Isä: Polvijärvi, Horsma-aho. Hyväksytty palvelukseen kutsunnassa 2.1.1942 Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirissä. Astunut vakinaisen palvelukseen 18.1.1942 Ps. Koul. K ja määrätty 4. Tyk.K. Vannonut sotilasvalan 15.2.1942. Kuulunut suojeluskuntaan: Ei. Henkilökuvaus: Pituus: 160 cm. Paino: 55 kg. Silmien väri: Ruskea. Kaasunaamarin numero: 2 Saappaan numero: 42. Palveluksen laatu: Aseellinen. Erikoiskoulutus: Pst. (panssarintorjunta)tykkimies. Sotilasarvo reserviin siirrettäessä: Ps. jääkäri. Siirrot: 17.9.1942 yks. 8388. 19.9.1942 14. / JR 7. Osanotto taisteluihin: Asemasota Kannaksella. Tehtävä sodan aikana: Pst. tykkimies. Vakinainen asunpaikka: Polvijärvi, Sotkuma N:114.
Palvelus lkp:n jälkeen:
Saapunut 19.9.1942 14 / JR 7.ään. Tuntolevy No: 442476. Perhesuhteet: Naimaton. Osanotto taisteluihin. Asemasota kannaksella. Käytös: Hyvä. Tehtävä liikekannallepanon aikana: Pst. tykkimies. Erikoiskoulutus: Pst. tykkimies. Palveluskelpoisuusluokka: A I. Kaatunut 4.4.1943 Ohdassa. Lähde: Kantakortit.
Kaatuminen
4.4.43. klo 6.00 Ryssä aloitti kiivaan tykistötulen Kärjen asemiin ja yhteysteitä vastaan. Samaan aikaan tunkeutui ryssän iskuosasto tukikohtaan, räjäyttäen ensin rivipanoksella estettä. Iskuosasto hyökkäsi tyhjilleen jääneen yövartiopaikan 6:n kautta korsullemme, jossa miehet hälyytti ylös kranaattituli, mutta liian myöhään. Ryssät paiskasivat kasapanoksen ilmanvaihtotorveen, mutta se pysähtyi tarkoitusta varten varattuihin piikkeihin ja räjähti siinä. Toinen kasapanos räjähti ikkunamontussa aivan ikkunan kynnyksellä. Ryssät heittivät vielä kolmannenkin kasapanoksen, joka räjähti myöskin ikkunan kynnyksellä. Ryssä ampui ovelle kp:llä, stm. Tauno Laakkonen syöksyi ulos ja kaatui. Sitten yritti ulos stm. Lauri Lasarov haavoittuneena, ilman asetta ja puettuna alusvaatteisiin ja ollen myös avojaloin. Ryssät saivat hänet kiinni ja lähtivät kuljettamaan pois. Ei kenenkään maalla Lasarov riistäytyi irti, pääsi jo takaisin esteelle mutta tarttui vaatteistaan kiinni, jolloin ryssät hänet ampuivat. Toiset miehet korsussa haavoittuivat kaikki. Ehjäksi jäi vain stm. V. Näränen joka oli vartiossa. Komppanian komentopaikalta lähetettiin apuryhmä. Ryhmän johtaja kers. S. Sidorow ja stm. E Vitander haavoittuivat yhdyshaudassa kranaateista. Vänr. P. Lötjösen johtama puolijoukkue karkoitti ryssät. Ryssien tappiot olivat suuret. Tukikohdassa ja esteen takana virui useita kaatuneita ryssiä ja haavoittuneita oli jäljistä päätellen runsaasti. Komppaniamme tappiot: Stm. Tauno Laakkonen ( s. 4.12.1919. Lapinlahti ) ja Lauri Lasarov ( s. 11.6.1923 Polvijärvi ) kaatuneita. Haavoittuneita alikers. Leo Juva, sotamiehet J. Ilvespakka, R. Broman, P. Parikka, Y Miettinen, I. Linna, U. Tukiainen ja myöhemmin haav. kers. S. Sidorov ja stm. R. Vitander. Kers. P. Montosen johtama 2. ryhmä jäi 1. ryhmän tilalle. 5.4.43. Korjailtiin korsun vaurioita tkk. Kärjessä. Lähde: Sotapäiväkirja 9646 Jalkaväkirykmentti 7. 14. komppania 1.1.1943 – 13.12.1943.
Ilmoitus kuolemantapauksesta tai katoamisesta: Lasarov Lauri. Sotamies. Tuntolevyn No: 442476. Joukko-osasto: Jalkaväkirykmentti 7 / Tykkikomppania.Synt. aika ja paikka: 11.6.1923 Polvijärvi. Siviiliammatti: Autonkuljettaja. Kotiosoite: Polvijärvi, Horsma-aho. Lähin omainen. Isä Pekka, Polvijärvi,
Horsma-aho. Kaatunut taistelukentällä, missä: Ohta. Milloin: 4.4.1943. KEK:n merkinnät ruumiista: Vastaanotettu 5.4.1943. Lähetetty, minne: Polvijärvi 6.4.1943. Lisätietoja ruumiista: Luotisuihku rintaan. Lähde: Kantakortit.
Lauri Lasarov on haudattu Polvijärven kirkonkylän hautausmaalle.
Koonnut: Markku Sirviö
Lauri Lasarowin kuolinilmoitus.
Korpraali Yrjö Miettisen palvelustiedot
Miettinen Yrjö Aleksi. s. 10.2.1923 Juuka. Kirkonkirjoissa: Polvijärvi. Uskonto: Lut., ammatti: Maanviljelijä. Koulusivistys: luk. ja kirj. Kielitaito: Suomi. Isän nimi Antti. Hyväksytty palvelukseen kutsunnassa 2.1.1942 Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirissä. Astunut vakinaisen palvelukseen 18.1.1942 Ps. Koul. K ja määrätty 4. Tyk.K. Vannonut sotilasvalan 15.2.1942. Kuulunut suojeluskuntaan: 15.7.1941 alkaen Polvijärven SK:aan. Henkilökuvaus: Pituus: 173cm. Paino: 64 kg. Silmien väri: Sininen. Kaasunaamarin numero: 2 Saappaan numero: 44. Palveluksen laatu: Aseellinen. Alokaskoulutus 8 kk. Pst.tykin ammusmies 16 kk. Erikoiskoulutus: Pst. (panssarintorjunta). Sotilasarvo reserviin siirrettäessä: Sotamies. Siirrot: 17.9.1942 yks. 8388. 19.9.1942 14. / JR 7. Osanotto taisteluihin: Asemasota Kannaksella. Haavoittumiset: 4.4.1943 Ohdassa. Tehtävä sodan aikana: Pst. tykkimies 7. Vapautettu vakinaisesta palveluksesta: 17.1.1944. Vapauttamisen syy: Siirretty reserviin. Vakinainen asunpaikka: Polvijärvi, Martonvaara.
Saapunut 19.9.1942 14 / JR 7.ään. Siirrot ja tärkeimmät komennukset: Siirretty 28.4.1943 8. sotasairaalaan. Siirretty 8.6.43 14 / JR 7. ään. Siirretty 22.6.44 19. sotasairaalaan. Siirretty / komennettu 24.7.1944 14 / JR 7. ään. Ylennykset ja kunniamerkit: Vapudenmitali 2 luokka (Vm 2 ) Pvk. n:o ja päiväys 8. Sota S. 25.3.43. Vapudenmitali 1 luokka (Vm 1 ) Pvk. 51/44 8.10.44. Osanotto taisteluihin. Asemasota kannaksella. Hartonen-Siiranmäki- Punnus- Salmenkaita – Vuosalmi. Vapautettu 20.11.1944. Syy: yleinen kotiutus. Palvelusaika. 2 v. 2kk. 1 pv., josta reserviin kuuluvana 10 kk 2pv. Käytös: Hyvä. Tehtävä liikekannallepanon aikana: Pst. tykin ampuja. Erikoiskoulutus: Pst. tyk. Palveluskelpoisuusluokka: A II L.T.O. 50. Haavoittumiset: 4.4.1943 Ohdassa. 20.6.1944 Äyräpäässä.
Sotilaita siellä jossakin (kuva; Yrjö Miettisen albumi)
Aseveli Onni Rahkolan kaatuminen 28.lokakuuta 1942
Paikalla olleen aseveljen Yrjö Miettisen kertomus tapahtumasta. Onni Rahkola oli uhkarohkeasti kiikaroimassa korsun katolla, aseveli oli kehoittanut tulemaan suojaan, mutta Rahkola oli jatkanut kiikarointiaan. Aseveli oli tarjonnut Rahkolalle tupakan ja ne sytytettyään aseveli oli laskeutunut suojahautaan tällöin kiväärin räjähtävä luoti oli osunut Rahkolaa otsaan vieden puoli päätä mennessään läpi. Lähde: Raimo Miettinen.
Yrjö Miettisen ensimmäinen haavoittuminen.
Kuva tykkikomppanian kahden ryhmän korsusta, kuvaan on merkitty kaatuneet risti merkillä. (kuva; Yrjö Miettisen albumi)
4.4.1943. klo 6.00 Ryssä aloitti kiivaan tykistötulen Kärjen asemiin ja yhteysteitä vastaan. Samaan aikaan tunkeutui ryssän iskuosasto tukikohtaan, räjäyttäen ensin rivipanoksella estettä. Iskuosasto hyökkäsi tyhjilleen jääneen yövartiopaikan 6:n kautta korsullemme, jossa miehet hälyytti ylös kranaattituli, mutta liian myöhään. Ryssät paiskasivat kasapanoksen ilmanvaihtotorveen, mutta se pysähtyi tarkoitusta varten varattuihin piikkeihin ja räjähti siinä. Toinen kasapanos räjähti ikkunamontussa aivan ikkunan kynnyksellä. Ryssät heittivät vielä kolmannenkin kasapanoksen, joka räjähti myöskin ikkunan kynnyksellä. Ryssä ampui ovelle kp:llä, stm. Tauno Laakkonen syöksyi ulos ja kaatui. Sitten yritti ulos stm. Lauri Lasarov ( s.11.6.1923, Polvijärvi, Horsmanaho. Isän nimi Pekka. Kaatunut 4.4.1943 Ohdassa. Kuolinsyy: luotisuihku rintaan. Lähde: Kantakortit. ) haavoittuneena, ilman asetta ja puettuna alusvaatteisiin ja ollen myös avojaloin. Ryssät saivat hänet kiinni ja lähtivät kuljettamaan pois. ”Ei kenenkään maalla” Lasarov riistäytyi irti, pääsi jo takaisin esteelle mutta tarttui vaatteistaan kiinni, jolloin ryssät hänet ampuivat. Toiset miehet korsussa haavoittuivat kaikki. Ehjäksi jäi vain stm. V. Näränen joka oli vartiossa. Komppanian komentopaikalta lähetettiin apuryhmä. Ryhmän johtaja kers. S. Sidorow ja stm. E Vitander haavoittuivat yhdyshaudassa kranaateista. Vänr. P. Lötjösen johtama puolijoukkue karkoitti ryssät. Ryssien tappiot olivat suuret. Tukikohdassa ja esteen takana virui useita kaatuneita ryssiä ja haavoittuneita oli jäljistä päätellen runsaasti. Komppaniamme tappiot: Stm. Tauno Laakkonen ( s. 4.12.1919. Lapinlahti ) ja Lauri Lasarov ( s. 11.6.1923 Polvijärvi ) kaatuneita. Haavoittuneita alikers. Leo Juva, sotamiehet J. Ilvespakka, R. Broman, P. Parikka, Y Miettinen, I. Linna, U. Tukiainen ja myöhemmin haav. kers. S. Sidorov ja stm. R. Vitander. Kers. P. Montosen johtama 2. ryhmä jäi 1. ryhmän tilalle. (Tämän haavoittumisen jälkeen Yrjö Miettinen palasi yksikköönsä 8.6.1943 ). 5.4.43. Korjailtiin korsun vaurioita tkk. Kärjessä. Lähde: Sotapäiväkirja 9646 Jalkaväkirykmentti 7. 14. komppania 1.1.1943 – 13.12.1943.
Yrjö Miettinen kertoi tapahtumasta, että kun kasapanos heitettiin korsuun, hän kerkesi nostaa kätensä silmien eteen. Tämä näkyy selvästi sotasairaalassa otetussa kuvassa, oikea käsi on suojannut silmiä ja saanut osumia räjähdyksestä. Päässä näkyi koko loppuiän sinisiä pisteitä haavoittumisen seurauksena. Lähde: Raimo Miettinen.
Yrjö Miettinen 4.4.1943 haavoittumisen jälkeen sotasairaalassa. (kuva; Yrjö Miettisen albumi)
Kesän 1944 ratkaisutaistelut Karjalan kannaksella
13.6.1944 Jalkaväkirykmentti 7 oli vetäytynyt Kekrolasta Seppälän kylään ja siitä Siiranmäelle raskaisiin puolustustaisteluihin, joissa kärsittiin suuria tappioita. Muun muassa lähes kaikki upseerit komppanioista kaatuivat tai haavoittuivat. 14.6.1944 Kaatui tykkikomppaniasta Luutnantti Kaksonen Uuno (s. 5.10.1917 Kerimäki). 15.6.44. vastahyökkäys tuotti tuosta ja omat asemat vallattiin takaisin Siiranmäellä miltei kokonaisuudessaan. Tykkikomppaniasta kaatui Lehmonen Johannes (s. 4.11.1920 Konnevesi. Lyyra Veikko (s. 1.12.1919 Pieksämäki). Peuranen Eero (s.30.5.1920 Multia). 16.6.44. 9 K:ssa, 10 K:ssa ja 11K:ssa ei ollut enää yhtään upseeria jäljellä. Illalla saatiin käsky irtaantua vihollisesta. Joukot ohittivat viivytyslinjan ja marssivat Vuottaalle ja siitä Punnuksen kylän Lamminpään maastoon.17.6.44 Hajalla olleet komppaniat koottiin uudelleen. Rykmentti asettui puolustukseen Punnusjoen linjalle. 18.6.44 klo 17.00 Vihollinen hyökkäsi ja sai jalansijaa pysäkin luona sankoin joukoin saartaen vasemmalta painoi joukkojamme taaksepäin. 18.00 Tilanne saatiin palautettua. 19.6.44 klo 01.30 Saatiin irtaantumiskäsky. Oma miehitys oli vedettävä pois ja linja jäi Er.P. 6: n ja Raja JP 12: n haltuun. Klo 2.30 alkoi irtaantuminen ja joukot marssivat Punnuksen pysäkin, Salmenkaidantien ja Lehmisuon länsipuolitse pohjoiseen menevää tietä Pölläkkälän kylään. Klo 6 saavuttiin Pölläkkälän kylään ja asetuttiin taloihin. Klo 11.00 Tuli käsky lähteä viipymättä Pölläkkälästä ja marssia yli Vuoksen uutta ponttoonisiltaa pitkin ja asettua puolustukseen Vuosalmenkylän Vuoksen pohjois rannalle. Lohkon miehitys tapahtui viipymättä. Klo 18.00 Rykmentin komentaja Ehrnrooth kävi pataljoonan komentopaikassa ja keskusteli pataljoonan komentajan kanssa uudesta lohkosta, kenttävarustustöistä. Päivä kului lohkolla rauhallisesti, jonkin verran ilmatoimintaa. Yön aikana laimeata vih. tykistöhäirintää maantielle. Illalla pioneerit purkivat ponttoonisillat Vuoksen yli. Kuljetukset tapahtui tästä edes veneillä. 20.6.44 Päivällä vihollinen häiritsi liikkumistamme kranaateilla ja harvalla laukausten vaihdolla. Maantietä vihollinen tulitti raskaalla ja kevyellä tykistöllään sekä parilla sarjalla urkutykki kranaatteja. Lähde: Sotapäiväkirja 9668 Jalkaväki rykmentti 7 III pataljoona.
19.6.1944 Äyräpään taistelun aikaan Miettisen osaston tykki oli asemissa Äyräpään kirkon raunioiden vieressä. JR 7 komentaja Adolf Ehrnrooth oli tullut tykille ja käskenyt taistella ”viimeiseen mieheen”. Venäläisten aloitettua tykki ja krh tulen alueelle, komentaja poistui vilkkaasti paikalta ja ylitti kohdalla olleen ponttoonisillan Vuosalmen puolelle . Tämä silta purettiin heti tämän jälkeen ja sillanpäässä olleilta joukoilta poistui tämäkin perääntymisreitti.
Yrjö Miettinen haavoittui 20.6.1944 Äyräpäässä. Siirrettiin 22.6.44 19. sotasairaalaan. Komennettu takaisin 14 / JR 7:ään 27.7.44.
Heinäkuussa 1944. Kun desantteja oli pudotettu Polvijärven Partalaan oli Yrjö Miettinen kirkonkylällä palaamassa lomalta etulinjoille Karjalan kannakselle. Paikallispäällikkö Leppänen oli tavannut hänet ja pyytänyt mukaan desanttien jäljitys porukkaan. Miettinen oli vastannut jäävänsä mielellään kun vain saa todistuksen ”komennuksesta” eikä tarvitsisi palata kannakselle. Hänen oli kuitenkin katsottu tärkeämmäksi palata etulinjoille. Lähde: Raimo Miettinen.
Kotiuttaminen
20.11.1944 Kotiuttamisen alkaessa Yrjö Miettinen oli kiirehtinyt ja ehtinyt ensimmäiseksi kotiuttamisjonoon. Kotiuttamisen yhteydessä, varusteiden luovutuksen jälkeen Miettinen oli ottanut sieltä kiväärin ja sanonut kotiuttamista hoitaneille että eiköhän tässä ole tämän edestä töitä tehty. Olivat antaneet kiväärin olla hänellä, hän oli käärinyt sen manttelin sisään ja laittanut kotiuttamismatkan ajaksi ”häkäpöntön” viereen ja sai sen tuotua kotiin asti. Oli ollut käypä ase hirvimetsällä. Jossain vaiheessa hänellä oli ollut kotonaan myös konepistooli mutta vahingon laukauksen sisällä talossa osuttua lähelle omaista oli ase upotettu suohon. Lähde: Yrjö Miettisen kertomaa (Raimo Miettinen).
Ylennetty korpraaliksi 31.10.1968, Joensuun sotilaspiirin esikunnan päiväkäskyllä 4 /1968.
Yrjö Miettinen kuoli 20.7.2004 ja on haudattu Polvijärven kirkonkylän hautausmaalle.
Koonnut: Markku Sirviö
Yrjö Miettisen (1923-2004) hauta (kuva; Markku Sirviö)
Taistelut Äyräpään Kirkonmäellä 7.heinäkuuta
Ari Rautalan kirjassa Sotiemme taistelupaikoilla kerrotaan Äyräpään kirkonmäen tapahtumista heinäkuun 7. iltapäivänä mm. näin: Iltapäivällä oli kirkonmäellä enää hajanaista vastarintaa, joka päättyi siellä olevien noin 30 puolustajan antautumiseen. Kaikkiaan venäläiset saivat vajaat sata vankia. Vangit ryöstettiin, haavoittuneita ammuttiin hengiltä tai alastomia suomalaisia ajettiin Vuokseen, jonne heidät ammuttiin. Useimmat kuitenkin säilyttivät henkensä ja joutuivat sotavankeuteen. Everstiluutnantti Ehrnrootin ollessa etukomentopaikallaan seuraamassa sillanpään viimeisiä taisteluja hän näki kirkonmäen viimeiset tapahtumat. Hänen tulenjohtopäällikkönsä kysyi: –Mitä me nyt teemme? Tuolloin Ehrnroot oli miettinyt hetken: Siellä on vielä omiakin, osa vankeina, osa haavoittuneina ja osa uimataidottomina. Mutta siellä on myös vihollisisa, jotka tulittavat kiivaasti virran yli pyrkiviä ja jotka valmistautuvat Vuoksen ylitykseen. Se painoikin eniten vaakakupissa ja hän olikin vastannut: –Vedä sinne koko voimallasi!
11.7.1944 kaatui Kalliola Aarne s.5.11.1907 Jokioinen.
Yrjö Miettinenkin kertoi 7.7.1944 tapahtumasta jossa omia miehiä joutui omaan tykistö ja krh tuleen, jonka oli kuullut aseveljiltään.
Kaatuneita, kadonneita ja vangiksi jääneitä JR7:n sotilaita kesällä 1944
25.6.1944 Kaatui Äyräpäässä Korpr. Niiranen Otto (s. 31.7.1921 Punkaharju). 3.7.1944 Kaatui Yrjö Vanhalakka (s.18.5.1923 Luumäki). 4.7.1944 Miettisen osaston tykin henkilöstöstä kaatui Äyräpäässä kersantiksi ylennetty Leo Juva. (s. 27.10.1918 Hyvinkää), JR 7, Tykkikomppania. Kuolinpäivä 4.7.1944 Kuolinpaikka Äyräpää Kuolinsyy: Kaatui, ruumis evakuoitu ja haudattu. Hautausmaa: Hyvinkää Kytäjän hautausmaa. Hän oli myös haavoittunut 4.4.43 samassa korsussa kuin Miettinenkin. 4.7.1944 Kadonneita tykkikomppaniasta Äyräpäässä Trygg Martti (s.1.9.1921 Mikkelin mlk.), 7.7.1944 Nissinen Veikko (s.24.5.1925 Joroinen). Parviainen Lauri (s. 7.1.1925 Pyhäselkä). Latvala Martti (s.9.3.1925 Lapua). Palannut sotavanki kertonut hänen jääneen vangiksi vaikeasti kylkeen haavoittuneena . Palannut sotavanki kertoo nähneensä Latvalan haavoittuneena ja vankina Äyräpäässä. Penttinen Paavo (s.25.7.1920 Saarijärvi). Lounanen Arvo (s.25.6.1921 Kerimäki), ( kaatui, ruumis jäi kentälle tai tuhoutui ). Rasimus Väinö (s. 15.2.1923 Parikkala) ( kaatui, ruumis jäi kentälle tai tuhoutui ). 5.7.1944 Kaatui Äyräpäässä Hokkanen Lauri (s. 14.8.1918 Konginkangas). 6.7.1944 haavoittui korpr. Tanskanen Kaarlo Erkki (s.28.1.1919 Juuka), kuoli 27.7.1944 32. sotasairaalassa.
7.7.1944 Paljon suomalaisia joutui vangiksi motista Äyräpäässä.. Samalla kertaa vangeiksi joutuivat tykki-komppaniasta 14./JR 7:sta kers. Lusenius Arvo, korpr. Karjalainen Pekka, stm. Hynninen Jouko, stm. Närvänen Matti [Aarlo Mattias], stm. Ounasvuori Leo, stm. Virtanen Kauko, stm. Parkkonen Vilho, stm. Järvinen Toivo , stm. Toivanen O[Toivonen] Onni, stm. Laamanen Arvo, stm. Kautonen (Kantanen) Vilho, stm. Nykänen Antti ja eräs sotamies. Kaikki menehtyivät sotavankeudessa.
Koonnut: Markku Sirviö
Videotaltiointi Sotien 1939-1945 Nurmeksen perinnetoimikunnan lipun naulaustilaisuudesta 28.11.2025 on julkaistu Nurmeksen kaupungin youtube-kanavalla: https://www.youtube.com/watch?v=VDm4U_kF8E0
69-vuotiaan maanpuolustuslehden tuorein numero on luettavissa tästä linkistä: https://www.lukusali.fi/index.html?p=Karjalan%20Pojat&i=7f8a9362-d029-11f0-bb88-00155d64030a
Lehti on kaksikantinen, toinen osio, Veteraanityöstä perinneaikakauteen keskittyy maakunnallisen perinneyhdistyksen ja sotasukupolven kuulumisiin.
Salli Kortelainen (89) istuu raanujen koristamassa keinutuolissa pienessä rivitalokaksiossaan Juuan kirkonkylässä. Hiljaa keinuessaan Salli palautuu usein syvälle eletyn elämän muistoihin, aikaan, jolloin nuorena tyttönä otti omalta osaltaan vastuuta kotirintaman tehtäviin. Pohjois-Karjalassa, – Kolin vaarojen kainalossa – sijaitseva Juuka kuului sotien 1939 – 1945 aikana sotatoimialueeseen, jossa vallitsivat poikkeuslait ja sodanajan määräykset.
Salli jäi sotaleskeksi kymmenen vuotta sitten. Aviomies, rintamaveteraani Pauli Kortelaisen moni vaiheikas elämä päättyi liikuntavammaisena sairasvuoteella. Pauli oli Juuan Polvelassa sijaitsevan Honkalahden poikia, yksi neljästä veljeksestä. Paulilla oli myös neljä sisarta. Isänmaata puolustamaan talosta rintamalle marssivat Paulin lisäksi kaksi muuta veljestä, Eetu ja Ville.
Mukana Ehnroothin joukoissa
Rintamalla Pauli koki sodan julmuudet täydessä laajuudessa. Hän taisteli silloisen everstiluutnantti – myöhemmin jalkaväen kenraaliksi ylennetyn Aadolf Ehrnroothin joukoissa Karjalankannaksella. Ankarimmat viivytystaistelut käytiin tuolloin Vuoksen virran eteläpuolella Siiranmäessä, Äyräpään Sillanpäässä ja Vuosalmella. Pauli muisteli myöhemmin sodan jälkeisinä vuosina yhtä kokemaansa kiperää tilannetta;
”Edestä lähestyi voimakkaasti maassa ja ilmassa hyökännyt vihollinen ja selän takana virtasi vuolas Vuoksi. Joukkomme taistelivat siinä välissä”
Tulisateessa Pauli onnistui ylittämään virran haavoittumatta ja jatkoi vihollisen viivytystä uusissa puolustusasemissa.
Salli puski töitä kotirintamalla
Paulin suorittaessa rintamalla kunniatehtävää, vajaan 10 vuoden ikäinen Salli, yhdessä siskon ja kolmen veljen kanssa otti osaa kotitilalla, Kajoon Pirttilässä, maatalon moninaisiin tehtäviin. Sallin isä, Eino Ovaskainen oli rintamalla, joten myös voimia vaativat viljely- ja karjanhoitotyöt olivat nuorelle tytölle korutonta arkipäivää. Ei siinä ehtinyt paljon muuta ammatillista koulutusta ajatella, Salli muistelee.
Yhteiselämä alkoi sodan jälkeen
Sotavuosien jälkeen Salli ja Pauli kohtasivat ensi kerran Polvelassa, aikana, jolloin Honkalahden tilalla vietettiin Paulin veljen Aarnen ja hänen morsiamensa Mailan (os. Hyttinen) häitä. Paulin ja Sallin seurustelu syttyi tilaisuuden herkistämänä tiiviinä ja vei pariskunnan vihille 1950-luvun alussa. Sodan päätyttyä tulevan nousukauden rakentaminen vaati myös raskaita panostuksia. Pauli haki leipää Juuan Vaikon suurilta savotoilta ja Salli – sodan ajan koulutuksen saaneena – siirtyi kiertäväksi
maatalouslomittajaksi. Yhteinen koti heillä on ollut useassa paikassa, Juuanvaarassa, Honkalahdessa ja 1980-luvun alusta alkaen nykyisellä paikalla Juuan kirkonkylässö. Siinä arkiaskareiden lomassa pariskunta kasvatti jälkipolven, tytön ja kolme poikaa, jotka ottivat jo nuorena vastuun oman elämänsä rakentamisesta.
Raskas työ otti veronsa terveydestä
Sallin elämä kotirintamalla ja Paulin sotavuodet Karjalankannaksella sekä viikkojen yhtäjaksoiset pakkastalvien savottareissut Vaikon saloilla jättivät pariskunnan terveyteen omat jälkensä. Sallin molemmat polvet on operoitu. Sallin sanoilla kuvaten; ”lehmät ovat vuosien varrella puskeneet polvet hajalle ja kylmät työmatkat ja vetoisat navettarakennukset tuntuvat nyt kaikissa nivelissä”.
Samat vaivat olivat myös Paulin rasitteena. Kovat olosuhteet rintamalla ja sodan jälkeen suurilla savotoilla alkoivat tuntua nivelissä ja jaloissa jo varhaisessa iässä. Vaivat pahenivat ajan myötä niin, että kivut alkoivat rajoittaa liikkumista.
Sodan kokemuksistaan Pauli ei paljon puhunut. Ajoittain Salli huomasi Pauliin vaipuneen syviin mietteisiin, joissa Pauli purki paineitaan sodan kauheuksista. Samaa tapahtui yöllisissä unissa Sallin usein valvoessa ja seuratessa kun muistojen paineet heräsivät Paulin yölliseen unielämään.
– Pauli oli hyvä mies. Hän ei ollut monien rintamataisteluista palanneiden miesten tavoin sulkeutunut, ärtyisä tai aggressiivinen, vaan lempeä perheen isä, joka piti huolta ”pesueestaan”, Salli kertoo.
Järjestötoiminta auttoi jaksamaan
Salli ja Pauli tunsivat kuuluvansa yhteiseen veteraanijoukkoon ja liittyvitä aikanaan Juuan Sotaveteraanien paikalliseen yhdistykseen. Siellä järjestettiin yhdessä juhlia ja virkistystapahtumia. Järjestettiin talkoita, myyjäisiä ja varainhankintatempauksia. Noissa tapahtumissa ja varsinkin matkoilla sodan kohtalotoverit, heidän puolisonsa ja lesket jakoivat omaa sisintään, purkivat tuntojaan ja tukivat toisiaan arkielämän haasteissa. Järjestötoiminnan kautta myös avustus- ja tukitoiminnat alkoivat kohdata tarvitsijansa. Sodan ja kotirintaman haasteet ja niistä selviäminen jättivät heidän ehtooelämänsä talouden pienten eläkkeiden varaan. Monen kohdalla eläke on vain yhteiskunnan takuueläkkeen suuruinen.
Yhteiskunnan, eri säätiöiden ja veteraaniliiton ja -yhdistysten taloudellisella tuella on Sallin mielestä ollut erittäin tärkeä asema heidänkin taloudenpidossaan. Kun kohdallemme on tullut yllättäviä silmälasihankintoja, suurempia hammaskorjauksia, leikkauksia tai muita terveydenhoitoon ja asumiseen liittyviä äkillisiä menoja, on tuki- ja avustus-euroilla ollut niiden hankinnassa jopa ratkaiseva merkitys.
Huoli painaa leskien tulevaisuudesta
Salli kertoo olevansa tällä hetkellä huolestunut veteraanipuolisoiden ja –leskien taloudellisesta tulevaisuudesta. Paikalliset veteraaniyhdistykset ja osastot lopettavat toimintansa ja sitä kautta puolisoille ja -leskille tullut taloudellinen tuki hiipuu. Paikallista veteraanikeräystä ei ole Juuassa toteutettu enää vuosiin joten keräyksen paikallista taloudellista tulosta ei ole enää puolisoiden ja leskien tukeen käytettävissä. Tämä on johtanut siihen, että valtakunnallisten veteraanikeräyksen merkitys on tukitoimintojen osalta vahvasti kasvussa. Myös eri säätiöiden veteraaniliittojen kautta myöntämän vuosittaisen tuen toivoisi myös jatkuvan, sillä sen merkitys veteraanipuolisoiden ja leskien tukipalveluissa on vähenevien tukikanavien myöstä korostumassa.
Kukaan ei saa jäädä yksin
Jos joskus elämä oli vaikeaa ei vanhoja enää raskailla mielin muistella. Salli on nykyisin mukana myös Gubbe- ystävätoiminnassa. Me-säätiön tuella Sallin luona vierailee säännöllisesti nuori Gubbe-kummi, jonka kanssa harrastetaan erilaisia mukavia asioita. Kenenkään ei pitäisi kärsiä yksinäisyydestä ja sosiaalisen kanssakäymisen puutteesta. Sallin mielestä Gubbe toiminta on tähän haasteeseen yksi hyvä ratkaisu.
Risto Alanko, sosiaalineuvoja
Syksyn sankka sumu hälvenee hitaasti Pielisen helmenä tunnetussa Paalasmaassa. Syvemmällä saaren rinteellä sijaitsevan lakkautetun kansakoulun uumenista kantautuu tasainen kangaspuiden jytke. Sisällä kylätaloksi muuntuneen koulun luokkahuoneessa kangaspuiden ääressä puurtaa kylätoimikunnan nykyinen puheenjohtaja Arja Tanskanen. Arja kutoo räsymattoa lahjaksi vanhalle Helsingissä asuvalle ystävälleen. Maton värit Arja on valinnut Viron lipusta. Muistoksi useista läheisistä, jotka Arjan ystävä menetti Estonian mukana Itämeren syvyyksiin.
Paalasmaata kutsutaan historiansa mukaan myös ”Surujen saareksi”. Syy vaikuttavaan nimeen löytyy juhlapaikalle kylätalon seinälle asetetuista Pro-Patria taulusta. Se kertoo pienen saariyhteisön kuudentoista nuoren uhrista, jonka he antoivat itsenäisyytemme säilymisen puolesta. Saaren asukkaat uskoivat, että pienen saariyhteisön antama sotien raskas uhri oli tuolloin riittävä. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä syksyllä 1959 tapahtuneessa veneonnettomuudessa Pielinen otti kylmään syleilyynsä 15 paalasmaalaista nuorta.
Isä menetti jalkansa Pitkärannassa
Saaren synkkä historia on ohjannut Arja Tanskasta ymmärtämään lähimmäisen avun ja yhteisöllisyyden merkityksen. Sieltä on versonut Arjan auttamisen halu ja kyky kuunnella läheisiään, ottaa osaa hädässä ja avun tarpeessa olevien ihmisten arkeen. Arjan vapaaehtoistyö on suuntautunut veteraanisukupolven auttamiseen. Siihen juuret löytyvät omasta kodista. Arjan isä, Juho Edvard Nevalainen, oli sotainvalidi ja Äiti-Lydia myös liikuntavammainen, kiikkukeinu-onnettomuudessa jo nuorena terveytensä menettänyt.
Arjan isä Juho Nevalainen haavoittui Pitkärannan taisteluissa helmikuun 11. päivänä 1940. Vihollisen tykistökeskityksessä ammuksen sirpale silpoi Juholta vasemman jalan, joka jouduttiin amputoimaan puolireiteen saakka. Kotiuduttuaan sotasairaalasta, maata ennen sotaa kotonaan viljellyt Juho koulutettiin Mäntsälässä suutariksi. Opinahjo sijaitsi Saaren kartanossa toimivassa sotavammaisten koulutuskeskuksessa. Tuolla matkalla Juho tapasi myös tulevan vaimonsa Lydian (os. Grann), joka toimi Saaren kartanossa karjanhoitajana.
Saksalan tila sisulla kuntoon
Juho ja Lydia aloittivat yhteiselämän Paalasmaan Kankaalan talon vuokrahuoneessa. Pian nykyinen Saksala, myös Nevalaksi kutsuttu tila, siirtyi heidän omistukseensa. Tilan rakennukset olivat huonokuntoisia mutta sinnikäs halu itsenäisesti selviämiseen oli vahva. Asuinrakennus kunnostettiin ja tilalle kohosivat uusi sauna ja aittarakennus. Juho kaatoi metsästä puita, Lydia ajoi puut hevosella rakennuspaikalle ja isän veli toimi rakennusmiehenä, Arja kertoo vanhempiensa muistelleen.
Nevalan tilan tuotantosuunta säilyi edelleen maa- ja metsätaloudessa isän uudelleenkoulutuksesta huolimatta. Juho ja Lydia saivat neljä tytärtä. Sisarparven kolmas, Arja, syntyi Nevalan päätalon peräkammarissa joulukuun kolmantena 1947. Saaren ja mantereen väliset liikenneyhteydet olivat tuolloin poikki Pielisen ”syysrospuuton” takia. Arjan maailmaan auttajina olivat tehtävään itse kouluttautunut naapuri Olga Väyrynen, apunaan talonemännät Hanna Gröhn ja Hilja Nevalainen. Pyhän kasteensa Arja sai Paalasmaan koululla pidettyjen seurojen yhteydessä.
Perheen sisaruksista Terttu, Vieno ja Lahja muuttivat kotoa oman leivän etsintään ja Arja jäi kotiin huolehtimaan vanhemmistaan. Suutarin tehtävien lomassa isä opetti lapset jo nuorena tilanpitoon. Kalkin levitys, heinänsiemenen ja viljan käsinkylvy oli minulle jo tuttua aloittaessani maatalouskoulutusta kuusikymmentäluvun puolivälissä Niittylahden kansanopistossa, Arja naurahtaa.
Ymmärrystä ilman sanoja
Kotitöissä olin sotainvalidi-isäni aisapari savotoilla, heinässä ja heinäpellolla mm. hevosharavakoneen ohjaksissa. Joskus autoilimme isän kanssa Juukaan ostosmatkoille. Arja muistelee, ettei isä koskaan käskenyt häntä työtehtäviin. Me osasimme lukea toinen toisiamme, siihen ei sanoja tarvittu. Noissa yhteisissä hetkissä isä joskus avautui Arjalle muistoissaan. Isä puhui venäläisten heikoista taistelutaidoista ja oli ylpeä suomalaisten rintamasotilaiden halusta ja kyvystä auttaa ja huolehtia toinen toisestaan. Isän puheista heijastui myös omien esimiesten luottamus alaisiaan kohtaan ja taito johtaa joukkoja vaikeissakin taisteluolosuhteissa.
Arja muistaa lapsena heränneen öisin isän painajaisiin, äänekkäisiin taistelutilanteiden jättämiin tunteisiin. Näitä sodan kokemuksia isä purki yöllisissä unitaisteluissa vuodesta toiseen. Välillä painajaiset katosivat jopa vuosiksi, mutta palasivat myöhemmin uudestaan. – Isäni puheista oli aistittavissa että sodan jälkeen vielä vuosikymmeniä vallitsi hiljainen kielto puhua sodan tapahtumista. Puhuminen olisi sodan käyneille rintamamiehille ja –naisille ollut terapiaa, joka olisi voinut vapauttaa heidät sodan jättämistä traumoista. Ilmeisesti kiellon takia rintamamiehet kokoontuivat välillä keskenään yhteen ahoniityn pientarille puhumaan ja purkamaan kokemuksiaan, Arja muisteli lapsuuttaan.
Arjan varttuessa vammaisten vanhempien huoltamisen tarve ja merkitys kasvoi. Arjan ja hänen vanhempiensa halu pysyä ja selvitä mahdollisimman pitkään kotitilalla Paalasmaan Nevalassa muovasi Arjasta omaishoitajan omille vanhemmilleen. Sotainvalidi-isä siirtyi vihreille niityille viljanleikkuuaikaan 1975. Äidin vuoro tuli tammikuussa 2008 hänen oltuaan viimeiset kuusi vuottaa halvaantuneena laitoshoidossa.
Suuri huoli puolisoista ja leskistä
Paalasmaan synkkä historia ja omasta sotainvalidiperheestä huolehtiminen ovat sytyttäneet Arjaan auttamisen ja samaistuminen palon. Jo pienenä tyttönä hän kertoo isän kautta ymmärtäneensä, mitä rintamalla ja kotirintamalla olleet isänmaan puolustajat ovat maamme ja kansamme hyväksi tehneet. Siksi on luontaista, että pääpaino Arjan auttamisen halusta kohdistuu sodan ajan ikäpolveen. Hän on aina valmis viemään apua ja tukea sinne missä sitä tarvitaan. Arja tekee vapaaehtoistyötä ja maksaa kunniavelkaansa suurella sydämellä.
Arja toimii tällä hetkellä Juuan Sotaveteraanikerhon puheenjohtajana ja Pohjois-Karjalan veteraaniasiain neuvottelukunnan pitkäaikaisena jäsenenä. Mukaan veteraanien järjestötyöhön Arja tuli jo vuonna 2008, jolloin hänet kutsuttiin Pohjois-Karjalan Sotaveteraanit ry:n naisjaoston sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi. Samassa tehtävässä hän toimi Juuan Sotaveteraanijärjestön naisjaostossa jaoston lakkauttamiseen saakka.
– Viimeiset lainuudistukset ovat taanneet tunnuksen omaaville ja vahinkotunnuksen omaaville veteraaneille ja sotainvalideille kohtuulliset palvelut. Nyt olisi aika huolehtia heidän puolisoista ja leskistä, jotka ovat jääneet valtiollisissa tuki- ja hoiva-asioissa väliin putoajiksi. Tällä hetkellä säätiöiden tukieuroilla ja veteraanien valtakunnallisilla keräystuotoilla on entistä merkittävämpi painoarvo veteraanipuolisoiden ja –leskien arkielämässä selviämisessä. Sotien ja jälleenrakentamisen aikana veteraanipuolisot toimivat kodin- ja perheenhoitajina ja samalla sodassa eri tavoin joko ruumiillisesti tai henkisesti vammautuneiden huoltajina. Pienen eläkekertymän takia he tarvitsevat nyt taloudellista tukea ja sosiaalisen kanssakäymisen lisäämistä, Arja tiivistää.
Teksti ja kuvat:
Risto Alanko, sosiaalineuvoja
Itsenäisyytemme saavuttaminen 108 vuotta sitten ja itsenäisen aseman säilyttäminen on vaatinut kansakunnaltamme ja omalta kotipitäjältämme suuria uhrauksia. Juuka kantoi vapaudesta oman hintansa, mistä kertovat kirkkomaalle pystytetyt sodissamme kaatuneiden muistomerkit.,
Henkilökohtaisen vapauden tarve on ollut meille suomalaisille suurempi kuin monilla muilla maailman kansoilla. Sen ovat saaneet kokea tähän maahan hyökkääjät, useammin kuin kerran, viimeksi vuosina 1939-1945. Tänään, talvisodan päättymisen 86. muistovuonna haluan keskittyä talvisotaan ja siihen, miten sota koettiin Juuassa.
Vuoden 1939 syksy oli Juuassa poikkeuksellinen. Mikonpäivä-sunnuntaina 1. lokakuuta satoi lumen kovana myrskynä. Puissa oli tuolloin miltei täydellinen lehti. Seuraavana yönä oli kova pakkanen. Ensilumi jäi pysyväksi.
Osa perunoista oli vielä pitäjäläisillä nostamatta ja kynnöt kesken kyntämättä. Vanhan perinteen mukaan lehtipuuhun satanut pysyvä lumi merkitsi suurta kuolinvuotta. Ainakin tällä kertaa tämä vanhan kansan ennuste tuntui todella enteelliseltä.
Liikekannallepano määrättiin lokakuun alussa 1939 jolloin juukalaiset kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Käskykorttien jako alkoi lokakuun 6. päivä. Tuolloin yli 11.000 asukkaan Juuasta käskyn sai noin 500 asekuntoista reserviläistä. Lisäksi juukalaisten oli luovutettava kertausharjoituskäyttöön 150 hevosta.
Käskyn mukaan miehet kokoontuivat kuuliaisesti kahdeksan tunnin aikana kokoontumispaikoille, pääosin suojeluskuntatalolle Juuan kirkonkylään, Kolin ja pitäjän eteläisen osan reserviläiset Ahmovaaran koululle ja pohjoisosan Vuokon koululle. Kirkonkylän ja Vuokon kutsuntapaikoilta miehet marssivat Nurmeksen asemalle ja Ahmovaarasta Kontiolahden asemalle. Asemilta rautatiekuljetuksin kukin omille joukkoyksikön perustamispaikoille.
Kun liikekannallepano lokakuun alussa oli määrätty, se antoi aavistaa, että jotain ennen kokematonta oli tapahtumassa. Juuan ilmapiirissä vallitsi suuri salaperäisyys. Miehet eivät saaneet ilmaista tulevaa sijoitus- tai olinpaikkaansa, he olivat matkalla ”sinne jonnekin”. Yksityiset henkilöt eivät saaneet valokuvata, sen sijaan että myöhemmin jatkosodan aikana heitä siihen jopa kehotettiin.
Varsinaisen liikekannallepanon ja sodan syttymisen väliaika vietettiin eräänlaisena rauhanaikaisessa valmiustilassa. Marraskuun puolivälissä miehiä alkoi palata kertausharjoituksista kotiin lomalle ja tilanteen uskottiin rauhoittuvan – kunnes marraskuun viimeisinä päivinä kaikki lomat peruttiin ja lomalla olijat kutsuttiin takaisin. Marraskuun 26. päivänä ammuttiin kuuluista Mainilan laukaukset ja neljä päivää myöhemmin Neuvostoliiton asevoimat aloittivat sotatoimet maatamme vastaan maalla, merellä ja ilmassa. 30.11.1939 alkoi talvisota ja maamme historiassa poikkeava aikakausi jota kutsutaan nimellä ”Viisi sodan vuotta”.
Sotien aikana Suomi sai tukea Ruotsilta, Isolta-Britannialta ja lopulta myös Saksalta. Talvisodan aseet hiljenivät 105 sotapäivän päätteeksi 13. maaliskuuta 1940 kello 11.00. Edellispäivänä oli solmittu Moskovan rauhansopimus.
Kun talvisota syttyi, Juuka määrättiin sotatoimialueeseen kuuluvaksi. Samalla astuivat voimaan sitä koskevat määräykset. Ilman lupaa ei ollut oikeutta saapua tälle alueelle, eikä vieraiden henkilöiden lupaa liikkua pitäjässämme. Pimennysmääräykset astuivat voimaan ja jokapäiväisten vihollisen ylilentojen vuoksi annettiin määräys, että päivisin valoisan aikana ei ollut hyvä liikkua ulkona, ei ainakaan suuremmissa joukoissa. Tästä johtuen liikkeet ja toimistot pidettiin valoisana aikana suljettuna ja avattiin vasta pimeän tullen. Koulut sulkivat ovensa ja Juuan poliisilaitos muutettiin sotapoliisiksi. Varsinaisia sotilastehtäviä paikkakunnalla olivat valvonta, vartiointi ja partiointi. Valvontatehtäviä hoitivat ilmavalvonta-asemat joita oli kirkonkylän Särkänmäellä, Ahmovaarassa, Nunnanlahdessa, Vuokossa ja Paalasmaassa. Vartiointia hoitivat etupäässä lotat ja II-luokan nostomiehet, joita ei kutsuttu rintamamiespalvelukseen.
Sotatilanteen käytyä joulunaluspäivinä huolestuttavaksi, jouduttiin näistä vartiomiehistä pieni osa lähettämään rintamatehtäviin. Puhelinyhteyksiä vedettiin, mm. ensimmäistä kertaa kirkonkylän keskuksesta Paalasmaan koululle. Ensimmäisenä keskuksen puhelinvälittäjänä toimi vasta 17-vuotias, Paalasmaan Repolan talon tytär, Taimi Gröhn, myöhemmin Pato-Oja.
Elämän oli jatkuttava vaikka paras työvoima oli taloista poissa. Juukalaiset kokosivat voimansa. Sukkapuikot ja neulat alkoivat heilua ja paketit kulkea rintamalle. Kellä ei ollut omaista, valmisti jollekin toiselle. Tällöin alkoivat nuo tuntemattoman sotilaan paketit. Yksi jos toinen juukalainen perheenemäntä alkoi lisätä kahvin joukkoon jatketta, etupäässä viljasta valmistettua. Sokeria oli säästettävä, että annokset olisivat riittäneet jakelusta toiseen. Työ kotirintamalla vei ajatukset ja lievensi yleistä ilmapiiriä. Suomussalmen, Raatteen ja Tolvajärven voitot kohottivat mielialaa.
Sodan syttyessä jouduttiin rajan läheisyydestä siirtämään asukkaita pois. Koska Pielisellä oli parhaillaan syyskelirikko, pystyttiin ainoastaan yksi proomullinen lieksalaisia sotapakolaisia tuomaan Pielisen yli, varsin vaikeissa jääolosuhteissa, suoraan Juukaan. Osa Lieksasta vesille lasketuista proomuista vedettiin muihin Juuan rantakyliin, mm. Nunnanlahteen.
Sotapakolaisia ei voitu sijoittaa Juukaan, koska Juuka oli sotatoimialuetta. Ainoastaan joitakin, pääsääntöisesti työkykyisiä, jäi paikkakunnalle erilaisiin tehtäviin. Pakolaisten joukossa oli mm. lieksalainen sielunpaimen, Pielisjärven 2. kappalainen, rovasti Emmanuel Kolkki, joka vilustutti itsensä Juuassa suorittaessaan kirkkomaalla sankarihautausta. Hän menehtyi tautiin maaliskuussa 1940 ja haudattiin sittemmin Lieksan Viekin seurakunnan hautausmaahan. Mainittakoon, että sodan aikana Juuassa kuolleiden lieksalaisten muistoksi on Juuan evlut. hautausmaalle pystytetty oma kivipaadesta tehty muistomerkki.
Myös omat omaiseni kokivat sotapakolaisuuden. Nuori raskaana ollut lieksalaisrouva sijoitettiin isovanhempieni Viljo ja Ellen Alangon pieneen kotiin Puu-Juuassa rouvan puolison osallistuttua rintamataisteluihin. Talvisodan päättymishetkellä nuorikon synnyttämisen aika tuli ja hän synnytti pakolaislapsen ollessaan pakolaisäitinä Juuassa.
Sotatilanteen ollessa kireä Lieksan rintamaosalla juuri joulunaluspäivinä, oli Juuankin evakuointi varsin lähellä. Ei puuttunut enää muuta kuin lähtökäsky. Vihollisen etujoukot olivat jo Nurmijärvellä ja uhkasivat siten jo Lieksaa. Larinsaarelainen Mirja Kukkonen muistaa kuinka hänen äitinsä taitteli joka ilta lasten vaatteet siistiin pinkkaan valmiiksi tuvan penkille, jos yöllinen äkkilähtö sattuisi yllättämään. Vihollinen vetäytyi kuitenkin rajan tuntumaan ja pysyi siellä sodan päättymiseen saakka.
Pimennysmääräykset olivat Juuassa voimassa ja jokapäiväisten vihollisen ylilentojen vuoksi annettiin määräys, että päivisin valoisana aikana ei ollut hyvä liikkua ulkona, ei ainakaan suuremmissa joukoissa. Tästä johtuen liikkeet ja toimistot pidettiin valoisana aikana suljettuina ja avattiin vasta pimeän tullen. Kunnallishallintokin sai lisätehtäviä. Kaikenlaiset tarvikkeiden säännöstelymääräykset tulivat vähitellen voimaan ja kunta pani toimeen määrättyjä luovutuksia. Sotilaiden perheille ja omaisille alettiin suorittaa sotilasperheavustuksia ja sotakuukausipalkkoja. Lähtevien sotilaiden, sotapakolaisten ja paikkakunnalla olevien eri vartioiden muonituksesta huolehtivat lotat.
Väestön mieliala pysyi kaikesta huolimatta rauhallisena. Sodan syttyessä oli huomattavissa pientä levottomuutta ja huolestuneisuutta rintamalla olevien läheisten ja omaisten vuoksi. Kun kuolinsanomia alkoi saapua ja kun tuttujen nuorten kaatuneiden ruumiita alettiin tuoda kotiin haudattavaksi, sai moni perhe kokea ja tuntea ääretöntä sodan aiheuttamaa tuskaa ja murhetta. Tämä murhe ja tuska kosketti koko pienen paikkakuntamme väestöä, olivathan täällä kaikki toisilleen tuttuja. Harvoin tämä tuska kuului äänekkäänä, mutta sitä enemmän se painoi kantajaansa.
Talvisota vaati Juualta 121 miestä kaatuneina, joista 39 laskettiin tuolloin tuntemattomiin hautoihinsa toisten tultua haudatuiksi oman seurakunnan multiin. Osa muualle haudatuista on sittemmin siirretty oman pitäjän kirkkomaahan. Erityisesti jyrän alle joutuivat talvisodan aikana itsenäisyysvuonna 1917 syntyneet pojat, joista joka viides koki sotakentillä sankarikuoleman. Uhrinsa talvisodassa antoivat myös ne sadat miehet ja naiset, jotka eri tavoin haavoittuneena ja vammautuneena palasivat kotiseudulleen Juukaan.
Juuassa kaatuneiden siunauspäivä oli yleensä sunnuntai. Lähes joka sunnuntai kirkko koristeltiin kukkasin ja tilanteen arvoa ja juhlallisuutta korostivat sisälle asetetut ja ulkona lumivalkeuden keskellä sinistä pakkastaivasta kohti liehuvat siniristiliput. Ukkini Viljo L. Alanko kertoi eräästä mieliin painuneesta hautaussunnuntaista, jolloin kirkossa siunattiin samaan aikaan kahdeksaa vainajaa. Omaiset ja seurakuntalaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Päivä oli kirkas ja lentosää mitä parhain. Kun pappi alttarilla rukoili ”syvyydestä minä huudan herraani, herra kuule minun huutoni”. alkoivat hälytys sireenit ulvoa ilmavaaraa. Kaikki kirkossa oleva yhtyi kyynelsilmin ja syvällisesti meneillään olevan rukouksen sanomaan. Kukaan heistä ei edes värähtänyt sireenin aloittaessa ulvontansa. Tämä osoitti tämän kärsivän kansan alistumisesta kohtaloonsa mutta se osoitti myös sen lujan perustan, mikä oli pohjana tämän kansan kestävyydelle sinä päivänä ja sitä seuraavina vuosina.
Vaikka elämme tällä hetkellä maailmassa monien sotien ja uhkien aikaa, uskon vakaasti siiten, että nykyiset vastuunkantajat ymmärtävät ajan vaatimukset. Tarvitsemme ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan isänmaamme, sen etuja ja kansalaistemme hyvinvointia sillä uhrautuvaisuudella kuin sotiemme veteraanit menneinä vaikeina aikoina ovat maatamme puolustaneet.
Talvisotamme päättymisen 86. muistopäivä on yksi kunnianosoitus vapaalle isänmaallemme Suomelle. Muistopäivä on kunnianosoitus sankarivainajille, sodassa invalidisoituneille ja sodissa mukana olleille veteraaneille, lotille ja kotirintamanaisille. Muistopäivä on kunnianosoitus kaikkea sitä kohtaan, joka on meille pyhää ja puolustamisen arvoista.
Risto Alanko, Kotiseutuneuvos
