Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
Oven avaa 87-vuotias vilkas, tarmoa puhkuva nainen Laila Kotiranta os. Laine, joka saattelee meidät lämpimästi kotiinsa. Selkäydinkanavan ahtauma vaivaa ja rollaattori on tukena, mutta Lailan olemus on reipas. Kodista avautuu näkymä taloyhtiön rauhalliselle sisäpihalle, jossa lapset käyvät keinumassa ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejään. Niitä touhuja on mukava seurailla. Olemme Helsingin Meilahdessa Lotta Svärd Säätiön talossa. Lailan koti on tulvillaan muistoja, lehtileikkeitä ja valokuva-albumeja. Hän kertoo nauttivansa muistelusta, vaikka matkaan on mahtunut niitä vaikeitakin tilanteita.
Pikkulotan elämää sota-ajan melskeessä
1930-luvun taitteessa elettiin Suomessa talouslaman ja puutteen aikaa. Lailan äiti päätti kuitenkin noihin aikoihin perustaa Porissa suojeluskuntataloon lottakahvilan. Kahvilan perustamiseen saapui apuun komea kuljetusliikkeen johtaja, joka äidin mukaan näytti ihan Tauno Palolta. Pari rakastui, meni naimisiin ja Laila syntyi Porissa 1931. Äidin lottakahvila oli pidetty ja siellä kaikui pianomusiikki. Pianistina oli Dannyn, Ilkka Lipsasen, isoäiti.
Talvisodan syttyessä 1939 Laila oli 8-vuotias. Äiti ja alkoholisoitunut isä olivat eronneet. Isän kuljetusliikkeen autot luovutettiin puolustusvoimien käyttöön ja isä lähti rintamalle alkupäässä reservin luutnanttina, jossa hänet pian korotettiin kapteeniksi ja komppanian päälliköksi. Kaiken kaikkiaan viisi vuotta, talvisodan ja jatkosodan ajan, Laila oli sotilaan tytär.
Lailalla oli koulustaan päivittäin kahden tunnin ruokatauko klo 11-13, jolloin hän riensi pikkulottana tekemään töitä Tampereen Lottakahvilaan. Kun upseerit läheisestä sotilaspiirin toimistosta tulivat lounaalle kahvilaan, Laila välillä portsarina antoi jakkaralta manttelit ilahtuneiden upseerien niskaan.
Lailan äiti (oikealla) perusti lottakahvilan Porin suojeluskuntataloon.
Laila oli viiden vuoden ajan sotilaan tytär, jatkosodan ja talvisodan.
Porin pommitukset Talvisodassa, tarkemmin 2. helmikuuta 1940 kasvattivat Lailasta rajulla tavalla aikuisen. Tämä päivä on jäänyt Porin historiaan sodan ja jopa vuosisadan synkimpänä päivänä. Ilmahälytyksiä ja pommituksia tuli lakkaamatta, aina aamusta alkaen. Oli pelottavaa olla suojassa palopommeilta puisen talon kellarissa.
Erityisesti Lailan mieleen on piirtynyt surullinen tapahtuma kyseiseltä helmikuun päivältä, jolloin pakkasta oli yli 20 astetta. Kotitalon naapuritontilla oli Osuuskauppaan kuuluva pieni maitokauppa ja siellä käytiin aina äidin kanssa ruokaostoksilla. Sinä aamuna oli ollut jo hälytys ja yhtäkkiä tulikin tauko. Pillit ulvoivat, että vaara on ohi. Osuuskaupan asiapoika määrättiin saman tien tuomaan filettä pääpaikasta asiakkaalle naapurin myymälään. Poikaa pelotti, eikä hän olisi halunnut lähteä toistuvien hälytysten vuoksi, mutta työ vaati ja hän lähti toimittamaan tehtäväänsä. Poika ja myymälänhoitaja jäivät palopommin uhriksi pienen maitokaupan lattialuukusta avautuvaan kellariin.
”Se ei koskaan muististani pois lähde.”
Laila vietti elämänsä epämiellyttävimpiä hetkiä pommisuojassa ja kun sieltä vihdoin noustiin ylös kadulle, oli puutaloista koostuva Pori kuin liekkimeri. Poriin pudotettiin sillä kertaa arviolta 180 pommia. Paloautot huusivat. Tapahtuneesta jäi Lailalle trauma tulipaloja kohtaan.
Porin pommitukset pelästyttivät äidin niin pahoin, että Laila ja äiti muuttivat sotaa pakoon parinkymmenen kilometrin päähän Porin keskustasta, Noormarkkuun. Samalla seudulla asuivat myös Lailan isän vanhemmat. Laila ja äiti muuttivat Frans ja Hilma Lopen taloon. Siellä Laila sai kokeilla ensi kerran lypsämistä. Hihaan meni ja sitä naureskeltiin vuosikausia kun tapailin Lopen perhettä Noormarkun kirkolla. Noormarkussa Laila kävi pientä kansakoulua puoli lukuvuotta hyvin arvosanoin ja vietti paljon aikaa isovanhempiensa luona. Isovanhempien kanssa Laila kävi säännöllisesti kirkossa ja seurakunta tuli tutuksi ja turvalliseksi yhteisöksi. Lupsakat papit ovatkin aina olleet Lailan mieleen ja tukena elämän tyrskyissä.
Laila Kotirannan (os. Laine) lapsuusmuistoihin kuuluu aika pikkulottana.
Noormarkusta Laila muutti äitinsä kanssa Tampereelle, jossa äiti aloitti työt sikäläisen lottakahvilan palveluksessa. 1942 Laila pääsi tyttölyseoon. Lottatoiminnan loppuessa vuonna 1944 äidistä tuli työtön ja hän aloitti kassatyöt osuuskaupan ravintolassa. Äidin iltavuorojen vuoksi Laila oppi jo lapsena yksinäisiin iltoihin. Elämä hankaloitui, kun äiti sairastui vakavasti ja kävi läpi viisi vaativaa suolistoleikkausta. Laila ja äiti asuivat äidin siskon kanssa pienessä asunnossa koko tyttölyseon ajan 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi ylioppilaaksi. Pieneen yhden huoneen ja keittiön asuntoon mahtuivat Laila, Lailan äiti, äidin sisko, siskon kaksi lasta sekä nuoremman siskon sairas Kirsti-tytär. Serkkujen isä oli sodassa, jossa hän haavoittui vakavasti ja kuoli sotasairaalaan Tampereella. Tädistä tuli sotaleski ja serkuista sotaorpoja. Elämä tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi äitiä ja tädistä tulikin Lailalle erityisen läheinen.
Tanssien perhe-elämään
Laila kirjoitti ylioppilaaksi 1951 Tampereen tyttölyseosta. Tyttölyseo oli ankara koulu, jossa ei ilakoitu, korkeintaan joskus piirileikittiin. Ylioppilaaksi päästyään Laila olikin innokas tanssimaan ja eräänä tanssiaisiltana Pyynikin lavalla hän tapasi tulevan miehensä. Avioliitosta syntyi kolme lasta.
Yhdessä miehensä kanssa Laila perusti 1959 Kangasalle kaupan, jota he pitivät kolme vuotta. Tuohon aikaan Lailan äiti sairastui Parkinsonin tautiin ja asui heidän kanssaan, kunnes siirtyi viimeisiksi päivikseen sairaalahoitoon. Oli muutoksen aika. Pariskunnan teki mieli muuttaa lasten kanssa pääkaupunkiseudulle, joten he päättivät lähteä etsimään kauppaa Helsingistä. Vuonna 1962 he perustivat elintarvikekaupan Maununnevalle. Alkoi touhukas arki. Kaksi vanhinta lasta oli mukana kaupan hoidossa pussitellen jauhoja ja jakaen mainosposteja postilaatikoihin.
1971 pariskunta myi Maununnevan kaupan työntekijälleen. Lailan miehestä tuli pikatukkupäällikkö ja Lailasta K-kaupan kassa. Mutkia tuli matkaan, kun Lailan mies sairastui Menieren tautiin.
Tomerana naisena Laila asteli pankinjohtajan puheille ja osti 46-vuotiaana Helsingin Kasarmitorin läheisyydestä pienen puodin Valma Pohjanloimulta, joka oli pitänyt sitä kahdeksantoista vuotta. Kaupan nimeksi tuli Kotirannan Herkku. Laila kertoo kaupastaan silmät tuikkien. Herkkukauppa oli kokonaispinta-alaltaan 30m2 kivijalkakauppa. Koululaisten ruokatuntien aikana pieni puoti oli Lailan mukaan täynnä mukulaa. Etenkin pääsiäisherkkujen aikaan oli ruuhkaa. Laila piti kauppaa pitkiä päiviä nelisen vuotta, myi välillä kaupan poiskin ja osti takaisin, kunnes 58-vuotiaana 1989 jäi varhaiseläkkeelle, pistäen herkkukaupan oven säppiin.
Mukavat muistot tuovat elämään iloa ja enemmän iloa saa, kun on taitoa katsoa asioita positiivisesti. Se taito Lailalla on.
Vanhusten arkeen kaivataan yhteisöllisyyttä
Katselemme yhdessä Lailan aarteita, valokuva-albumeja ja vanhoja lehtileikkeitä.
Laila on nyt leski ja asuu yksin Helsingin Meilahdessa. Toinen tytär on jo isoäiti. Laila muutti tämän hetkiseen Lotta Svärd Säätiön asuntoon Kotikallion palvelutalosta Pitäjänmäestä. Liikkuvana ihmisenä hän kaipasi lähemmäs Helsingin keskustaa ja tässä talossa on tullut asuttua kohta neljä vuotta. Yksinäisyys on vanhusten yleinen ongelma ja Lailakin kaipaisi enemmän yhteisöllisyyttä asumiseen, mutta jotta yhteisöllinen asuminen olisi mukavaa, tulisi myös ilmapiiriin panostaa.
Laila kertoo nykyisen taloyhtiön ilmapiiriin erityisen positiivisesti vaikuttavasta ihmisestä. Vanhusten arjessa hyörii Lotta Svärd -toimiston jo eläköitynyt virkailija, lempinimeltään Pike, joka häärää ja hoitaa Lailan mukaan aivan kaiken. Pike haluaa olla avuksi ja huolehtii mm. taloyhtiön kukkaistutuksista. Hän saattaa pyörähtää asuntoon kysymään onko roskapussia vietäväksi tai muuta arjen askaretta, jossa voisi auttaa. Hän myös yrittää löytää asukkaista toisilleen seuraa. Kunpa jokaisella vanhuksella olisi oma ”Pike”.
Lailan arkea rytmittävät kulttuuririennot ja esimerkiksi maanantaisin Laila käy Riistavuoren palvelukeskuksessa Haagassa. Ensin tunti muistin verryttelyä ”Äly ja väläys” -ryhmässä, lounastelu, tuolijumppa ja käynti kirjastossa, mistä löytyy tuoreita kirjoja ja erilaisia lehtiä. Vanhusten treffauspaikkoja Laila kaipaisi enemmän asumisen ja esimerkiksi kirjastojen yhteyteen. Informaatiokanavaksi hän ehdottaa pilke silmäkulmassa ”Villen välitystoimistoa.” Olisi hyvä, jos yhteisestä toiminnasta saisi vaivattomasti tietoa. Laila kokee, että kaikkien olisi hyvä kohdata toisensa netissä, mutta vaikka hän hallitsee kohtalaisesti tietotekniset taidot, suuri osa vanhuksista jää ymmärrettävästi internetistä saatavan tiedon ulkopuolelle. Päivittäistä arkea auttaa huomattavasti, kun kaupassa käyntiin saa helpotusta.
Lailan elämän mottoja
Laila on elänyt vaiherikasta elämää kohdaten myös paljon surua. Silti hänen olemuksensa on edelleen ihailtavan kokeilunhaluinen ja tarmokas. Laila uskoo perineensä asenteensa äidiltään. Kysyttäessä mitä hän haluaisi antaa elämänohjeeksi muille, saamme viisaat vastaukset:
-
Kun olette nuoria, hankkikaa laaja ystäväpiiri. Erityisesti lapsuuden ystävät ovat niin juureva aarre, että kun rivit harvenevat vanhuuden myötä, heidän arvonsa nousee mittaan arvaamattomaan.
-
Kun vartutte, tallentakaa vanhemman sukupolvenne tarinoita. Niitä voi koota kirjaseksi tai vaikka nauhoittaa. Kunhan tarinat säilyvät.
-
Ja kun vanhenette, olkaa rohkeita pyytämään apua, vaikka se tuntuukin vaikealta. Ihan vaikka vain siihen, että pääsette bussista tai ratikasta turvallisesti pois. Antakaa ihmisten auttaa, he tekevät sen mielellään.
Lailan elämä on ollut köyhää jo lapsena ja nuorena. Hän kokee, että nykytilanteeseen on ehkä siksi helpompi asennoitua.
Olkaa rohkeita pyytämään apua. ”Sitä pitäisi enemmän toitottaa näille kotona pysyville mummoille”, Laila tuumaa.
Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin ja arjessa selviytymiseen!
Tutustu Sotiemme veteraanien toimintaan verkkosivuillamme!
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
77 vuotta sitten elettiin epätietoisuuden aikaa: toisaalta luottamusta oman maan puolustusvoimiin riitti, toisaalta suurien voimien liikkeellelähtö oli kammottavaa. Rintaman arjessa oli suuria muutoksia talvisotaan – jatkosodassa käydyn asemasodan aikana jäi pitkiä taukoja, jolloin ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa.
Haastattelimme veteraaneja ja rintamalla palvellutta lottaa eräänä kesäisenä päivänä Vantaalla ja kysyimme heiltä jatkosodasta. Usean mieleen muistot nousivat kuin eilispäivä. Tässä heidän tarinoitaan arjesta ja sodasta rintamalla jatkosodan vuosina.
”Sota oli ainoa läheinen asia”
Lempi Pietiläinen on 96-vuotias. Hän puhuu jatkosodasta kuin se olisi tapahtunut hetki sitten. Muistot nousevat kirkkaina mieleen. Pietiläisen nuoruuden väritti harmaudellaan sota. Pietiläinen kuitenkin keskustelee sodasta selkeästi menneisyyden tapahtumana – ehkä ajan kanssa sotaa on ehtinyt pohdiskelemaan. Pietiläisen asema oli koko jatkosodan ajan Pohjois-Suomessa.
Pietiläisen tie sotaan lähti pikkulottana 11-vuotiaana. Vartuttuaan pikkulotasta lotaksi jatkosodan aikaan Pietiläinen toimi yöhoitajana Kuusamossa, jossa hän kohtasi paljon haavoittuneita sotilaita. Yhdenkin kerran hän sai niin kovan iskun päähänsä traumatisoituneelta ja haavoittuneelta sotilaalta, että hän näki omien sanojensa mukaan ensimmäisen kerran tähtiä. Pietiläisen mieleen muistuu kiire, sekä se, kuinka lääkintäupseerien ja hoitajien roolit olivat hämäriä. ”Olimme sarkahousuissa kaikki ja ei meistä kenestäkään tiennyt onko lääkäri vai hoitaja”.
Jatkosodan aikana Pietiläinen todisti useita kauheuksia. Pietiläinen sai ensimmäisten joukossa tietää Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtajan Toini Jänneksen, sotilaskotisisaren Faini Aflechtin ja kenraalitar Greta Palojärven surmasta – heidän autokolonnansa joutui venäläisen partisaanihyökkäyksen kohteeksi ja Pietilänen oli ottamassa vastaan hyökkäyksen eloonjääneitä. Myös Pietiläisen oma eno haavoittui saadessaan tarkka-ampujan luodista partioidessaan. Kivut olivat niin kovat, että eno rukoili voivansa jäädä kuolemaan metsän huomaan, paikalle, josta hänet löydettiin.
Kysyessä lotan normaalista päivästä rintamalla, Pietiläinen kiivastuu: ”Sielläkö normaali päivä? Normaali päivä oli se, että koko ajan odotettiin. Kuuden kilometrin päässä oli venäläisten hallussa oleva Uhtuan lentokenttä. Sieltä lähtivät koneet joka päivä pommittamaan – pommitettiin Kajaania, pommitettiin Oulua, pommitettiin Kuusamoa ja Hyrynsalmea. Koskaan ei ollut sellaista tunnetta, että meillä olisi rauha. Aina oli pelko, että ’mitä nyt on tapahtunut?’. Kyllä sota on kamala – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha.”
Kun Pietiläinen puhuu sodan arjesta, hän muistaa myös sen, että ruokaa ei ollut. Hän muistaa jäätyneet perunat, joita yhdessä syötiin. Vuosina -42-43 tilanne oli erityisen huono, sillä maanviljelijät olivat sodassa ja Suomen elintarviketeollisuus kärsi. Pietiläinen ajatteleekin lämmöllä suomalaisia perheitä: ”On kunnioitettava jokaista suomalaista, joka silloin vei eteenpäin omaa perhettään.”
Veteraanien puheessa kaikuu edelleen taistelutoverien tärkeys
Veteraanit Niilo Veikkolainen ja Veikko Peltola ovat yllättyneitä, kun heille kerrotaan, että 25. kesäkuuta tulee kuluneeksi 77 vuotta jatkosodan alkamisesta. Kun heiltä kysyy rintaman arjesta jatkosodan aikana Veikkolainen tokaisee: ”Sehän oli sellaista rutiinia melkein! Rutiinia sarkavaatteet päällä!”. Veikkolainen ja Peltola eivät koskaan puhu itsestään, kun he puhuvat sodasta – minä-sanan sijaan, he puhuvat aina ’me’. Taisteluissa toverillisuus nousee kaiken edelle.
Astuessaan palvelukseen Veikkolainen oli nuori, vain 18-vuotias. Ennen jatkosotaa oltiin reservissä toista vuotta, sen jälkeen alkoi Veikkolaisen vakinainen asevelvollisuus. Nuoresta iästään huolimatta Veikkolainen ei ollut mikään pikkuinen poika, sillä pituutta hänellä oli 183 cm. Veikkolaisen muistoissa nousee esille jatkosodan loppumetrit. Hänen asemansa vaihteli Karjalassa jonkin verran, mutta Vammelsuun–Taipaleen linjalla oli erittäin mieleenpainuva asema. Veikkolainen jäi mottiin venäläisten hyökkäyksen jälkeen ja hänen piti paeta sieltä pitkin metsiä.
Viipurin valloitustakin Veikkolainen oli katsomassa, kun hänen joukkonsa saapui paikalle. Asemasodan aikana saksalaiset ottivat Veikkolaisen joukon asemat ja he siirtyivät Ilomantsiin. Siellä Veikkolainen oli sodan loppumisen saakka syyskuuhun -44. Veikkolaisen asepalvelus ei päättynytkään sodan loputtua, sillä hänet määrättiin kotiuttamaan vanhempia sotilaita. Tällöin kaikki ennen vuotta 1923 syntyneet saivat palata siviiliin. Osa Veikkolaisen aikalaisista joutui siirtymään Lapin sotaan, hän itse siirtyi Lappeenrantaan kotiuttamaan paikallista ratsuväkeä.
Veikkolaisen vapautti asepalveluksesta kurkkumätä helmikuussa -46. ”Sitten alkoi minun harhailuni kohti siviiliä. Se oli levotonta aikaa, mutta jokainen kyllä löysi paikkansa. Tulin Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin ja sieltä sitten Vantaalle. Täällä kotini on ollut jo 50 vuotta.” Veikkolaisella tarinoita riittäisi kerrottavaksi viikkokausiksi! ”Vaikka siitä, kuinka kerran jouduimme korsusta poistumaan niin nopeasti, että tupakat jäivät pöydälle, hyvä että itse ehdimme hyökkäyksen alta pois!”
Veikko Peltola oli asemasodan aikana Karhumäen pohjoispuolella, 19-vuotiaana. Siellä Peltolan joukkue aseistettiin ja heille annettiin sukset. Sieltä ryhmä hiihti Stalinin kanavan varteen – matkaa oli reilut 200 kilometriä. Kuukauden taisteltuaan Peltolakin sai pienen huilausloman. Seuraavana keväänä Peltolan ryhmä siirtyi Suurlahteen ja siellä oli Peltolan asema koko asemasodan ajan.
Joulukuussa 1943 Peltola pääsi linnoitustöihin, ja kesällä -44 Peltola siirtyi Syvärille. Kun Peltola oli matkaamassa junalla, juna kääntyikin Suomeen päin. Peltolan ryhmä luuli hetken, että ryhmä pääsisi siviiliin – selvisi, että Kannaksella olikin täysi sota käynnissä. Kuukauden päivät Peltolan ryhmä oli ”heittoporukkana” ja paikasta toiseen siirryttiin junalla. Peltola kertoo vakavana suurhyökkäyksen taisteluista:
”Pidimme milloin missäkin puoliamme, mutta naapuri hyökkäsi niin kovalla voimalla suurhyökkäyksen aikaan kesäkuussa 1944, että sitä ei enää mikään pidellyt. Summassakin olimme vähän aikaa, mutta sieltä tuli todella sekava lähtö. Käskyt eivät kulkeneet perille asti, joten porukkamme sai tiedon poistumisesta hyvin repaleisesti – vain yksi komppania jäi pitelemään linjoja. Huumolan kylässä yritimme laittaa vielä viimeisenä vastaan, mutta kyllä sieltäkin lähtö tuli äkkiä. Säiniöllä oltaessa tuli sellainen lentopommitus, että meinasi hävitä koko omaisuus.”
Peltolan viimeisiksi taisteluiksi jäi Ihantalan taistelu: ”Kavantsaarella jouduimme ensimmäistä kertaa linjaan ja sitten tuli Ihantalan taistelu. Siellä meni monta miestä.”
Siviiliin palaaminen oli Peltolalle outoa. Peltolalla sentään oli ehjä koti, johon palata. Peltola oli tavannut puolisonsa jo ennen sotaa, mutta naimisiin ei oltu uskallettu, koska eloonjäämisestä ei ollut varmuutta. Sodan loppupuolella vuonna 1944 Peltola uskaltautui naimisiin ja sodan jälkeen pariskunta asettui Keravalle vaimon kodin saunakammariin. Myöhemmin lähelle rakennettiin oma koti, joka edelleen tönöttää samalla paikalla.
Kaatuneita noin 65 000, haavoittuneita 142 100
Puhuttaessa henkilötappioista, veteraanit nostavat esiin sen, että suomalaisten menetykset olivat suuria, mutta suhteessa venäläisten menetyksiin suomalaisten rivit säilyivät hyvin. Venäläiset hyökkäsivät kovalla voimalla ja kalustolla, luottaen joukkovoimaan. Suomalaisten taistelutekniikka oli taktisempaa ja mahdollisuutta suuriin joukkohyökkäyksiin ei ollut alivoiman vuoksi.
Tärkeimmäksi asiaksi muodostunee suomalaisten ryhmähenki taisteluissa. Kaverista pidettiin huolta viimeiseen asti – Pietiläinen, Veikkolainen ja Peltola ovat kaikki asiasta samaa mieltä. 77 vuotta myöhemmin on tärkeä muistaa, että ilman sotiemme veteraanien uhrauksia emme välttämättä eläisi Suomessa, jossa meillä on oikeus kasvaa vapaina yksilöinä, perustaa perhe sekä tehdä töitä. Sotiemme veteraanien työ säilyy mielessämme seuraavatkin 77 vuotta. Pidetään veteraaneista yhdessä huolta – lähde lahjoittajaksi!
Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
Oven avaa 87-vuotias vilkas, tarmoa puhkuva nainen Laila Kotiranta os. Laine, joka saattelee meidät lämpimästi kotiinsa. Selkäydinkanavan ahtauma vaivaa ja rollaattori on tukena, mutta Lailan olemus on reipas. Kodista avautuu näkymä taloyhtiön rauhalliselle sisäpihalle, jossa lapset käyvät keinumassa ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejään. Niitä touhuja on mukava seurailla. Olemme Helsingin Meilahdessa Lotta Svärd Säätiön talossa. Lailan koti on tulvillaan muistoja, lehtileikkeitä ja valokuva-albumeja. Hän kertoo nauttivansa muistelusta, vaikka matkaan on mahtunut niitä vaikeitakin tilanteita.
Pikkulotan elämää sota-ajan melskeessä
1930-luvun taitteessa elettiin Suomessa talouslaman ja puutteen aikaa. Lailan äiti päätti kuitenkin noihin aikoihin perustaa Porissa suojeluskuntataloon lottakahvilan. Kahvilan perustamiseen saapui apuun komea kuljetusliikkeen johtaja, joka äidin mukaan näytti ihan Tauno Palolta. Pari rakastui, meni naimisiin ja Laila syntyi Porissa 1931. Äidin lottakahvila oli pidetty ja siellä kaikui pianomusiikki. Pianistina oli Dannyn, Ilkka Lipsasen, isoäiti.
Talvisodan syttyessä 1939 Laila oli 8-vuotias. Äiti ja alkoholisoitunut isä olivat eronneet. Isän kuljetusliikkeen autot luovutettiin puolustusvoimien käyttöön ja isä lähti rintamalle alkupäässä reservin luutnanttina, jossa hänet pian korotettiin kapteeniksi ja komppanian päälliköksi. Kaiken kaikkiaan viisi vuotta, talvisodan ja jatkosodan ajan, Laila oli sotilaan tytär.
Lailalla oli koulustaan päivittäin kahden tunnin ruokatauko klo 11-13, jolloin hän riensi pikkulottana tekemään töitä Tampereen Lottakahvilaan. Kun upseerit läheisestä sotilaspiirin toimistosta tulivat lounaalle kahvilaan, Laila välillä portsarina antoi jakkaralta manttelit ilahtuneiden upseerien niskaan.
Lailan äiti (oikealla) perusti lottakahvilan Porin suojeluskuntataloon.
Laila oli viiden vuoden ajan sotilaan tytär, jatkosodan ja talvisodan.
Porin pommitukset Talvisodassa, tarkemmin 2. helmikuuta 1940 kasvattivat Lailasta rajulla tavalla aikuisen. Tämä päivä on jäänyt Porin historiaan sodan ja jopa vuosisadan synkimpänä päivänä. Ilmahälytyksiä ja pommituksia tuli lakkaamatta, aina aamusta alkaen. Oli pelottavaa olla suojassa palopommeilta puisen talon kellarissa.
Erityisesti Lailan mieleen on piirtynyt surullinen tapahtuma kyseiseltä helmikuun päivältä, jolloin pakkasta oli yli 20 astetta. Kotitalon naapuritontilla oli Osuuskauppaan kuuluva pieni maitokauppa ja siellä käytiin aina äidin kanssa ruokaostoksilla. Sinä aamuna oli ollut jo hälytys ja yhtäkkiä tulikin tauko. Pillit ulvoivat, että vaara on ohi. Osuuskaupan asiapoika määrättiin saman tien tuomaan filettä pääpaikasta asiakkaalle naapurin myymälään. Poikaa pelotti, eikä hän olisi halunnut lähteä toistuvien hälytysten vuoksi, mutta työ vaati ja hän lähti toimittamaan tehtäväänsä. Poika ja myymälänhoitaja jäivät palopommin uhriksi pienen maitokaupan lattialuukusta avautuvaan kellariin.
”Se ei koskaan muististani pois lähde.”
Laila vietti elämänsä epämiellyttävimpiä hetkiä pommisuojassa ja kun sieltä vihdoin noustiin ylös kadulle, oli puutaloista koostuva Pori kuin liekkimeri. Poriin pudotettiin sillä kertaa arviolta 180 pommia. Paloautot huusivat. Tapahtuneesta jäi Lailalle trauma tulipaloja kohtaan.
Porin pommitukset pelästyttivät äidin niin pahoin, että Laila ja äiti muuttivat sotaa pakoon parinkymmenen kilometrin päähän Porin keskustasta, Noormarkkuun. Samalla seudulla asuivat myös Lailan isän vanhemmat. Laila ja äiti muuttivat Frans ja Hilma Lopen taloon. Siellä Laila sai kokeilla ensi kerran lypsämistä. Hihaan meni ja sitä naureskeltiin vuosikausia kun tapailin Lopen perhettä Noormarkun kirkolla. Noormarkussa Laila kävi pientä kansakoulua puoli lukuvuotta hyvin arvosanoin ja vietti paljon aikaa isovanhempiensa luona. Isovanhempien kanssa Laila kävi säännöllisesti kirkossa ja seurakunta tuli tutuksi ja turvalliseksi yhteisöksi. Lupsakat papit ovatkin aina olleet Lailan mieleen ja tukena elämän tyrskyissä.
Laila Kotirannan (os. Laine) lapsuusmuistoihin kuuluu aika pikkulottana.
Noormarkusta Laila muutti äitinsä kanssa Tampereelle, jossa äiti aloitti työt sikäläisen lottakahvilan palveluksessa. 1942 Laila pääsi tyttölyseoon. Lottatoiminnan loppuessa vuonna 1944 äidistä tuli työtön ja hän aloitti kassatyöt osuuskaupan ravintolassa. Äidin iltavuorojen vuoksi Laila oppi jo lapsena yksinäisiin iltoihin. Elämä hankaloitui, kun äiti sairastui vakavasti ja kävi läpi viisi vaativaa suolistoleikkausta. Laila ja äiti asuivat äidin siskon kanssa pienessä asunnossa koko tyttölyseon ajan 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi ylioppilaaksi. Pieneen yhden huoneen ja keittiön asuntoon mahtuivat Laila, Lailan äiti, äidin sisko, siskon kaksi lasta sekä nuoremman siskon sairas Kirsti-tytär. Serkkujen isä oli sodassa, jossa hän haavoittui vakavasti ja kuoli sotasairaalaan Tampereella. Tädistä tuli sotaleski ja serkuista sotaorpoja. Elämä tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi äitiä ja tädistä tulikin Lailalle erityisen läheinen.
Tanssien perhe-elämään
Laila kirjoitti ylioppilaaksi 1951 Tampereen tyttölyseosta. Tyttölyseo oli ankara koulu, jossa ei ilakoitu, korkeintaan joskus piirileikittiin. Ylioppilaaksi päästyään Laila olikin innokas tanssimaan ja eräänä tanssiaisiltana Pyynikin lavalla hän tapasi tulevan miehensä. Avioliitosta syntyi kolme lasta.
Yhdessä miehensä kanssa Laila perusti 1959 Kangasalle kaupan, jota he pitivät kolme vuotta. Tuohon aikaan Lailan äiti sairastui Parkinsonin tautiin ja asui heidän kanssaan, kunnes siirtyi viimeisiksi päivikseen sairaalahoitoon. Oli muutoksen aika. Pariskunnan teki mieli muuttaa lasten kanssa pääkaupunkiseudulle, joten he päättivät lähteä etsimään kauppaa Helsingistä. Vuonna 1962 he perustivat elintarvikekaupan Maununnevalle. Alkoi touhukas arki. Kaksi vanhinta lasta oli mukana kaupan hoidossa pussitellen jauhoja ja jakaen mainosposteja postilaatikoihin.
1971 pariskunta myi Maununnevan kaupan työntekijälleen. Lailan miehestä tuli pikatukkupäällikkö ja Lailasta K-kaupan kassa. Mutkia tuli matkaan, kun Lailan mies sairastui Menieren tautiin.
Tomerana naisena Laila asteli pankinjohtajan puheille ja osti 46-vuotiaana Helsingin Kasarmitorin läheisyydestä pienen puodin Valma Pohjanloimulta, joka oli pitänyt sitä kahdeksantoista vuotta. Kaupan nimeksi tuli Kotirannan Herkku. Laila kertoo kaupastaan silmät tuikkien. Herkkukauppa oli kokonaispinta-alaltaan 30m2 kivijalkakauppa. Koululaisten ruokatuntien aikana pieni puoti oli Lailan mukaan täynnä mukulaa. Etenkin pääsiäisherkkujen aikaan oli ruuhkaa. Laila piti kauppaa pitkiä päiviä nelisen vuotta, myi välillä kaupan poiskin ja osti takaisin, kunnes 58-vuotiaana 1989 jäi varhaiseläkkeelle, pistäen herkkukaupan oven säppiin.
Mukavat muistot tuovat elämään iloa ja enemmän iloa saa, kun on taitoa katsoa asioita positiivisesti. Se taito Lailalla on.
Vanhusten arkeen kaivataan yhteisöllisyyttä
Katselemme yhdessä Lailan aarteita, valokuva-albumeja ja vanhoja lehtileikkeitä.
Laila on nyt leski ja asuu yksin Helsingin Meilahdessa. Toinen tytär on jo isoäiti. Laila muutti tämän hetkiseen Lotta Svärd Säätiön asuntoon Kotikallion palvelutalosta Pitäjänmäestä. Liikkuvana ihmisenä hän kaipasi lähemmäs Helsingin keskustaa ja tässä talossa on tullut asuttua kohta neljä vuotta. Yksinäisyys on vanhusten yleinen ongelma ja Lailakin kaipaisi enemmän yhteisöllisyyttä asumiseen, mutta jotta yhteisöllinen asuminen olisi mukavaa, tulisi myös ilmapiiriin panostaa.
Laila kertoo nykyisen taloyhtiön ilmapiiriin erityisen positiivisesti vaikuttavasta ihmisestä. Vanhusten arjessa hyörii Lotta Svärd -toimiston jo eläköitynyt virkailija, lempinimeltään Pike, joka häärää ja hoitaa Lailan mukaan aivan kaiken. Pike haluaa olla avuksi ja huolehtii mm. taloyhtiön kukkaistutuksista. Hän saattaa pyörähtää asuntoon kysymään onko roskapussia vietäväksi tai muuta arjen askaretta, jossa voisi auttaa. Hän myös yrittää löytää asukkaista toisilleen seuraa. Kunpa jokaisella vanhuksella olisi oma ”Pike”.
Lailan arkea rytmittävät kulttuuririennot ja esimerkiksi maanantaisin Laila käy Riistavuoren palvelukeskuksessa Haagassa. Ensin tunti muistin verryttelyä ”Äly ja väläys” -ryhmässä, lounastelu, tuolijumppa ja käynti kirjastossa, mistä löytyy tuoreita kirjoja ja erilaisia lehtiä. Vanhusten treffauspaikkoja Laila kaipaisi enemmän asumisen ja esimerkiksi kirjastojen yhteyteen. Informaatiokanavaksi hän ehdottaa pilke silmäkulmassa ”Villen välitystoimistoa.” Olisi hyvä, jos yhteisestä toiminnasta saisi vaivattomasti tietoa. Laila kokee, että kaikkien olisi hyvä kohdata toisensa netissä, mutta vaikka hän hallitsee kohtalaisesti tietotekniset taidot, suuri osa vanhuksista jää ymmärrettävästi internetistä saatavan tiedon ulkopuolelle. Päivittäistä arkea auttaa huomattavasti, kun kaupassa käyntiin saa helpotusta.
Lailan elämän mottoja
Laila on elänyt vaiherikasta elämää kohdaten myös paljon surua. Silti hänen olemuksensa on edelleen ihailtavan kokeilunhaluinen ja tarmokas. Laila uskoo perineensä asenteensa äidiltään. Kysyttäessä mitä hän haluaisi antaa elämänohjeeksi muille, saamme viisaat vastaukset:
-
Kun olette nuoria, hankkikaa laaja ystäväpiiri. Erityisesti lapsuuden ystävät ovat niin juureva aarre, että kun rivit harvenevat vanhuuden myötä, heidän arvonsa nousee mittaan arvaamattomaan.
-
Kun vartutte, tallentakaa vanhemman sukupolvenne tarinoita. Niitä voi koota kirjaseksi tai vaikka nauhoittaa. Kunhan tarinat säilyvät.
-
Ja kun vanhenette, olkaa rohkeita pyytämään apua, vaikka se tuntuukin vaikealta. Ihan vaikka vain siihen, että pääsette bussista tai ratikasta turvallisesti pois. Antakaa ihmisten auttaa, he tekevät sen mielellään.
Lailan elämä on ollut köyhää jo lapsena ja nuorena. Hän kokee, että nykytilanteeseen on ehkä siksi helpompi asennoitua.
Olkaa rohkeita pyytämään apua. ”Sitä pitäisi enemmän toitottaa näille kotona pysyville mummoille”, Laila tuumaa.
Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin ja arjessa selviytymiseen!
Tutustu Sotiemme veteraanien toimintaan verkkosivuillamme!
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
77 vuotta sitten elettiin epätietoisuuden aikaa: toisaalta luottamusta oman maan puolustusvoimiin riitti, toisaalta suurien voimien liikkeellelähtö oli kammottavaa. Rintaman arjessa oli suuria muutoksia talvisotaan – jatkosodassa käydyn asemasodan aikana jäi pitkiä taukoja, jolloin ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa.
Haastattelimme veteraaneja ja rintamalla palvellutta lottaa eräänä kesäisenä päivänä Vantaalla ja kysyimme heiltä jatkosodasta. Usean mieleen muistot nousivat kuin eilispäivä. Tässä heidän tarinoitaan arjesta ja sodasta rintamalla jatkosodan vuosina.
”Sota oli ainoa läheinen asia”
Lempi Pietiläinen on 96-vuotias. Hän puhuu jatkosodasta kuin se olisi tapahtunut hetki sitten. Muistot nousevat kirkkaina mieleen. Pietiläisen nuoruuden väritti harmaudellaan sota. Pietiläinen kuitenkin keskustelee sodasta selkeästi menneisyyden tapahtumana – ehkä ajan kanssa sotaa on ehtinyt pohdiskelemaan. Pietiläisen asema oli koko jatkosodan ajan Pohjois-Suomessa.
Pietiläisen tie sotaan lähti pikkulottana 11-vuotiaana. Vartuttuaan pikkulotasta lotaksi jatkosodan aikaan Pietiläinen toimi yöhoitajana Kuusamossa, jossa hän kohtasi paljon haavoittuneita sotilaita. Yhdenkin kerran hän sai niin kovan iskun päähänsä traumatisoituneelta ja haavoittuneelta sotilaalta, että hän näki omien sanojensa mukaan ensimmäisen kerran tähtiä. Pietiläisen mieleen muistuu kiire, sekä se, kuinka lääkintäupseerien ja hoitajien roolit olivat hämäriä. ”Olimme sarkahousuissa kaikki ja ei meistä kenestäkään tiennyt onko lääkäri vai hoitaja”.
Jatkosodan aikana Pietiläinen todisti useita kauheuksia. Pietiläinen sai ensimmäisten joukossa tietää Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtajan Toini Jänneksen, sotilaskotisisaren Faini Aflechtin ja kenraalitar Greta Palojärven surmasta – heidän autokolonnansa joutui venäläisen partisaanihyökkäyksen kohteeksi ja Pietilänen oli ottamassa vastaan hyökkäyksen eloonjääneitä. Myös Pietiläisen oma eno haavoittui saadessaan tarkka-ampujan luodista partioidessaan. Kivut olivat niin kovat, että eno rukoili voivansa jäädä kuolemaan metsän huomaan, paikalle, josta hänet löydettiin.
Kysyessä lotan normaalista päivästä rintamalla, Pietiläinen kiivastuu: ”Sielläkö normaali päivä? Normaali päivä oli se, että koko ajan odotettiin. Kuuden kilometrin päässä oli venäläisten hallussa oleva Uhtuan lentokenttä. Sieltä lähtivät koneet joka päivä pommittamaan – pommitettiin Kajaania, pommitettiin Oulua, pommitettiin Kuusamoa ja Hyrynsalmea. Koskaan ei ollut sellaista tunnetta, että meillä olisi rauha. Aina oli pelko, että ’mitä nyt on tapahtunut?’. Kyllä sota on kamala – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha.”
Kun Pietiläinen puhuu sodan arjesta, hän muistaa myös sen, että ruokaa ei ollut. Hän muistaa jäätyneet perunat, joita yhdessä syötiin. Vuosina -42-43 tilanne oli erityisen huono, sillä maanviljelijät olivat sodassa ja Suomen elintarviketeollisuus kärsi. Pietiläinen ajatteleekin lämmöllä suomalaisia perheitä: ”On kunnioitettava jokaista suomalaista, joka silloin vei eteenpäin omaa perhettään.”
Veteraanien puheessa kaikuu edelleen taistelutoverien tärkeys
Veteraanit Niilo Veikkolainen ja Veikko Peltola ovat yllättyneitä, kun heille kerrotaan, että 25. kesäkuuta tulee kuluneeksi 77 vuotta jatkosodan alkamisesta. Kun heiltä kysyy rintaman arjesta jatkosodan aikana Veikkolainen tokaisee: ”Sehän oli sellaista rutiinia melkein! Rutiinia sarkavaatteet päällä!”. Veikkolainen ja Peltola eivät koskaan puhu itsestään, kun he puhuvat sodasta – minä-sanan sijaan, he puhuvat aina ’me’. Taisteluissa toverillisuus nousee kaiken edelle.
Astuessaan palvelukseen Veikkolainen oli nuori, vain 18-vuotias. Ennen jatkosotaa oltiin reservissä toista vuotta, sen jälkeen alkoi Veikkolaisen vakinainen asevelvollisuus. Nuoresta iästään huolimatta Veikkolainen ei ollut mikään pikkuinen poika, sillä pituutta hänellä oli 183 cm. Veikkolaisen muistoissa nousee esille jatkosodan loppumetrit. Hänen asemansa vaihteli Karjalassa jonkin verran, mutta Vammelsuun–Taipaleen linjalla oli erittäin mieleenpainuva asema. Veikkolainen jäi mottiin venäläisten hyökkäyksen jälkeen ja hänen piti paeta sieltä pitkin metsiä.
Viipurin valloitustakin Veikkolainen oli katsomassa, kun hänen joukkonsa saapui paikalle. Asemasodan aikana saksalaiset ottivat Veikkolaisen joukon asemat ja he siirtyivät Ilomantsiin. Siellä Veikkolainen oli sodan loppumisen saakka syyskuuhun -44. Veikkolaisen asepalvelus ei päättynytkään sodan loputtua, sillä hänet määrättiin kotiuttamaan vanhempia sotilaita. Tällöin kaikki ennen vuotta 1923 syntyneet saivat palata siviiliin. Osa Veikkolaisen aikalaisista joutui siirtymään Lapin sotaan, hän itse siirtyi Lappeenrantaan kotiuttamaan paikallista ratsuväkeä.
Veikkolaisen vapautti asepalveluksesta kurkkumätä helmikuussa -46. ”Sitten alkoi minun harhailuni kohti siviiliä. Se oli levotonta aikaa, mutta jokainen kyllä löysi paikkansa. Tulin Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin ja sieltä sitten Vantaalle. Täällä kotini on ollut jo 50 vuotta.” Veikkolaisella tarinoita riittäisi kerrottavaksi viikkokausiksi! ”Vaikka siitä, kuinka kerran jouduimme korsusta poistumaan niin nopeasti, että tupakat jäivät pöydälle, hyvä että itse ehdimme hyökkäyksen alta pois!”
Veikko Peltola oli asemasodan aikana Karhumäen pohjoispuolella, 19-vuotiaana. Siellä Peltolan joukkue aseistettiin ja heille annettiin sukset. Sieltä ryhmä hiihti Stalinin kanavan varteen – matkaa oli reilut 200 kilometriä. Kuukauden taisteltuaan Peltolakin sai pienen huilausloman. Seuraavana keväänä Peltolan ryhmä siirtyi Suurlahteen ja siellä oli Peltolan asema koko asemasodan ajan.
Joulukuussa 1943 Peltola pääsi linnoitustöihin, ja kesällä -44 Peltola siirtyi Syvärille. Kun Peltola oli matkaamassa junalla, juna kääntyikin Suomeen päin. Peltolan ryhmä luuli hetken, että ryhmä pääsisi siviiliin – selvisi, että Kannaksella olikin täysi sota käynnissä. Kuukauden päivät Peltolan ryhmä oli ”heittoporukkana” ja paikasta toiseen siirryttiin junalla. Peltola kertoo vakavana suurhyökkäyksen taisteluista:
”Pidimme milloin missäkin puoliamme, mutta naapuri hyökkäsi niin kovalla voimalla suurhyökkäyksen aikaan kesäkuussa 1944, että sitä ei enää mikään pidellyt. Summassakin olimme vähän aikaa, mutta sieltä tuli todella sekava lähtö. Käskyt eivät kulkeneet perille asti, joten porukkamme sai tiedon poistumisesta hyvin repaleisesti – vain yksi komppania jäi pitelemään linjoja. Huumolan kylässä yritimme laittaa vielä viimeisenä vastaan, mutta kyllä sieltäkin lähtö tuli äkkiä. Säiniöllä oltaessa tuli sellainen lentopommitus, että meinasi hävitä koko omaisuus.”
Peltolan viimeisiksi taisteluiksi jäi Ihantalan taistelu: ”Kavantsaarella jouduimme ensimmäistä kertaa linjaan ja sitten tuli Ihantalan taistelu. Siellä meni monta miestä.”
Siviiliin palaaminen oli Peltolalle outoa. Peltolalla sentään oli ehjä koti, johon palata. Peltola oli tavannut puolisonsa jo ennen sotaa, mutta naimisiin ei oltu uskallettu, koska eloonjäämisestä ei ollut varmuutta. Sodan loppupuolella vuonna 1944 Peltola uskaltautui naimisiin ja sodan jälkeen pariskunta asettui Keravalle vaimon kodin saunakammariin. Myöhemmin lähelle rakennettiin oma koti, joka edelleen tönöttää samalla paikalla.
Kaatuneita noin 65 000, haavoittuneita 142 100
Puhuttaessa henkilötappioista, veteraanit nostavat esiin sen, että suomalaisten menetykset olivat suuria, mutta suhteessa venäläisten menetyksiin suomalaisten rivit säilyivät hyvin. Venäläiset hyökkäsivät kovalla voimalla ja kalustolla, luottaen joukkovoimaan. Suomalaisten taistelutekniikka oli taktisempaa ja mahdollisuutta suuriin joukkohyökkäyksiin ei ollut alivoiman vuoksi.
Tärkeimmäksi asiaksi muodostunee suomalaisten ryhmähenki taisteluissa. Kaverista pidettiin huolta viimeiseen asti – Pietiläinen, Veikkolainen ja Peltola ovat kaikki asiasta samaa mieltä. 77 vuotta myöhemmin on tärkeä muistaa, että ilman sotiemme veteraanien uhrauksia emme välttämättä eläisi Suomessa, jossa meillä on oikeus kasvaa vapaina yksilöinä, perustaa perhe sekä tehdä töitä. Sotiemme veteraanien työ säilyy mielessämme seuraavatkin 77 vuotta. Pidetään veteraaneista yhdessä huolta – lähde lahjoittajaksi!
